Arvostelussa Alan Wake

Kirjoittanut: Mikko Kosonen, 18.toukokuu 2010

Peliarvostelu

Pelin nimi Alan Wake
Alusta XBOX360
Content Download On
HDTV-tuki 720p/1080i/1080p
< >
Avaa pelin lisätiedot

Alan Wake on suomalaisen Remedy pelitalon uusin ikuisuusprojekti, sillä hieman samaan tapaan kuin aikoinaan kyseisen kehittäjän suureen suosioon nostanut peli Max Payne, myös Alan Wake vei viisi vuotta kehittää. Mikä sitten maksoi? Vuonna 2005 Alan Waken sanottiin tulevan olemaan eritoten Intelin tuplaydinprosessoreiden resursseja hyödyntävä pelitapaus, joka tulisi vaatimaan siis paljon tehoa. Myös itse pelattavuudesta povattiin Grand Theft Auto -pelisarjan tapaan avoimempaa 3rd person pelailua. Molemmat asiat kuitenkin muuttuivat, kun Microsoft lopulta astui kehiin ja nappasi itselleen pelin julkaisuoikeudet. Lopulta varsinainen PC-versiokin kuopattiin ja yht’äkkiä pelistä tulikin kaikkien PC-pelaajien epäonneksi yksinoikeuspeli Xbox 360 -konsolille.

Viiden vuoden aikana suunnitelmat ovat siis muuttuneet kerran jos toisenkin, mutta valmis tuote on nyt kuitenkin täällä. Tärkein kysymys kuuluukin tässä vaiheessa että, onko Alan Wake hyvä peli ja onko siitä samankaltaiseksi pankinräjäyttäjähitiksi kuin Max Payne? Alan Wake jatkaa Max Paynen viitoittamalla tiellä siinä mielessä, että se kertoo jälleen pelin nimessäkin esiintyvän henkilöhahmon tarinan. Alan Wake on kuulu kirjailija, joka matkaa yhdessä puolisonsa kanssa pikkukaupunki Bright Fallsiin mökkeilemään. Alanin puolison mielestä Bright Falls olisi erinomainen paikka päästä eroon kahden vuoden kirjoittajanblokista, josta Alan kärsii. Pian seuraa jotain kamalaa: Alanin puolio Alice katoaa mystisesti mökiltä ja alkaa tämän etsintä, jota Alan suorittaa suurimman osan ajasta yksinään, vain taskulampulla ja pistoolilla varustautuneena. Bright Fallsin metsäiset maisemat kätkevät sisäänsä jotain mystisen pahaa ? jotain joka on myös vastuussa Alicen katoamisesta. Pelin käsikirjoittaneen Sami Järven (tai toiselta nimeltään Sam Lake) suurimmat inspiraation lähteet, kuten Stephen Kingin sekä Hitchcockin eri teokset ovat selkeästi havaittavissa pienempinä paloina pelin tarinan keskeltä, samalla kun pelin yleinen oudon pikkukaupungin tunnelma outoine henkilöhahmoineen on selkeästi Twin Peaksia.
Pelin rinnalla Live arcadessa julkaistu, aikaan ennen Alan Wake -pelin tapahtumia sijoittuva miniepisodisarja ”Bright Falls – The Series” tukee nojautumista kohti Twin Peaksia ja sen tunnelman tavoittelemista vain entisestään samalla toimien oivana lisukkeena pelin hankkiville, sekä itse pelissä tapahtuvien asioidenkin osittaisena valottajana. Missään nimessä Alan Waken tarina ei kuitenkaan sorru kirjojen tai kauhuelokuvienkaan plagiointiin, vaan se tuntuu omaperäiseltä ja paikoitellen onnistuu myös siinä missä niin moni nykypäivän 3rd person kauhupeli ei onnistu, nimittäin pelottamaan. Pelottavuuden vieminen maksimiasteelle kuitenkin vaatii tietyt asiat osakseen, kuten kaikki muutkin kauhupelit: peliä on pelattava yöaikaan, yksin pimeässä ja mieluiten kuulokkeilla. Tällöin pelitunnelma on täydellinen.

