Arvostelussa Alone In The Dark

Kirjoittanut: Mikko Kosonen, 9.heinäkuu 2008

Peliarvostelu

Pelin nimi Alone In The Dark
Alusta XBOX360
Arvostelukappale Atari
Ikäraja 18
< >
Avaa pelin lisätiedot

Atarin uusi Alone In The Dark on yksi niistä pelitapauksista, joita on etukäteen hypetetty todella paljon ja jonka monipuolisuutta ja mahdollisuutta selvitä tilanteista usealla tavalla on mainostettu isonakin asiana ja yhtenä pelin pääominaisuuksista. Alone In The Dark on paperilla ja erinäisillä pelivideoilla näyttänyt erittäin lupaavalta. Alone In The Dark -pelisarjan ensimmäinen osa julkaistiin vuonna 1992 PC:lle ja oli aikanaan valtaisa mullistus pelien saralla, tarjoten aivan jotain uudenlaista pelityyliä(ennalta määritetyt kuvakulmat)ja sen myötä jännittävämpiä pelihetkiä. Alone In The Dark 3 julkaistiin vuonna 1995, jonka jälkeen sarja viettikin hiljaiseloa vuoteen 2001 asti. Valitettavasti tällöin markkinoille olivat jo tunkeneet useat Alone In The Dark -pelisarjasta ideoita napsineet ja paremmin toteutetut kilpailijapelit, kuten Resident Evil tai Silent Hill. Neljäs Alone In The Dark: The New Nightmare ei osittain siksi ollutkaan mikään menestynyt, tai muutoinkaan saanut liiemmin kehuja osakseen.

Kaikesta huolimatta Atari päätti kuitenkin jälleen kaivaa Alone In The Dark -sarjan naftaliinista, sillä voisihan uudella pelillä olla potentiaalia huikeisiin myyntilukuihin, mikäli se vain toteutettaisiin hyvin. Alone In The Dark -pelisarjan viides ja ensimmäinen uusille konsoleillekin julkaistava osa on nyt siis vihdoin täällä, mutta onko se kaiken saamansa mediakohun ja hehkutuksen arvoinen tapaus, vaiko jälleen karvas pettymys?
Peli heittää pelaajan jälleen tutun hahmon, Edward Carnbyn rooliin. Peli alkaa varsin hämäristä olosuhteista, eikä pelaajalle kerrota tapahtumien kulusta ennen pelin alkua, saatikka ohjastettavasta hahmosta juuri mitään. Nopeastikos kaikkea outoa ja mystistä alkaa kuitenkin tapahtua ja pimeät voimat aloittavat jylläämisensä, muuttaen kaikki tielleen jäävät ihmiset verenhimoisiksi hirviöiksi. Tähän kaikkeen liittyy jotenkin myös outo riipus, sekä New Yorkin keskuspuisto, jonne olisi syystä tai toisesta päästävä, jotta tapahtumille saataisiin loppu. Tapahtumien vyöryessä eteenpäin kerrotaan pelaajalle pikkuhiljaa myös lisää tietoa siitä, että kuka hän oikein on ja mitä on tapahtunut ennen pelin alun tapahtumia.

Siinä siis spoilerivapaassa muodossa pelin juoni lyhykäisesti. Alone In The Darkin tyyli on edelleen säilytetty samana, eli tiedossa on siis 3rd person ”survival horror” -peli, joka sisältää esimerkiksi Resident Evil -pelien tapaan ennalta määritettyjä kamerakulmia, jota vaihtuvat automaattisesti pelaajan liikkuessa tiettyyn kohtaan ruudulla, sekä toimintaa, jossa aseen luodit ovat useimmiten varsin kortilla. Alone In The Dark sisältää toiminnallisuutensa lisäksi myös kevyttä puzzlenratkontaakin, jossa pelaaja joutuu pähkäilemään erilaisten ongelmatilanteiden kanssa päästäkseen eteenpäin. Kuten mainostettua, ongelmien ratkomiseen on usein todella tarjolla vähintäänkin pari erilaista keinoa. Sokerina pohjalla pelissä on myös kohtia, joissa pelaaja joutuu hyppäämään auton rattiin ja huristelemaan paikasta A paikkaan B.

