Arvostelussa Assassin’s Creed

Kirjoittanut: Petteri Hemmilä, 1.tammikuu 2008

Peliarvostelu

Pelin nimi Assassin's Creed
Alusta Playstation 3
HDTV-tuki 480p/720p
Äänituki Dolby Digital 5.1
< >
Avaa pelin lisätiedot

Nykyisen pelisuunnittelun mantrat, elokuvamaisuus, avoin pelimaailma ja mahdollisimman hyvin uudelleenkäytettävistä alitehtävistä rakennettu pelattavuus ovat yhtäaikaisesti tämän aikakauden siunaus sekä kirous. Esimerkiksi elokuvamaisuus toteutuu liian usein surkeita elokuvakliseitä toistelevana käsikirjoituksena ja epäinteraktiivisena kerrontana, mutta toisaalta myös Max Paynen kiitelty Bullet Time on olemassaolonsa velkaa Hollywoodille. Avoin ympäristö ja kaavamainen tehtävärakenne saattavat yhtälailla kopsahtaa omaan nilkkaan, tappavan tylsänä ja läpeensä geneerisenä pelimaailmana, mutta toisaalta lopputulos voisi olla myös rikas ja uskottava maailma omine lainalaisuuksineen, kuten vaikkapa Oblivionissa. Samaisille pelisuunnittelun populaarimantroille rakentuu myös valtaisan ennakkohypen kourissa kypsynyt Assassins Creed. Uhkapeli on tällä kertaa kannattanut ja käsissä on lievästä yksitoikkoisuudestaan huolimatta yksi vuodenvaihteen onnistuneimpia toimintaseikkailuja.

Assassins Creed heittää pelaajan salamurhaajan rooliin 1100-luvun loppupuoliskon ristiretkien repimään Lähi-Itään. Hieman yllättäen, löyhästi aitoon maailmanhistoriaan sidottuja tapahtumia ympäröidään vuoteen 2012 sijoittuvalla kehystarinalla, jossa pelin varsinaisen päähenkilön kaukainen jälkeläinen, Desmond Miles, toimii porttina ristiretkien aikaisiin tapahtumiin. Lähitulevaisuuden baarimikkona toimiva Desmond kantaa geeneissään esi-isiensä muistoja, joita käydään läpi Animuksen, eräänlaisen geenimuistoja virtuaalimaailmaksi tulkitsevan koneen, avulla. Näiden muistojen kautta pelaaja hyppää kehystarinasta keskelle kolmannen ristiretken mellastusta, Assassiinien salajärjestön piikkiin ihmisiä murhaavan Altairin saappaisiin. Tyly ja kylmäverinen Altair tuo oman kontribuutionsa tähän historialliseen uskonsotaan, saamalla tehtäväkseen eliminoida yhdeksän temppeliritarien tukijaa pitkin pyhää maata. Salamyhkäisyydestään ja radikaaleista timitavoistaan huolimatta Assassiinien toiminta perustuu kunniallisiin periaatteisiin, jonka mukaan kuolemaa jaetaan kaikessa hiljaisuudessa niille, jotka sen ansaitsevat ja sivullisia uhreja tulee välttää viimeiseen saakka. Ylevistä julistuksista huolimatta, toinen toistaan itsestään ylpeämpinä kuolevat uhrit pakottavat Altairin näkemään, ettei raja oikean ja väärän välillä ole muuta kuin veteen piirretty viiva.
Rajaa oikean ja väärän välillä saa pohtia kerrankin myös pelaaja. Assasins Creed ei ole ennakkoon pullistellut eettisillä ulottuvuuksillaan, eikä edes pyri asettamaan pelaajaa kiperien valintojen eteen. Silti se onnistuu säväyttämään kypsyydellään, joka saa lähes jokaisen moraalia pohdiskelevan pelin sitten Fallout 2:n näyttämään pikkulapsille suunnatulta arvovalistukselta. Keinotkin tähän ovat suorastaan typerryttävän suoraviivaiset; pelkkä hyvin kirjoitettu dialogi riittää enemmän kuin hyvin, kunhan pidättäydytään osoittamasta pelaajalle suoraan mikä on oikein ja mikä väärin. On suorastaan sydäntälämmittävää nähdä, että jostain löytyy vielä pelitaloja ja julkaisijoita, jotka uskaltavat käsitellä pelaajaa kuin ajattelevaa aikuista.

