Arvostelussa Assassin’s Creed – Unity

Kirjoittanut: Mikko Kosonen, 24.marraskuu 2014

Peliarvostelu

Pelin nimi Assassin's Creed - Unity
Alusta Xbox One
Arvostelukappale Xbox
Ikäraja 18
< >
Avaa pelin lisätiedot

Tämänkertaisessa arvostelussamme syynättävä Ubisoftin Assassin’s Creed -pelisarjan tuorein tulokas, Unity, on sarjassaan jo kahdestoista peli – tai oikeastaan kolmastoista, jos samaan aikaan Unityn kanssa kuin lohdutuksena edellisen sukupolven konsoleille julkaistu Assassin’s Creed – Rogue lasketaan mukaan. 360:lle ja PS3:lle julkaistu Rogue ei ole vain uusiksi nimetty Unity, sillä kyseisessä pelissä seikkaillaan Pohjois-Amerikassa Seitsenvuotisen sodan tunnelmissa vuodessa 1756.

Assassin’s Creed – Unityn tapahtumat sitä vastoin perustuvat Euroopan manterelle, tarkemmin sanottuna Pariisiin ja lähtevät käyntiin Ranskan suuren vallankumouksen aikaan, vuonna 1789. Pelissä omaksutaan Arno Dorianin rooli, joka ajautuu salamurhaajien killan tuoreimmaksi jäseneksi sen jälkeen, kun mies lavastetaan mielitiettynsä isän murhasta syylliseksi.
Olisi hoideltava salamurhaajahommia ja motivaatiota ruokkii mukavasti kostonhimo oikeiden syyllisten löytämiseksi murhattavien henkilöiden kautta. Juonen taustalla häärii jälleen kerran alusta asti mukana ollut scifiteema. Pelisarjaan aiemmin perehtymättömille kerrottakoon, että käytännössä tämähän tarkoittaa sitä, että pelissä koettavat, 1700-luvun tapahtumat ovat aiempien pelien tapaan vain virtuaalisia muistimallinnoksia, jotka on luotu DNA:n pohjalta. Arno Dorian on oikeasti kuollut kauan, kauan sitten, mutta hänen virtuaalista minäänsä ohjailee oikeasti hänen kaukainen sukulaisensa Abstergo-yhtiön tiloissa Animus-virtuaalilaitteeseen kytkeytyneenä. Abstergolla kuitenkin on omat suuruudenhullut suunnitelmansa ja siksi jotkin aktivistihakkerit yrittävät sekaantua ja samalla auttaa Dorianin kaukaista sukulaista parhaansa mukaan pääsemään pois omien hämärien motiiviensa ajamana.

Assassin’s Creed – Unity on kaiken kaikkiaan vasta toinen arvostelemani sarjan peli, mutta pidin suunnattomasti edellisestä, merirosvoseikkailuihin pohjautuneesta Assassin’s Creed IV – Black Flag -pelistä, jossa riitti roppakaupalla Karibianmeren romminhuuruista tunnelmaa. Silti jo Black Flagissa omasta mielestäni edellä mainitsemani scifihömpötys oli täysin turhaa ja vain sekoitti koko tarinaa. Eikö pelisarja todella voisi vain olla historiallisiin aikoihin perustuva toimintaseikkailu? Onko kaikki pelisarjan osat oikeasti pakko yhdistää samaan nippuun Abstergon ja Animuksen kera, etenkin kun pelejä voi tästäkin huolimatta melko surutta pelata ilman tietämystä aiemmista?

Assassin’s Creed – Unityssä scifihömppä sekoittaa päätä jo heti alusta asti: pelin ?päämenussa? saa valita haluamansa kampanjan noin kahdeksasta mahdollisesta, joista osa on lukittu. Tämä hieman hämäsi itseäni, sillä oletin pelin käsittelevän vain yhtä päähahmoa. Ja lopulta oikeassa olinkin. Valikko on pelkkää huijausta ja onkin käytännössä vain valikko Abstergon Animus-laitteessa, eikä oikeasti ole mikään päävalikko. Jouduin tosin tutkimaan hieman internetiä tajutakseni tämän. Tämä sen jälkeen, kun en millään enää päässyt takaisin päävalikkoon valittuani järjestyksessä ensimmäisen (ja sen oikean) kampanjan, kun halusin ottaa selvää muista kampanjoista nimenomaan sekavuuden vuoksi.