Miten Alone In The Dark sitten oikein käytännössä toimii ja pelittää? Pelin juonenkulku on jaettu episodimaisiin jaksoihin ja aina jokaisen uuden episodin alussa kerrataan TV-tyylisesti kaikki pääkohdat mitä on siihen mennessä tapahtunut. Ihan hauska niksi, joskin erittäin tarpeeton. TV-sarjamaisuuden lisäksi pelistä huomaa, että se yrittää tavoitella kuin minkäkin Hollywood-kauhuspektaakkelin tunnelmaa jos jonkinlaisilla elokuvamaisilla ja paikoitellen pitkilläkin välianimaatioillaan, joissa pahuus riehuu ja pistää parastaan. Välillä tuntuukin siltä, että itse peli ja sen pelattavuus ovat saaneet tehdä tilaa tekijöiden tavoitellessa interaktiivisen elokuvan olomuotoa. Ei parhaita pelejä kuitenkaan tällä tavoin tehdä, vaan ensin tehdään peli ja hiotaan pelattavuus, sen jälkeen tulee kaikki muu.. Tai ainakin pitäisi tulla.

Varsin lupaavalta ja odottamisen arvoiselta vaikuttanut kauhupelitapaus lässähtääkin naamalleen aika pahasti maahan. Ironisesti peli on vieläpä tunnelmaltaan ja siis kauhunsa osalta varsin vailla kauhua, taikka tunnelmaa näin yleisesti ja pelin hahmot, Fu*k -sanaa jatkuvasti hokeva Edward Carnby mukaan lukien ovat kamalan persoonattomia hahmoja näin kokonaisuutena, joiden edesottamuksista tai kohtaloista ei oikeastaan välitä hevonkukkua.

Peliä pelatessa tulee jossain vaiheessa erittäin vahva tunne siitä, että pelintekijät eivät ole olleet täysin varmoja mihin suuntaan olisivat halunneet peliään painottaa ja mihin osa-alueeseen olisivat halunneet pelinsä keskittyvän kaikkein eniten. Tai ehkä pelin julkaisseella Atarilla on jälleen ollut liian kunnianhimoinen soppakauha, kun soppaa on alettu keittämään, sillä kaikkihan muistavat tapauksen Driv3r, joka yritti olla uusi Driver ja GTA samaan aikaan, lopulta epäonnistuen pahasti.

Tällaisenaan kun uusi Alone In The Dark -peli on käytännössä rasittavaa ja tunnelmatonta 3rd person kauhuttelua silloin tällöin onnistuneilla puzzleilla ja päälleliimatun oloisella ja erittäin typerillä autoilukohtauksilla, sekä kankeasti luonnistuvalla taistelusysteemillä varustettuna. Peli ei onnistu oikein millään osa-alueellaan kunnolla ja samalla kaikki pelissä tuntuu varsin puolivillaiselta. Parasta antia pelissä ehkäpä on loppujen lopuksi sen puzzlet ja mahdollisuus ratkoa niitä ainakin muutamalla eri tavalla, joka tekee kokemuksesta hieman realistisemman tuntuisen.

On pakko myöntää, että allekirjoittanut ei koskaan ole ollut valmiita kuvakulmia käyttävien 3rd person pelien suuri fani, mutta sentään Resident Evil ja Silent Hill -pelejä on pystynyt pelaamaan niin, etteivät kuvakulmat ole liikaa puuttuneet pelien sujuvuuteen. Alone In The Darkissa kuvakulmat tuntuvat paikoitellen todella huonosti suunnitelluilta ja välillä hermojen menetys onkin lähellä, kun kulloinkin eteen tulevaan tilanteeseen ei meinaa oikeasti saada minkäänlaista kunnon näkökenttää.

Ehkäpä tämän ovat tajunneet myös pelintekijät itsekin, kun ovat lisänneet peliin mahdollisuuden vaihtaa myös FPS-kuvakulmaankin. FPS-näkövinkkelikin tosin tuppaa välillä vaihtua itsestään takaisin siihen perinteiseen joissain tilanteissa, ilman pelaajan toimia ja sekös ärsyttää, kun kuvakulma yllättäen muuttuu tilanteessa, jossa yrittää saada kunnon kuvan siitä minkälainen kieleke tai muu este olisi kiivettävä, kun sitä ei aina muutoin kunnolla erota. FPS-kuvakulmaa ei myöskään saa käyttää lainkaan taistelutilanteissa.. Tai saa, mutta tällöin pelaajan hahmon taistelumahdollisuudet rajoittuvat pelkkään aseeseen, eikä lapioita, putkenpätkiä tai muita ”käsityökaluja” pääse tällöin käyttämään. Vielä kun ottaa huomioon, että luodit eivät tunnu purevan pikkuötöjä lukuun ottamatta lainkaan ihmisvihollisiin, vaan ainoastaan tainnuttaa nämä. Itseasiassa ihmisviholliset eivät kuole mihinkään, ennen kuin ne heittää liekkeihin palamaan. Niinpä pelaajan onkin aina ensin taottava viholliselta taju kankaalle ja sen jälkeen etsittävä sopiva liekki, jonne raahata tämän. Jos vihollisia on useampi kerrallaan vastassa, on tämä puuha varsin mukavaa yrittämistä. Tosin jos mukana on sattumalta vaikkapa helposti syttyviä pulloja, voi niitä käyttää ”käsikranaatteina” vihollisten räjäyttämisen, kun ensin heittää sellaisen ilmaan ja ampuu sen oikeaan aikaan.

