Arvostelussa Alan Wake’s American Nightmare

Kirjoittanut: Mikko Kosonen, 28.helmikuu 2012

Peliarvostelu

Pelin nimi Alan Wake's American Nightmare
Alusta XBOX360
Arvostelukappale Microsoft
Ikäraja -
Avaa pelin lisätiedot

Pari vuotta sitten julkaistu Remedyn erittäin loistavatunnelmainen ja pelattavuudeltaan erittäin tiukka paketti, survival horror-peli nimeltä Alan Wake oli ainakin allekirjoittaneen mielestä yksi vuoden 2010 parhaita pelitapauksia. Pelissä seurattiin kirjoittajablokkinsa kanssa kamppaillutta menestyskirjailija Alan Wakea, joka yhdessä vaimonsa kanssa päätti matkustaa pois New Yorkin sykkeestä pikkukaupunkiin nimeltä Bright Falls, rentoutumaan vuoristomökille, jossa blokki voisi kadota.

Asiat muuttuivat pian kuitenkin painajaismaisiksi Waken vaimon kadottua jäljettömiin, samalla kun miehen kirjoittamat paperiliuskat alkoivat muuttua todeksi. Seurasi tuntikaupalla harhailua pimeissä metsissä pelkän taskulampun ja aseen kera miehen etsiessä epätoivoisesti vaimoaan, sekä ulospääsyä piinaavasta tilanteesta, joka tuntui muultakin kuin pelkkää pahempaa laatua olevalta painajaiselta.

Se kuitenkin alkuperäisestä Alan Wake-pelistä. Alan Waken jokseenkin odotettua alhaisemmaksi jääneiden myyntilukujen jälkeen kiertelivät huhut, että alkuperäisen pelin julkaissut Microsoft ei tulisi olemaan vastuussa Alan Wake 2:n julkaisemisesta — mikäli sellainen joskus tehtäisiin. Sittemmin Remedy paljasti, että lisää Alan Wakea on kuitenkin tulossa jo ennen mahdollista, varsinaista täysveristä jatko-osaa. Netin foorumeilla spekuloitiin pelin olevan muun muassa jotain Xboxin Kinect-laitteelle suunniteltua, mutta lopulta kävi ilmi, että peli tultaisiin julkaisemaan Xbox Liven markkinapaikalla ladattavana arcade-pelinä. Budjetti olisi siis paljon pienempi kuin ensimmäisen Alan Wake-pelin kohdalla.
Spekulaatiot sikseen, sillä aikaa on kulunut jo sen verran, että kaikki tavittava tieto on jo selvillä. Samalla, kun Alan Waken hyllytetty PC-versio näki kuin näkikin viimein päivänvalon fyysisen version ohella muun muassa Steam-julkaisuna Remedyn julkaistua pelin Steam-version omasta pussistaan, saapui Xbox Liven markkinapaikalle lähes samanaikaisesti aivan tuorettakin Alan Wake-materiaalia.

Alan Wake’s American Nightmare on arcadepainotteinen peli, joka pitää sisällään kolmen episodin mittaisen, lyhyen tarinamoodin sekä kymmenen pelikartan verran suoraa toimintaa täysin uuden fight till dawn -pelimuodon voimin.

Onko noin neljäntoista euron hintainen (1200 MS-pistettä) Alan Wake’s American Nightmare sitten ehdoton pakko-ostos niille, jotka haluavat tietää lisää siitä miten Alan Waken tarina etenee viimeiseksi jääneen DLC-paketti ”The Writerin” jälkeen, joka ainakin allekirjoittaneen mielestä tarjosi nautinnollisemman lopetuksen, kuin pelin alkuperäinen loppu?

Ei välttämättä, sillä Alan Wake’s American Nightmare käsittelee vain hyvin ohuesti itse pääpelin tarinaa, Alan Waken vaimon kohtaloa sekä sitä miten Alan Wakelle lopulta kävi pääpelin jälkeen. Sen sijaan American Nightmaressa keskeisenä elementtinä itsensä Alan Waken ohella on alkuperäisessä pelissä vain hyvin minimaalisessa roolissa nähty Mr. Scratch.

Tuo kyseinen hahmo on Alan Waken paha kaksoisolento, joka erottuakseen Wakesta pukeutuu mustiin ja on muutenkin ilkeä, toisin sanoen nauttii esimerkiksi Waken kiusaamisesta, ihmisten tappamisesta sekä näiden kiduttamisesta. Jos olet koskaan sarjaa Twin Peaks seurannut, on Mr. Scratch hieman samanlainen ilmestys kuin agentti Cooperin paha kaksoisolento sarjan ensimmäisen kauden lopulla. Eikä liene mikään ihmekään, kun miettii kuinka paljon alkuperäisessä Alan Wake-pelissä oli Twin Peaksin tunnelmaa — pelkästään hyvässä mielessä.