Alan Wake on Max Paynen kaltainen peli muutoinkin kuin vain nimeämisensä osalta, sillä pelin vahvan ja mielenkiintoisen tarinan ympärille on ympätty toimiva pelattavuus, eikä toisinpäin. Useimmissa tapauksissa pelattavuuden tullessa ennen tarinaa tuntuu tarina lopulta kamalan päälleliimatun oloiselta ja siksi onkin onni, että Alan Wakessa on panostettu ennen kaikkea sen tarinankerrontaan, sekä vahvoihin ja samalla uskottaviin henkillöhahmoihin. Peliä pelatessa tuleekin kerran jos toisenkin tunne, että kunpa voisi kokea pelin tarinan myös pelkkänä kirjana pelaamisen ohella, mutta tämä on vain hyvä asia itse peliä ajatellen, sillä pelin tarina on se mikä pitää pelaajan koukuttuneena alusta loppuun saakka, pelimekaniikan tukiessa tätä sivuroolissa.

CD-teknologian tultua aikanaan markkinoille, alettiin joistain CD-peleistä käyttää sanaa interaktiivinen elokuva, sillä niissä oli (siihen aikaan) korkealuokkaista aidoilla näyttelijöillä varustettuja videoita, mutta samalla hyvin vähän itse pelattavaa. Tätä kirjoittaessa tuntuu, että tuo kyseinen termi on puskemassa takaisin pelimaailmaan, ainakin jollain tasolla ja se voi myös toimiakin, niin kuin osoitti PS3:lle julkaistu Heavy Rain. Alan Wake tuntuu myös paikoitellen kuin pelaisi interaktiivista elokuvaa, mutta ei ole pelkästään siksi, etteikö pelattavaa olisi riittävässä määrin vaan siksi, että pelin tunnelma on niin vahva ja kaikki ruudulla tapahtuva hyvin tarkkaan mietittyä, että pelaajan ei tarvitse kuin imeytyä tarinaan…Ja tietysti pelata sen verran hyvin, että selviää tilanteista hengissä.

Pelaaminen soljuu kutakuinkin siihen tapaan, että Alan Wake haahuilee pimeissä metsissä sekä hieman paremmin valaistuilla muilla alueilla, kuten vaikkapa vanhalla sahatehtaalla tai Bright Fallsin laitamilla etsiessään rakastaan Alicea toivottomalta tuntuvassa takaa-ajossa. Vastaansa Alan saa tuon tuosta pimeyden voimia, kuten kirvesmurhaajia ja pakollisia moottorisahanheiluttelijoita. Pelin tunnelman suurin ? joskaan ei suuri ? kompastuskivi ovat sen viholliset. Vaikka pelin aavemaisilla metsämaisemilla, sekä valaistuksen ja varjostuksien lähes täydellisellä leikkimisellä luodaan pelin painostava tunnelma, tuntuu tietyssä vaiheessa peliä jokseenkin huvittavalta kohdata se kahdeskymmenes kirvesmurhaaja, joka näyttää täysin samalta kuin edellinen. Toki ratkaisun ymmärtää, koska yhden ainoan kirvesmurhaajan pakeneminen ja tätä vastaan taisteleminen olisi latistanut itse pelattavuuden. Onneksi kuitenkin musiikin sekä esimerkiksi metsän huojuminen pahaenteisesti tuulessa toimivat alustana niille upeille säikyttelyhetkille, kun viholliset lopulta ilmestyvät sitten ruudulle ja saavat pelaajan pelkäämään pimeyttä sekä yöllisiä metsiä ja niitähän varsinkin täällä Suomessa riittää. Pelissä Alanin tärkein ystävä on valo. Pimeyden voimat eivät kestä juuri lainkaan valoa ja siksi taskulamppu onkin oiva väline vihollisen nahan polttamiseen. Valo yksinään ei kuitenkaan riitä, sillä vihollisen tuhoamisen tarvitaan myös kuteja. Siksipä revolverit, haulikot kuin kivääritkin tulevat pelin aikana todella tarpeen.