Pohdiskelevasti esitetty tarina on toki hyvä asia, mutta peleistä puhuttaessa kesää ei synny ilman toimivaa pelattavuutta. Tällä saralla Assassins Creed on saanut matkaansa hyvät eväät, sillä tekijätiiminä on häärännyt samainen porukka, joka vastasi viimeisen kolmen Prince of Persia -pelin toteutuksesta. Prince of Persiasta tuttu akrobatia näyttelee keskeistä roolia myös Assassins Creedissa, sillä neljästä jättiläismäisestä kaupungista sekä näiden väliin jäävästä pyhästä maasta koostuva pelimaailma suorastaan houkuttelee pelaajaa mitä epäsovinnaismpiin reittivalintoihin; jokainen seinästä ulkoneva tiili, kadun yli ulottuva poikkipuu sekä ikkunaa suojaava ristikko kelpaa kiipeilyyn, eikä ajalle ja paikalle ominainen tasakattoinen arkkitehtuurikaan juuri menoa hidasta.

Liialliseen kikkailuun sortuva pelaaja huomaa olevansa kuitenkin äkkiä ongelmissa, sille seinillä kiipeily sekä kaupungin vartijoiden miehittämillä katoilla juoksentelu ovat nopeita tapoja kerätä vääränlaista huomiota. Motiiveiltaan epämääräiset Assassiinit eivät ole muutenkaan niitä toivotuimpia vieraita poliittisesti räjähdysherkissä Jerustalemin, Dasmaskoksen sekä Akkon kaupungeissa, joten toisinaan myös näkymättömänä pysyttely on hyve. Kaupunkien ahtailla ja ruuhkaisilla kujilla ei katseilta voi välttyä, joten paras tapa kiertää turhat konfliktit on pitää matalaa profiilia ja sulautua yhdeksi asukkaaksi muiden joukkoon. Yksinkertaisimmillaan tämä tarkoittaa pää painoksissa kulkemista ja juoksuaskeleiden välttämistä, mutta myös toisinaan vainoharhaisen epäileväisiä vartijoita voi harhauttaa istuskelemalla muina miehinä kaupunkien lukuisilla penkeillä, taikka sulautumalla Altairin kanssa samaa räätäliä käyttävien oppineiden keskuuteen. Kun kaikki muu pettää, voi turvaa hakea piiloutumalla kattopuutarhojen taikka heinäkasojen uumeniin.

Yrittipä sitä olla kuinka hienovarainen tahansa, ei verenvuodatusta voi Assassins Creedissa välttää. Mikäli tilanne ei ole lähtenyt aivan täysin käsistä, voi uhrinsa päivät päättää huomaamattomalla ranneterän upottamisella kurkkuun. Mikäli kaikki menee hyvin, voi kuolevan uhrinsa jättää hoipertelemaan hetkeksi paikoilleen ja kävellä tyylikkäästi tilanteesta karkuun, mutta kahdessa tapauksessa kolmesta kaupungin tarkkasilmäiset vartijat tajuavat mistä on kyse ja pistävät rähinän pystyyn. Tällöin tilanne äityy nopeasti väkivaltaiseksi, eikä pelaajalle jää kuin kaksi vaihtoehtoa: pakeneminen ja taistelu.

Pakeneminen on oma taitolajinsa. Kaupunkien sokkeloisilla ja ihmisten ruuhkauttamilla kaduilla juoksentelu on hankalaa ja riskialtista puuhaa, sillä sivullisiin törmäily hidastaa jatkuvasti pelaajan menoa ja vie huonolla tuurilla Altairin jalat alta. Ketterät vartijat seuraavat pelaajaa myös katoille ja mikäli tekoälyn taidot loppuvat kesken Altairin kiipeillessä pakoon pitkin minareetin viivasuoraa seinää, voi olla varma että kiipeilyä vaikeutetaan niskaan ryöpsähtävällä kivi- tai nuolisateella.

Viimeistäänkin siinä vaiheessa, kun pakomatka päättyy umpikujaan, alkaa miekka viuhua. Taistelu on hoidettu Assassins Creedissa varsin pelkistetysti, mutta tyylillä. Mitään turhanpäiväisiä lyöntikomboja ei tarjoilla, vaan yksi nappi varataan lyönteihin, yksi torjuntaan ja yksi vihollisten heittämiseen. Pelkkä älytön lyöntinapin rämpytys kostautuu äkkiä, sillä parista sivalluksesta talttuvat viholliset osaavat pitää suojauksensa kunnossa ja rankaisevat mielellään varomattomasti päälle rynnistävää Altairia. Sama toimii toki toiseenkin suuntaan ja torjuntaan kalahtavat lyönnit on mahdollista kääntää elokuvamaisesti ohjatuksi vastaiskuksi sopivalla ajoituksella. Ympäristön antaessa myöten, voi vihollisia myös repiä rinnuksista alas rakennusten katoilta ja kielekkeiltä, mutta koska tällöin altistaa itsensä selästä hyökkäävien vihollisten iskuille, tulee vihollisten riepottelua harrasteltua enemmän oman viihtyvyyden, kuin tehokkuuden takia.