Paljastamatta sen enempää alkuperäisen pelin juonesta, kerrottakoon, että American Nightmaressa Wake on jumissa jossain todellisuuden ja unen rajamailla ja yrittää kirjoittaa itsensä ulos pimeyden valtaamasta maailmasta, jossa alkuperäispelin tapaan Taken-nimeä kantavat pahat pimeyden sielut yrittävät nitistää Waken, tuon valon lähettilään. Pelin tapahtumat sijoittuvat Bright Fallsin sijasta tällä kertaa Arizonaan, tarkemmin sanottuna kolmeen lähekkäin sijaitsevaan paikkaan: observatiorion, drive-in teatterin, sekä motellin maisemiin.
Jälleen kerran Waken on aseistauduttava pimeyden joukkoja vastaan aseilla, taskulampulla, sekä muilla hyödyllisillä välineillä, joilla saaadaan kirkasta valoa aikaan (flashbangit, valosoihdut ja valoraketit). Alan Waken yrittäessä päästä ulos itse käsiskirjoittamastaan jaksosta alkuperäisen pelin televisoissakin pyörineen Night Springs-kauhusarjan ympäristöistä, joutuu kirjailija suorittamaan yhtä sun toista pienempää tehtävää matkan varrella. Alan Waken tehtävätavoitteet näkyvät kaikki alkuperäisestäkin pelistä tutulla minikartalla pieninä tähtinä, joita tällä kertaa voi olla kartalla useampi samaan aikaan, jotka vaihtelevat motellihuoneiden tutkimisesta venttiileiden avaamiseen observatoriolla ja niin edelleen.

Tarinamoodi alkaa motellin kulmilta, jossa Wake kohtaa muutamia hahmoja pimeyden joukkojen lisäksi ja sitä kautta etenee aina observatoriolle ja sieltä lopuksi drive-in teatterin pihalle, jonka projektiohuoneesta heijastuva kuva jättimäiselle kankaalle näyttää Wakelle Mr. Scratchin sekoiluja hotellihuoneessa. Vaikka kunkin episodin pelialueet ja ympäristöt tuntuvat mukavan laajoilta ja maisemat siten aidonkaltaisilta ulkoilmatiloilta, eivät American Nightmaren tunnelma tahi eheys saavuta missään vaiheessa alkuperäisen pelin paikoin painostavaa tunnelmaa. American Nightmaressa pahaenteisesti humisevat pimeät metsät, tuulessa huojuvat kuuset sekä loputtomattomalta tuntuva pakomatka kohti seuraavaa valonlähdettä, eli väliaikaista suojapaikkaa ja checkpoint-tallennusta on korvattu lähes kokonaan aavikkomaisella maisemalla, jossa puita tuskin edes näkee.

Visuaalisella tasolla American Nightmare on alkuperäispelintapaan kuitenkin varsin näyttävää toimintaa ja etenkin valaistukset ja varjostukset pelin puolipimeissä maisemissa Waken talsiessa taskulamppu kädessään säväyttävät lähes samaan tapaan kuin kaksi vuotta sitten. Ainoastaan ne kaipaamani pimeät ja pahaenteiset metsät loistavat poissaolollaan, sillä ketkä paremmin osaisivatkaan luoda pimeitä ja pelottavia metsiä, kuin me suomalaiset?

American Nightmaressa ei tarvitse läheskään yhtä paniikinomaisesti paeta vihollista luoteja kuluttamatta tai taskulampun paristoja säästellen, koska American Nightmaressa paristot eivät kesken lopu ja ammuksia tarjoillaan läjäpäin sinne tänne pultatuista ammuskaapeista, jotka maagisesti vieläpä täydentyvät itsekseen lähes välittömästi.