Eli pelissä siis on vain yksi kampanja ja siinä pelataan Arno Dorianilla, jonka salamurhaaja isä joutuu pelin alussa koettavassa ja pelattavassa pätkässä temppeliritarin listimäksi. Pelattavuudeltaan Unity on tuttua huttua niille, jotka ovat pelanneet sarjan aiempia pelejä. Leikkikenttänä toimii isokokoinen pelimaailma, tällä kertaa siis Pariisin kadut vallankumouksen keskellä. Ideana on suorittaa tehtäviä, tai tarkemmin sanottuna Animuksen luomia sekvenssejä, jotka jakautuvat useisiin eri muistipätkiin.

Sekvenssit, joita kaiken kaikkiaan yksinpelissä on kaksitoista, ovat käytännössä episodeja ja muistit yksittäisiä tehtäviä, joiden määrä per sekvenssi vähän vaihtelee. Jokaisessa tehtävässä pääidea on salamurhata joku tärkeämpi henkilö. Tämä ei aina ole mikään läpihuutojuttu, vaan tulee yrittää suoriutua tehtävistä mahdollisimman vähin äänin ja hiippailemalla, kun kerran salamurhaajien killassa ollaan. Jostain kumman syystä vihollisruumiiden piilottamista ei enää voi edes harrastaa, vaan ruumiit jätetään näkyville. Vartijat sitten löytäessään kollegansa käyvät ruumista hieman ihmettelemässä, kohauttavat hartioitansa ja jatkavat matkaansa. Tämä on omasta mielestäni askel taaksepäin pelin hiiviskelytunnelmassa.

Apunaan hiiviskelyssä Dorianilla on savupommeja, huomiota herättäviä paukkupommeja, mutta myös äänettömiä tapponuolia sekä berserk-nuolia, joita ampumalla saa viholliset tappelemaan keskenään. Jos haluaa voi heittää savupommin tappelupukareiden keskelle ja loikata itse sekaan ja viimeistellä kaikki tappelijat veitsellä kurkkuun temmellyksen keskellä.

Usein päätehtävät on suunniteltu siten, että murhattava kohde on enemmän tai vähemmän vartijoidensa ympäröimänä jollain tietyllä alueella. Sekaan pitäisi sitten päästä keinolla millä tahansa. Murhaamiseen on yleensä useita erilaisia lähestymistapoja tarjolla ja myös pelin tasosuunnittelu tukee pelin yltiöakrobaattista salamurhaajaa, joka osaa keikkua ja hypellä talojen katoilla ja ties missä muualla.

Dorian osaa hiiviskellä kyykyssä päästämättä oikeastaan mitään ääniä tai liimautua vasten seinää, jos tarvitsee katsoa nurkan taakse. Tarvittaessa voi myös piiloutuakin esimerkiksi kirkossa vaikkapa rippikoppiin. Ruohoa ja muuta viherkasvillisuutta Pariisin kaduilta ei niinkään löydä, joten tällöin on piilouduttava vaikkapa väkijoukon sekaan jos sellaisen löytää. Jos ei löydä sellaisen voi luoda itse heittämällä pennejä kadulle, jolloin köyhät juoksevat niitä noukkimaan ja itse voi seistä keskellä. Myös penkeille ihmisten viereen voi yrittää piiloutua. Arnon taitojen päivittämisen myötä myös mahdollisuus muuttua hetkelliseksi vaikkapa vartijan tai naisen näköiseksi onnistuu. Kunhan ei mene liian lähelle vihollista.

Päätehtävien ohella pelissä on aiempien osien tapaan paljon kaikenlaista pikkupuuhasteltavaakin, kuten aarrearkkujen paikantamista ja niiden availua (joskus ne pitää tiirikoida) sanomalehtien lukemista, pikkurikollisten kiinniottamista sekä vaikkapa kerjäläisten puolustamista sortajiltaan. Paikallisia kahviloitakin on mahdollista auttaa, esimerkiksi estämällä kirjojenpolttobileet ja lahjoittamalla kirjat sen jälkeen kahvilalle. Aluksi käytettävissä on vain yksi kahvila, mutta rahalla Arno voi kunnostaa ränsistyneitä ja suljettuja sumppijuottoloita ja siten saada niistä lisää tehtäviä. Suorittamalla kahvilatehtäviä paranee kahvilan taso ja sitä kautta Arnon saama summa per kahvila. Tietyin väliajoin pelaaja voi käydä nostamassa kunnostamistaan kahviloista rahapalkkioita.