Vihollisen loitolla pitäminen valolla ei suinkaan ole uusi juttu, sillä käytettiinhän tätä kikkaa aikoinaan esimerkiksi ranskalaisessa kauhupelissä nimeltä Obscure sekä hieman tuoreemmin uudess Alone In The Dark -pelissä. Kumpikaan ei kuitenkaan onnistunut valolla leikkimisessä yhtä hyvin kuin Alan Wake nyt. Taskulampusta ei ole tehty ylivoimaista ja siksi se tarvitsee aseiden tavoin aika ajoin latausta ? tässä tapauksessa uusia pattereita. Pelajaa joutuukin useampaan otteeseen perääntymään ladatessaan yhtä aikaa asetta sekä taskulamppuaan. Taskulampun ohella pelaaja löytää pelin kuluessa käteensä myös flashbangeja, joilla voi tuhota isompia laumoja kerrallaan sekä valosoihtuja, joilla voi hetkellisesti pitää viholliset eräänlaisen valoringin ulkopuolella samalla kun ampuu pimeyden ystäviä ringin suojista. Useammassa tilanteessa pelin kuluessa tulee lisäksi vastaan tilanteita, joissa pelaaja menettää aseensa kuin valonsakin ja kohdat, joissa ei voi tehdä muuta kuin juosta karkuun kohti kaukana säihkyvää katulampun valokeilaa ? jotka pelissä toimivat turvapaikkoina, sekä checkpoint-tallennuksina ? on tunnelma paikoitellen käsin kosketeltavissa. Pelin sankari kun ei muutoinkaan ole mikään armeijan entinen supersotilas, joten se tekee kaikesta paljon uskottavampaa, kun pelaaja voi samaistua Alanin haavoittuvuuden tasolle.

Alan Waken vahvan tarinan sekä sen käsinkosketeltavan tunnelmansa lisäksi peli on myös täynnä pienempiä yksityiskohtia, kunhan ei vain räiskyttele pelin lävitse mahdollisimman nopeasti, niin kuin moni teki esimerkiksi Max Paynen osalta. Esimerkiksi Alanin edellinen kirja muistuttaa varsin paljon jotain peliä, josta Remedy tuli kuuluisaksi minkä lisäksi pelin radiolähetyksiä on kuultavissa erittäin pieni viittaus Stephen Kingin Cujo -elokuvaan. Onpahan pelistä mahdollista bongata pelin käsikirjoittanut Sami Järvikin, mikäli pitää silmänsä auki alusta loppuun ja jaksaa tutkia kaiken mitä pelintekijät ovat luoneet. Alanin polun varrelle on lisäksi ripoteltu luettavia sivuja kirjasta nimeltä Departure ? kirjasta, jonka hän itse on kirjoittanut, mutta jota ei muista kirjottaneensa. Lisäksi pelin tapahtumia valottavat sieltä täältä löytyvät radiot, joissa juontaja kertoo ajankohtaisista tapahtumista Bright Fallsissa ? eritoten Alanin saapumisen jälkeen. Myös jaksot mielikuvituksellisesta TV-sarjasta nimeltä Night Springs, joissa on havaittavissa selkeitä viittauksia siihen mitä tarinassa saattaa olla meneillään ovat hauskoja katsoa ja tarvoavat pientä rauhoittavaa välipalaa pahisten ammuskelulle. Night Springs on ottanut selkeitä vaikutteita oikean elämän TV-sarjasta Äärirajoilla ja se tuo hymyn suupieliin jokaisella kerralla kun näitä TV-ohjelmia pelistä löytää.