Kirkkaasti pimeässä valaisevia katulamppuja käytetään edelleen checkpoint-tallennukseen, mutta kun valokeilaan kerran astuu, sammuu valo pelaajan energian samalla täydentyessä täyteen loistoonsa. Toisaalta tällaisia pysyviä valon suomia suojapaikkoja ei pelissä oikeastaan edes tarvitse, koska lähes loppumattomien ammusmäärien sekä loputtomien taskulampull tarkoitettujen paristojen vuoksi pelaajan ei tarvitse hetkeäkään pelätä henkensä menettämistä. Tämä onkin yksi suurimmista tekijöistä, joka erottaa American Nightmaren alkuperäisestä pelistä: alkuperäisessä pelissä taskulampun käyttöä oli pakko säästellä — etenkin sen polttamista kirkkaampana piti vältellä, samalla kun ammuksia tuli yrittää kuluttaa vain silloin, kun pimeyden voimilta pakeneminen ei näyttänyt enää varteenotettavalta vaihtoehdolta. Tällä kertaa kyseessä ei olekaan niinkään kyse ”survival horrorista” vaan pikemminkin jostain action horrorista, jossa pimeyden voimien tulisi ennemminkin pelätä Wakea ja tämän ammuskelevan kirjailijan kattavaa asearsenaalia.

Drive-in teatterin suuren valkokankaan lisäksi pelistä löytyy sieltä täältä myös televisioita, jotka niin ikään näyttävät Mr. Scratchin touhuja, joissa valkokankaasta poiketen Mr. Scratch jopa puhuu suoraan Wakelle, ikäänkuin tietäen Waken katsovan tätä. Alan Wake kuin tämä paha kaksoisolentokin ovat molemmat jälleen kerran mallinnettu suomalaisen Ilkka Villin mukaan ja etenkin aidot videonpätkät, joilla Villi esiintyy niin Wakena kuin Mr. Scratchina ovat todella hienosti tehtyjä. Etenkin Mr. Scratchin roolin Villi vetää todella hienosti, kuitenkaan sortumatta ylinlyönteihin pahiksen roolissaan.

Vaikka pelin kolme episodia ovatkin mielenkiintoista pelattavaa kaikille Alan Wake-nälkäisille pelaajille usemman tunnin ajaksi, on tarinassa yksi miinus: peli toistaa itseään. Enkä nyt tarkoita tällä pelin hienosti toimivia, mutta samankaltaisina toistuvia toiminnallisia hetkiä, vaan ehkä ensimmäistä kertaa koskaan arvosteluissani tarkoitan tätä sataprosenttisen kirjaimellisesti.

Alan Wake huomaa jääneensä tarinassaan aikasilmukkaan (jonka hän itse kirjoitti voittaakseen pimeyden joukot päästäkseen takaisin Bright Fallsiin). Aikasilmukka tarkoittaa sitä, että kun pelin tarinan viimeinen episodi, drive-in teatteri on selvitetty, alkaa pelin tarina alusta ja vain hitusen verran erilaisena (esimerkiksi Waken monologien osalta). Peli heittää pelaajan takaisin motellille ja uudelleen, pelaajan on tehtävä lähes kaikki sama kuin mitä ensimmäiselläkin kerralla, vaikkakin joitain asioita on toisella pelikerralla yksinkertaistettu tarinan nopeuttamiseksi.

Kaksikaan kertaa ei kuitenkaan riitä, vaan peli juoksuttaa pelaajan vielä kolmannen kerran samojen lokaatioiden lävitse, samojen tapahtumien toistuessa lähes samankaltaisina. Jos Päiväni Murmelina-elokuvasta tehtäisiin joskus peli, tuntuisi se varmasti jotakuinkin samalta kuin Alan Wake’s American Nightmare.

Vaikka tarinamielessä kyseinen silmukka onkin varsin mielenkiintoinen ja antaa teoriassa mahdollisuuksia vaikka minkälaisen tarinan ja pelattavuuden luomiseen, alkaa se valitettavasti silti ainakin tällä kertaa pelaajan näkökulmasta puuduttamaan melko paljon. Onneksi aina yhtä nautinnolliset, toiminnalliset hetket pitävät pelin kuitenkin hyvin kasassa ja tarjoavat kirjaimellisesti itseään toistavalle tarinalle mukavasti taukoa ja viihdettä, jonka avulla lyhyen tarinan jaksaa kahlata lävitse. Ei peli kuitenkaan samalla tavalla pidä hyppysissään kuin alkuperäinen peli, jonka halusi suorastaan ahmia kerrallaan. Sitten alkuperäisen Alan Waken harva asia toiminnan osalta on muuttunut, mutta jotkin asiat kuitenkin silti ovat.

Vaikeustasoltaan peli tuntui omasta mielestäni paljon helpommalta kuin alkuperäinen peli. Normaalivaikeustasolla kuolin muistaakseni vain noin kaksi tai kolme kertaa koko läpipeluun aikana. Tämä on pitkälti sen ansiota, että pelissä on jatkuvasti tarjolla ammuksia, eivätkä Arizonan palomiehet, sheriffit ja maanviljelijät eivät heittele työkalujaan, kuten alkuperäisen pelin metsurit.