Useat arvostelijat ovat jo ehtineet kritisoida pelin parin nappulan taisteluita liian yksinkertaisiksi ja helpoiksi, mutta itse koin Assassins Creedin pelkistetyn, mutta näyttävän lähestymisen toimivaksi alta aikayksikön. Tottahan se on, että Altairin on mahdollista turvautua pelkkien vastaiskujen varaan, jolloin häviäminen ylivoimaistakin vihollista vastaan on epätodennäköistä, mutta jännitystä ja estetiikkaa arvostavat pelaajat osannevat valita toisinaan hieman epätehokkaampiakin pelityylejä, ettei touhusta tulisi hirvittävän yksitoikkoista.

Valitettavasti taistelu ei ole ainut Assassins Creedin osa-alue, josta tehopelaaminen vie mielenkiinnon, vaan oikeastaan koko pelin juoni on mahdollista koluta alusta loppuun turhankin yksinkertaiseen kaavaan nojautuen. Mikäli ei koskaan pysähdy ihastelemaan maisemia, tai poikkea satunnaisia ristiretkeläisiä kiusaamaan, noudattaa jokainen pelin yhdeksästä eliminointikeikasta täsmälleen samaa kaavaa; aluksi haetaan tappotyölle siunaus Assassiinien paikallispomolta, jonka lähettää pelaajan kalastamaan kohteestaan tietoja. Käytännössä tämä tarkoittaa kaupungin ylle kohoaville näköalapaikoille kiipeämistä ja minuutin-parin mittaisten alitehtävien suorittamista. Parin pakollisen alitehtävän jälkeen palataan paikallisjohtajan luo noukkimaan uhrin vereen kastettava sulka ja ryhdytään itse tappotyöhön. Kun kohde on lopulta välianimaation ja massiivisen taistelun jäljiltä lähetetty autuaammille metsästysmaille, paetaan hälyytyskellojen saattelemana palauttamaan veristä sulkaa paikallispäällikölleen ja siirrytään seuraavaan tehtävään.
Mikäli pelistä ei edes yritä saada tämän enempää irti, käy homma puuduttavaksi jo muutamassa tunnissa, mutta valinta on viimekädessä pelaajalla itsellään, sillä suurin osa Assassins Creedin valtavasta maailmasta jää täysin näkemättä ja kokematta, mikäli pitää ainoana tavoitteenaan kohteesta toiseen juoksentelua. Siltikin, Assassins Creed olisi voinut tehdä parempaakin työtä, houkutellakseen pelaajan pois juonipolulta, sillä varsinaisina sivutehtävinä toimivat iänikuiset piilotettujen lippujen metsästykset ynnä muu geneerinen hölynpöly eivät tee oikeutta sen koommin pelin kauniille ja elävälle maailmalle, kuin hiotulle pelattavuudellekaan. Tämä on todella harmi, sillä pelin uskomattoman viimeistellyt puitteet olisivat tarjonneet lähes rajattomasti potentiaalia monipuolisiin sivujuoniin ja -tehtäviin. Toisaalta, tällaisenaankin Assassins Creedin ilmiömäisen eloisa ja uskottava maailma houkuttaa meidät estetiikan ystävät haaskaamaan aikaamme, ihastellen horisonttiin ulottuvaa kattomerta, kultaisena kimaltelevaa rannikkoa, taikka ihan vaan eloissaa meininkiä kaupungin kaduilla. Harva peli pystyy samaan.

Yhteenveto

Laadukas kokonaisuus

Hyvää

  • + Juoni kirjoitettu ajatteleville ihmisille
  • + Kontrollit kohdillaan
  • + Kaunis ja uskottava maailma houkuttaa eläytymään
  • + Elokuvamainen ja audiovisuaalisesti pätevä

Huonoa

  • - Juonen ratkominen toistaa yhtä kaavaa
  • - Sivutehtävät eivät innosta