Alan Waken tarinan ja tunnelman suurin edesauttaja sen loistavan ja synkän käsikirjoituksen ohella on sen huippuluokkaa oleva audiovisuaalinen toteutus. Remedy on viiden vuoden kehitystyön aikana luonut pelin, joka näyttää ja kuulostaa todella hyvältä ? jopa niin hyvältä, että grafiikkansa osalta lukisin sen yhdeksi Xbox 360 -konsolin parhaimmannäköisistä peleistä. Tämän luokan valaistus- ja varjostusefektejä ei ainakaan itselläni ole tullut vastaan kertaakaan aiemmin. Myös juuri ennen vihollisen hyökkäystä kuin eloon heräävä pimeä ja pelottava metsä on todella näkemisen arvoinen. Metsän herätessä ”eloon” sitä todella haluaa päästä sieltä mahdollisimman nopeasti pois tai vähintäänkin alueelle, jossa on valoa ja turvaa. Vihollisen ollessa lähellä puut huojuvat tuulessa kuin viimeistä päivää ja maan kasvusto näyttää taskulampun valossa siltä, että sen seasta saattaisi joku hyökätä kimppuun. Vielä kun osa vihollisista on pukeutunut sen verran tummiin vaatteisiin, ei aina kirveen kanssan niskaan hyökkäävää vihollista ennätä näkemään, ennen kuin se on jo korvan vieressä ja aiheuttaa pakollisen säpsähdyksen. Ei muuta kuin kinttua toisen eteen ja etsimään lähintä valonlädettä, mikäli patterit ja kudit ovat loppumaisillaan. Aika ajoin tunnelmaa ryyditetään myös erilaisilla musiikkikappaleilla, mutta vain silloin kun pelin tunnelma sen sallii. Keskellä synkkää metsää eivät soi pelin kappaleet, kuten esimerkiksi suomalaisillekin tätä nykyä varsin tunnettu artisti, vaan varsinainen musiikki soi rauhallisissa tilanteissa. Useimmiten äänimaailma koostuukin humisevasta metsästä, vihollisen huudoista, aseiden paukkeesta, sekä kauhuelokuville ominaisesta piinaavasta taustamusiikista, joka soi rauhallisina hetkinä hiljempaa ja joka nopeutuu ja muuttuu tempoltaan siinä vaiheessa, kun taistellaan vihollista vastaan tai kun vihollinen yllättää pelaajan puskista. Ääninäyttely on myös kauttaaltaan huipputasoa ja osaltaan siksi edesauttaakin pelin vahvojen hahmojen mahdollistamista. Kirjamaista lisätunnelmaa luo Alan Waken ääninäyttelijän kirjamainen kerronta aika ajoin, joka tuntuu siltä kuin pelin sankari lukisi pelaajalle ääneen kirjaa.

Voisin yrittää keksiä tässä kohtaa erilaisia asioita, jotka Alan Wake pelinä tekee väärin tai jotka tekevät siitä yhden mitäänsanomattoman 3rd person survival horror -pelin muiden joukossa pudottaen sen pisteet keskivertotasolle, mutta en sitä tee koska Alan Wake suoriutuu lähes kaikesta hyvin mitä se antaa. Taistelukohdat eivät ehkä ole maatamullistavia niin kuin on pelin grafiikka etenkin konsoleiden mittakaavassa, mutta ei peli loppujen lopuksi edes ole mikään 3rd person toimintapeli ? kuten ei oikeastaan ollut Max Paynekaan, vaikka se toimintapelinä loistava olikin. Alan Waken vahvuudet tulevat sen tarinasta ja tunnelmasta ? joita olen tässä vaiheessa hehkuttanut jo aika monta kertaa. Siksi peli tulisikin kokea myös sellaisena: interaktiivisena elokuvana, jossa on sitä hyvin tukeva ja kohdallaan oleva pelattavuus, joka pitää pelaajan riittävän varpaillaan ja koukussa sitä seuraavaa tarinan edistäjää odotellessa.
Peli ei pidä sisällään moninpeliä, mutta mikäli Remedy olisi panostanut moninpelin sisällyttämisen — miten se olisi edes Alan Wakeen sopinutkaan? — olisi yksinpelinautinto ollut varmasti luokkaa heikompaa, joten hyvä näin. Kestoltaan Alan Wake ei ehkä ole sieltä pisimmästä päästä joillekin tarinan osiin jakavalla kuudella episodillaan, mutta omasta mielestäni peli oli sopivan pituinen ja kerkesin jopa lopputekstejäkin odottaa muutaman kerran pelin aikana liian aikaisin. Laadultaan pelin tarina on sitä kaliiberia, ettei tällaisia pelitapauksia liian usein vastaan kävele. Lisäpeluun arvoa kuitenkin sentään nostattavat useammat vaikeustasot (joista yhdellä on pakko pelata mikäli haluaa kerätä itselleen aivan kaikki kirjan sivut) sekä kaikkien tavaroiden kuten juuri kirjan sivujen sekä kahvitermareiden löytäminen pelistä. Toki pelin yksinkertainen uudelleenpeluukin saattaa tuoda esille uusia yksityiskohtia, joita ei ensimmäisellä kerralla hoksannut — hieman samaan tapaan kuin hyvän, pohdiskelemaan pistävän elokuvan kohdalla.

Yhteenveto

Lähes täydellinen

Hyvää

  • + Vahva tarina sekä parhaimmillaan paksu tunnelma
  • + Yksinkertainen, mutta toimiva pelimekaniikka
  • + Peli on sopivan pituinen
  • + Audiovisuaalinen toteutus huippuluokkaa

Huonoa

  • - Viholliset ovat toistensa kopioita