Muutoinkin esimerkiksi vihollisten iskujen väistäminen juuri oikealla hetkellä (LB-nappulaa painettaessa) tuntui olevan jostain syystä paljon helpompaa kuin aiemmin — liekö vain omien refleksieni parantumista. Lisäksi Alan Wake jaksaa nyt juosta paljon pidemmän aikaa putkeen, ennen kuin lopulta hengästyy, tämäkin vaikuttaa osaltaan siihen, etteivät viholliset aivan heti kerkeä selän taakse.

Asearsenaalikin on American Nightmarea varten karttunut ja vahvistunut. Alkuperäispelin haulikon, pistoolin, kiväärin ja revolverin rinnalle on nyt tuotu muun muassa myös naulapyssy, katkaistu haulikko, uzi, rynnäkkökivääri kuin tehokas, mutta hitaasti latautuva jalkajousikin. Näitä uusia ja paljon tehokkaampia aseita löytyy sieltä täältä mustista salkuista, joita voi avata riittävällä määrällä käsikirjoituksen sivuja.

Alkuperäisen pelin tapaan näitä sinne tänne levinneitä käsikirjoituksen sivuja voi noukkia matkan varrella mukaansa ja nyt pelkän mielenkiintoisen lukemisen ja tarinaa valotttavien uusien yksityiskohtaisuuksien näkemisen ohella sivuilla on myös toinenkin tarkoitus: salkkujen avaus. Uzit ja rynnäkkökiväärit menevät ehkä jo hitusen yli, jos ajatellaan skenaariota, jossa ”tavallinen kirjailija yrittää selvitä hengissä pahuuden joukoilta” mutta toisaalta — kun kerran American Nightmaren kohdalla on kyseessä Remedynkin mukaan eräänlainen spin off ja vieläpä ”televisiosarjan maisemissa tapahtuva episodi” niin kaiken tämän voi melko helposti niellä ja ja ajatella enemmänkin viihteellisenä toimintavälipalana varsinaista jatko-osaa odotellessa.

Yksinpelitarinan lisukkeeksi pelin hintalappua oikeuttamaan on tarjolla myös siis aiemmin mainitsemani fight till dawn -yksinpelimoodi. Fight till dawn pitää sisällään kymmenen areenamaista pelikarttaa (muun muassa hautausmaa, luolat, öljykenttä ja aavekaupunki), mutta kartoista vain viisi ensimmäistä on keskenään erilaisia. Kun kuudes kartta listalla aukeaa, aletaan pelaamaan ikäänkuin listan ensimmäistä karttaa, jonka vaikeuskäyrää on vain rukattu ylöspäin.

Pelityyliltään fight till dawn on muun muassa Gears Of War-peleistäkin tuttua horde modea jossain määrin muistuttava pelimuoto, jossa Alan Wake saa vastaansa vihollisaaltoja toinen toisensa jälkeen, jotka ovat vieläpä alati kovenevia ja monilukuisempia. Loppupuolen vihollisaaltojen kanssa saakin jo sitten tehdä ihan töitä, etteivät ne piekse Alan-parkaa hengiltä. Tarkoitus nimittäin olisi nimen mukaisesti selvitä hengissä aamunsarastukseen saakka, jolloin pimeyden voimat kuolevat nousevan auringon polttaessa ja kadottaessa nämä maan pinnalta.

Hämärästä aamunkoittoon ei kuitenkaan tarvitse ihan oikean kellon mukaan räiskiä menemään, vaan jokaisessa pelikartassa aamunkoittoon on aikaa kymmenen oikeaa minuuttia. Kussakin kartassa on sinne tänne ripoteltu aseita, lisäammuksia ja lisäparistoja, kuin flashbangeja ja valosoihtujakin, jotka kaikki auttavat selviytymään tukalasta yöstä. Maastosta löytyy myös yksinpelistäkin tuttuja mustia salkkuja, mutta kaikkia ei välttämättä saa auki, mikäli vaadittavaa sivumäärää käsikirjoitusten osalta ei ole tarinamoodissa onnistunut keräämään. Tässä siis pieni porkkana tarinamoodin uudelleenpeluulle: pelaaja etsii ja kerää kaikki käsikirjoituksesta vielä puuttuvat sivut, jotta fight till dawnissa saisi salkut auki ja voisi pärjätä hieman paremmin, tehokkaampien aseiden avustuksella.