Viholliset pelissä eivät juurikaan anna kunnollista vastusta pelaajalle, sillä siinä missä pikkuötöt saa yleensä helposti hengiltä tai pidettyä loitolla pelkän taskulampun valokeilankin avulla, on ihmisvihollisilla varsin heikko tekoäly, eivätkä nämä osaa juurikaan älykkäästi pelaajaa vastaan taistella. Iskuja sateleekin pelaajan päälle yleensä vain siitä syystä, että pelistä löytyvä taistelusysteemi on erittäin tönkkö ja luonnoton käyttää. Ohjaimen tatilla pitäisi viuhua ja heilutella milloin kirvestä ja milloin tuolia, mutta jostain syystä systeemi ottaa toiminnot vastaan varsin kankeasti, tehden käsirysystä erittäin tönkköä ja siksi myös typeräntuntuistakin, eikä lainkaan sulavaa saatikka nautittavaa. Kaukana ollaankin toimivasta toimintapelistä, esimerkkinä nyt vaikkapa Capcomin zombie-peli Dead Rising, jossa käsirysy ja erilaisten kättä pidempien kanssa heiluminen oli varsi toimivaa ja ongelmatonta, hauskasta puhumattakaan.

Taistelemista ei kuitenkaan onneksi liian usein pelissä tule vastaan ja välillä sitten ratkotaankin niitä puzzleja ja esimerkiksi sammutellaan tulia palosammuttimella, jotta päästäisiin etenemään. Joskus eteen saattaa tulla kohta, jossa aktiivinen sähköjohto lilluu vedessä ja veteen pitäisi kuitenkin päästä vääntämään venttiiliä tai muuta vastaavaa. Ei muuta kuin sähköjohto poikki aseella, tai sitten vaihtoehtoisesti joskus on etsittävä sähkörasia, jolla tehdään oikosulku. Joskus sähköjohdon pääsee jopa vetämään ihan käsinkin pois vedestä. Kuten arvata ehkä saattaa, varsinkin sähköjohto -aiheisia puzzleja pelissä riittää. Muutamat pelin puzzleista ovat melko kekseliäitä, mutta valitettavasti suurin osa on kuitenkin tavalla tai toisella ärsyttävän epäloogisia tai muuten vain käsittämättömän typeriä. Puzzlejen monivaihtoehtoisuuden ohella myös tavaroiden hallinnassa on käytetty hieman kekseliäisyyttä. Kuten jo tulikin aiemmin mainittua voi pelaaja esimerkiksi käyttää tulenarkoja pulloja käsikranaatteina, mutta myös esimerkiksi yhdessä sytkäristä ja herkästi syttyvästä suihkeesta saadaan taasen miniliekinheitin, tuleen tuikatusta tuolista tai muuta karahkasta valonlähde, mikäli taskulampusta on patterit loppu. Mahdollista on myös lätkäistä kaksipuoleisella teipillä valotikku seinäänkin.

Ei pelin enemmän tai vähemmän epälooginen puzzlenratkonta kuitenkaan taistelemisen jälkeen se pelin ikävin ominaisuus ole, vaan erinäiset autoilukohtaukset, joissa pelaaja kruisailee esimerkiksi New Yorkin keskustassa, parkkihallissa taikka keskuspuistossa. Ensinnäkin koko autoilu sinänsä on jo niin päälleliimatun oloista puuhaa, että oksat pois. Toki jos se olisi toteutettu hyvin, niin mikä ettei. Mutta kun kyseessä kuitenkin on 3rd person kauhupeli, niin onhan se autoilukohtien hiominen jätetty hieman taka-alalle. Autot käyttäytyvät erittäin luonnottomasti ajettavuudeltaan ja tuntuvat paperisen kevyiltä ja osia, kuten ovia ja puskureita irtoilee kun hieman hipoo seiniä. Se ei kuitenkaan ole autoilukohtien varsinainen ongelma vaan se, että ne ovat usein bugisiakin ja turhan pitkiksi venytettyjä. Etenkin New Yorkin keskustassa ajeltava kohtaus on sellainen, joka ei varmasti mene kenellekään ensimmäisellä kerralla lävitse, eikä toisella, eikä kolmannellakaan välttämättä. Kohtaus alkaa sellaisen kymmenen yrityskerran jälkeen ottamaan aivoon pahasti, sillä ensinnäkin oikea ajoreitti ja pahimmat hetket, kuten talon seinän putoaminen tielle ja ajotien halkeilu on kaikki opeteltava ulkoa ja muistettava seuraavalla ajokerralla, mikäli mielii onnistua. Jos mokaa, alkaa ajaminen alusta. Joskus auto saattaa jäädä tiehen jumiin tai upota suureen halkeamaan hetkeksi aikaa siten, että pelaaja ei kuole eikä myöskään kuitenkaan pääse enää jatkamaan pelaamista. Ennen kuin sitten aikansa kelluttuaan ei missään, auto ikään kuin vajoaa koko pelimaailman ja tekstuureiden lävitse. Autoilukohdat eivät kuitenkaan ole pelin ainoita yritys-kuolema-yritys -tyyppisiä kohtia, joissa välillä joutuu toden teolla arpomaan mitä pitäisi tehdä, vaan näitä mahtuu peliin useita. Jos tällaisia ei olisi ollut lainkaan, olisi pelin kesto kenties ollut paljon lyhkäisempi.