Kaiken edellä mainitun sekaan mahtuu myös Liven kautta suoritettavia kahdenlaisia co-op tehtäviä kaikkiaan kahdeksantoista, tusinan verran murhamysteereitä sekä nostredamus-arvoituksen palasia, joita myös löytyy kahdeksantoista. Viimeisenä tarjolla on sivutehtävärypäs nimeltä Paris stories, jonka tehtävät vaihtelevat tappamisesta jonkin esineen noutamiseen. Esimerkkinä ennustajaeukko haluaa Arnon tappavan henkilöitä, jotka on nähnyt visioissaan uhkaavina häntä kohtaan. Toisessa taas soluttaudutaan bordelliin ja tapetaan omistaja. Kolmannessa autetaan kuuluisaa Madame Tussaudia ja noudetaan tälle kolmen kuuluisan henkilön päät ?vahakabinettia? varten.

Murhamysteereissä Arno saa tehtäväkseen tutkia paikkoja, kuten murhattua henkilöä sekä jutella ihmisille ympärillä, alueen sisällä joka on rajattu vihreällä. Kun pelaaja luulee omaavansa riittävästi johtolankoja ja kaikki mahdolliset syylliset on kartoitettu, voi syyttäminen alkaa. Jos syyttää väärää, pienenee ratkaisusta saatava palkkio. Jos taas osuu kerrallaan oikeaan, on palkkio suurempi. Se, että miten Arnosta yhtäkkiä saadaan peliä varten Sherlock Holmes tutkimaan murhia ja ratkomaan arvoitustehtäviä on vähintäänkin outoa ja ehkä jopa keksimällä keksittyä, mutta etenkin murhamysteerien ratkominen on ihan mukavaa vaihtelua jatkuvaan juoksenteluun ja salamurhailuun. Kaikesta saa rahaa ja kokemuspisteitä. Kokemuksella parannellaan Arnon taitoja, kun taas frangeilla ostellaan sitten täydennystä työvälinepussiin.

Miljöönä Assassin’s Creed ? Unityn kuvastama 1780-luvun lopun Pariisi ei millään yllä omasta mielestäni aivan loistavana puitteena toimineelle Karibian trooppiselle maisemalle. Unityssä ei myöskään päästä merelle seilaamaan ja kuuntelemaan kaljalauluja, tai sukeltamaan uponneita aarteita, joten tämä jo yksistään tekee Unitysta kokonaisuutena hieman tylsemmän. Toki Pariisin kiviset kärrypolut ja ahtaat sivukujat huokuvat parhaimmillaan samankaltaista tunnelmaa, kuin Cruisen ja Pittin tähdittämän Veren Vangit -klassikkoelokuvassa New Orleansin kadut, mutta silti jotain uupuu. Kuitenkin, Animus-laitteen suomien häiriöiden mahdollistama hetki nähdä keskeneräinen Vapauden Patsas Pariisissa yhä rakennustelineiden ympäröimänä ja alkuperäisessä kuparisessa värityksessään on vaikuttava näky, eikä sitä tietääkseni sellaisena ole missään pelissä koskaan aiemmin nähtykään.

Visuaalisesti vain uuden sukupolven konsoleille ja PC:lle julkaistu Unity on ehdottomasti parasta Assassin’s Creediä mitä tarjolla on ja paikoin peli näyttääkin todella upealta. Myös välianimaatiot ovat hienoa työtä ja hahmojen liikehdintä ja kasvoanimaatiot tätä päivää. Harmi vain, että Unity kärsii pelinä pienoisista ongelmista. Internetissä on liikkunut paljon kommentteja siitä, joiden mukaan Unitystä löytyy runsaasti pelaamista vaikeuttavia bugeja, vaikka pelille jo yksi päivitys julkaistiinkin. Bugeihin en itse törmännyt.