Aina taistelu ei vättämättä kestä aivan aamunkoittoon asti, jos pelaaja ennättää sitä ennen saada liiaksi iskua ja kuolla. Piste-ennätys jokaisesta aiemman tuloksen ylittävästä yrityksestä kuitenkin tallentuu paikallisesti, sekä Liven leaderboardsille. Tähtiäkin epäonnistuneesta yrityksestä tulee, mutta ei välttämättä sitä kaikkein parasta kolmen tähden suoritusta. Tähtiä tarvitaan uusien pelikarttojen avaamiseen. Alussa pelattavia karttoja on tasan listan ensimmäinen, mutta kun tähtiä kerää tililleen, aukeaa muitakin karttoja. Mitä pidemmälle listalla edetään, sitä enemmän tähtiä vaaditaan avaamiseen per kartta. Listan kymmenes kartta vaatii jo sen 24 tähteä ja kun jokaisesta kartasta voi maksimisuorituksella saada vain kolme tähteä, tarkoittaa se sitä, että melkein kaikista muista kartoista on saatava se kolme tähteä. Tämä taasen vaatii karttojen opettelua, aseiden ja muiden sijaintien muistamista, sekä tietysti jonkinlaista strategista selviytymistäkin — päämäärättömästi sinne tänne säntäillen ei yleensä kestä loppuun saakka.

Pisteitä huipputuloksia varten kertyy luonnollisesti pimeyden joukkojen nitistämisestä, mutta omia pisteitään on mahdollista myös kerryttää isompia potteja kerrallaankin, sillä mukana ovat pistekertoimet. Silloin, kun pelaaja onnistuneesti väistää vihollisen iskuyrityksen karttuu keltaista energiaa pelin kerroinlukumittariin ja kun se täyttyy, nousee kerroin seuraavaan numeroon. Alin kerroin on yksi. Saavutettua kerrointa on lisäksi myös pidettävä yllä, sillä vähitellen energia valuu pois mittarista, ellei tappoja tule tilille. Kertoimet myös katoavat kokonaan, mikäli viholliset onnistuvat iskemään pelaajaa. Strategiselta vaikuttava vihollisia karkuun juoksenteleminen ajan loppumisen toivossa ei myöskään yleensä ole hyväksi, koska tällöin se vaikuttaa lopun pistesaldoon liiaksi negatiivisessa määrin vaivalla hankittujen kertoimien valuessa hukkaan. Paras tapa kerätä pisteitä onkin pysyä koko ajan toiminnan keskiössä, mutta kuitenkin pienen välimatkan päässä vihollislaumoista.
Fight till dawn on ihan mukava lisuke lyhyelle yksinpelitarinalle ja siinä mielessä pelastaakin paljon (oikeuttaen paremmin pelin hinnan) mutta fight till dawniinkin mielenkiinto hupenee siinä vaiheessa, kun ei enää saa uusia tähtiä irti omista suorituksistaan. Uusien karttojen aukisaaminen tyrehtyy ja peli-into katoaa — ainakin joksikin aikaa, ennen kuin taas tsemppaa itsensä entistä parempaan suoritukseen.
Kokonaisuutena Alan Wake’s American Nightmare on mielenkiintoinen ja fight till dawn jopa koukuttavakin. Sen yksinpeli ei loppujen lopuksi tarjoa mitään kovin kummoista tai samalla tapaa kiehtovaa tarinaa pelattavakseen ja on jopa jossaim mielessä ehkä pieni pettymys sen tapahtumien kierrättämisensä vuoksi, mutta Alan Wake-nälkäisille tämä saattaa olla juuri se toivottu välipala isompaa jatko-osaa odotellessa.

Riippuen siitä, kuinka paljon arvostat noin muutaman tunnin kestoista yksinpelitarinaa, sekä kymmenen kartan paksuista suoraviivaista toimintamoodia, voit halutessasi lisätä puoli tähteä pelille antamaani arvosanaan, jos siltä tuntuu. Tässä kuitenkin minun tuomioni.

Lue loput arvostelusta

Yhteenveto

Keskivertotasoa parempi

Hyvää

  • + Yksinpelikampanja tuo lisää tarinaa..
  • + Fight till dawn on hauskaa aivotonta hupia
  • + Pelattavuus toimii moitteetta
  • + Ilkka Villi Mr. Scratchin roolissa
  • + Visuaalisesti hieno vieläkin

Huonoa

  • - Fight till dawnin karttojen hiominen alkaa lopulta kyllästyttämään
  • - Arizonan paljaat maisemat eivät vedä vertoja pimeille ja pelottaville metsille
  • - ..Joka toistaa itseään..
  • - ..eikä vastaa tasoltaan eikä tunnelmaltaan alkuperäispeliä