Yksi Alone In The Darkin hyviä puolia on se, että pelintekijät ovat antaneet pelaajalle vapauden pelata lähestulkoon kaikkia pelin episodeja ja niiden kohtauksia vapaasti kokeillen jo ihan heti pelin alusta saakka. Toki tämä rikkoo pelin juonta, jos toisiinsa linkitettyjä episodeja pelailee satunnaisessa järjestyksessä, mutta hyvä juttu tämä on siinä mielessä, että jos jää juuri erittäin rasittavaan kohtaan jumiin, on siitä mahdollista päästä helposti ohitse. Itse en kohtia ohitellut, mutta mieli kyllä teki monen monta kertaa.
Millainen kokemus Alone In The Dark loppujen lopuksi sitten oikein on? Varsinainen sekametelisoppa, jota on yritetty maustaa vahvalla Hollywoodmaisuudella itse pelattavuuden kustannuksella. Alone In The Dark ei tunnu onnistuvan kunnolla oikein missään ja joissain asioissa erittäin ei-nautinnollisella tavalla. Parhaita hetkiä pelissä ovat ehdottomasti hetket, joissa ei ole taistelemista tai autoilua, eli hetket joissa tutkitaan paikkoja ja ratkotaan niitä puzzleja. Jos peli olisi keskittynyt yksinomaan tähän sekä samalla painostavan tunnelman nostattamiseen olisi peli kenties ollut paljon parempi.

Visuaalisesti Alone In The Dark on varsin näyttävä peli, mutta grafiikankin laatu tuntuisi hieman vaihtelevan episodien ja paikkojen välillä. Paikoitellen grafiikka ja etenkin valo- ja varjostusefektit ovat pelin pimeämmissä paikoissa todella hienoja, kun taas välillä ulkoasu vaikuttaa visuaalisesti varsin keskinkertaiselta. Hienona yksityiskohtana pidettäköön Carnbyn eri puolille kehoaan taistelussa saamansa avohaavat, jotka pelaajan on syytä paikata, jottei kuolisi verenhukkaan ja ettei myöskään houkuttelisi liiaksi verenhimoisia vihollisia luokseen. Äänipuolella on parasta antia ääninäyttely, tosin ei sekään mitään huippuhyvää ole. Ajaa asiansa, mutta yksikään pelin hahmoista ei astu sen kummemmin positiivisessa mielessä esiin ja Carnbyn ääninäyttelijä on aivan liian kuivakka ja tönkkö. Mies olisi hieman enemmän voinut eläytyä rooliinsa ja näytellä, vaikka Carnby hahmona olisikin sitten kuinka viileä tyyppi tahansa. Musiikkipuolelta tarjontaa löytyy hyvin vähän ja pelissä musiikkia muutenkin kuulee varsin harvoissa kohdissa. Silloin kun sitä kuulee, voi hyvin tuntea sen Hollywoodmaisuuden kauhutunnelman, jota pelin tekijät yrittivät pelissään saavuttaa, mutta jota eivät kuitenkaan onnistuneet tavoittamaan.

Yhteenveto

Ei suositella

Hyvää

  • + Visuaalisesti hieno..
  • + Tarjolla myös FPS-kuvakulma
  • + Mahdollisuus pelata kaikkia episodeja heti
  • + Muutamat puzzlet ovat melko kekseliäitä

Huonoa

  • - Kuvakulmat
  • - Kankeat kontrollit
  • - Tekoäly
  • - Varsin tunnelmaton
  • - ..Joskin grafiikan taso heittelee
  • - Autoilukohdat