Toinen mistä peli kärsii – ja tämän voin itsekin todeta – on kamalan epätasainen ruudunpäivitys, siitäkin huolimatta, että pelin konsoliversiot pyörivät vain resoluutiolla 900p, eli eivät käytä edes full hd resoluutiota 1080p! Paikoin peli pyörii sulavasti, mutta sitten taas välillä paikoissa jossa on paljon muita hahmoja ja yksityiskohtaisuutta sekä rakennusten sisätilat saavat pelin ruudunpäivityksen sukeltamaan pahemminkin. Pahimmillaan puhutaan jo pysäyttävästä töksähtelystä. Tällainen ei ole hyväksyttävää uuden sukupolven pelistä, josta muutoinkin saa maksaa yli 60 euroa. Pelisarjan aiemmista osista tutut, pääosin hyvin toimivat ja kiipeilyn ja loikkimisen nautinnolliseksi tekevät free-run kontrollit ovat muutoinkin sellaiset, että ne eivät ihan aina palvele pelaajaa täydellisesti salamurhaajan toikkaroidessa väärään paikkaan tai vähän sinnepäin.

Epätasaisen ruudunpäivityksen kanssa toikkarointi on pahimmillaan sitä luokkaa, että tuntuu kuin ohjastaisi kännissä olevaa salamurhaajaa. Monet hyvät ja pitkään harkitut tilanteet menevätkin pipariksi, kun salamurhaaja huojuu sinne tänne, ei osukaan haluttuun suojaan ja vartijat tulevat huomanneeksi pelaajan. Arno kun ei kovin kauaa hengissä selviä ainakaan miekkataisteluissa, jos vihollisia on useampia ja osa etäämmälle jäävistä kaiken lisäksi ryhtyy ammuskelemaan kuulia Arnon ohuisiin, Ranskan lipun sävyisiin vaatteisiin. Ei ole kiva kuolla pelin teknisten heikkouksien vuoksi – etenkään kun ne latausajatkaan ei aina ole sitä lyhyintä luokkaa siitäkin huolimatta, että arvostelukappaleena toimikin digitaalinen, suoraan kovalevyltä pyörinyt versio.

Äänipuolella peli sen sijaan hoitaa hommansa puhtaasti. Äänityöskentelystä vastaa joukko ammattilaisia, joskin pelin britti- ja amerikkalaisaksentit maailmassa, joka olevinaan on Pariisi, tuntuu hölmöltä ja vanhanaikaiselta. Toki muu maailma ja etenkään amerikkalaiset eivät jaksaisi kuunnella aitoa ranskankieltä, mutta silti aksenttien sekoittelu tuntuu pelkästään oudolta, vaikka ääninäyttelyn tasossa ei sinänsä mitään vikaa olekaan. Oudolta se tuntuu siksikin, että Pariisin kaduilla kävellessään voi kuulla ranskaa tavallisten rivikansalaisten suusta, mutta kaikkien päähahmojen dialogi on englanniksi. Musiikkia ei juurikaan ole, mitä nyt valikoissa sekä silloin tällöin välianimaatioissa. Toisaalta peli ei taustamusiikkia edes kaipaakaan.
Kokonaisuutena Assassin’s Creed ? Unity on ihan kelpo lisä pelisarjan osien kasvavaan joukkoon, mutta tekniset ongelmat sekä pelin maailmana toimiva, Black Flagin jälkeen ehkä jopa hieman tylsänoloinen ja rajoittunut Pariisi ei aivan tee pelistä sarjan helmeä. Muutoinkin Unity on siinä määrin samanlainen aiempien pelien kanssa, että se ei erotu oikeastaan millään tavalla edukseen sarjan muiden pelien joukosta, muuta kuin aiempaa hölmömmällä tekoälyllään. Jos et ole pelannut aiempia pelejä, ei tästä pelistä kenties kannata aloittaa.

Jos taas olet pelannut kaikki osat läpi tähän mennessä, haluat ehkä kokeilla myös Unitya, mutta ainakin pelin paikoin törkeästikin töksähtelevää Xbox One -versiota kannattaa lähestyä varoituksen kera. Tai sitten siinä vaiheessa, kun se on löytänyt tiensä kauppojen alelaareihin.

Yhteenveto

Keskivertotasoa parempi

Hyvää

  • + Salamurhaajan touhuissa on parhaimmillaan edelleen sitä tunnelmaa
  • + Todella nätti grafiikka ja toimiva äänimaailma
  • + Pariisissa riittää puuhasteltavaa
  • + Perustuttu ohjaustapa mukana

Huonoa

  • - Tuttu ja sekava scifihömppä tarinan taustalla
  • - Aiempaa typerämpi tekoäly (ruumiiden piilottelua ei ole)
  • - Paikoitellen kammottava ruudunpäivitys
  • - Pariisi on Karibiaa paljon tylsempi ja ahtaampi paikka
  • - Pelikokemuksena ei erotu mitenkään hirvittävästi edukseen