Arvostelussa BioShock – The Collection

Kirjoittanut: Mikko Kosonen, 4.lokakuu 2016

Peliarvostelu

Pelin nimi BioShock - The Collection
Alusta Playstation 4
Arvostelukappale: 3HD
Ikäraja: 18
Avaa pelin lisätiedot

Irrational Gamesin äärimmäisen tunnelmallinen toimintapeli BioShock, vuodelta 2007, oli omalla kohdallani ehdottomasti yksi kyseisen vuoden peleistä ja samalla yksi suosikkipeleistäni Xbox 360 -konsolilla, jolle peli myös ensimmäisenä ilmestyi eksklusiivisesti. Alkuperäinen arvosteluni pelistä löytyy täältä.

BioShockin ideoineen Ken Levinen johdolla työstetty peli oli hengellinen seuraaja aivan loistavalle cyberpunkahtavalle System Shock 2:lle, jonka samainen Irrational työsti lähes kymmenen vuotta ennen BioShockia. Sen sijaan, että oltaisiin systeemishokin tavoin seikkailtu tulevaisuudessa ja isoilla avaruuslaivoilla, vei BioShock pelaajan valtavaan merenalaiseen kaupunkiin Raptureen, eräänlaiseen utopiaan, josta sen perustaja Andrew Ryan yritti luoda vaihtoehtoa maanpäälliselle ryöstö- ja riistoyhteiskunnalle. Ei tavallisia lakeja eikä mitään muutakaan tavallista.

Ihminen ei kuitenkaan luonnolleen mitään voi, asuipa sitten meren alla tai maanpäällä. Pelin alussa pelaajan hahmo ”löysi” Rapturen kaupungin maanpäällisen sisäänkäynnin vahingossa. Tästä alkoi matka sukelluspallolla syvyyksiin ja päästiin tutustumaan millaista onkaan asua syvällä meren pinnan alapuolella.

BioShock on tätä kirjoittaessa poikinut myös kaksi jatko-osaa, joista toinen on pelkistetty BioShock 2 ja sijoittui samaiseen Raptureen, kun taas BioShock – Infinite vei pelaajan uudenlaiseen utopiaan, kaupunkiin korkealla pilvien yläpuolella. Infiniten julkaisusta on kulunut jo kolme vuotta ja tuona aikana on myös kokonaan uusi konsolisukupolvi noussut valtiaaksi. Mikäs siis sen parempaa, kuin verestää omia utopiamuistojaan kaikki kolme peliä remasteroituina sisältävän BioShock – The Collectionin parissa.

Pelattuani kokoelman kutakin peliä uudelleen nykypäivän silmin voin todeta, että mielipiteeni ovat säilyneet kutakuinkin ennallaan niiden osalta, mutta jotain pientä eroavaisuutta silti löysin.

BioShock

Kuten mainittua, alkuperäinen BioShock tutustutti pelaajan merenalaiseen utopiaan, Raptureen, jota johti visionääri Andrew Ryan. Perillä kaikki ei kuitenkaan olekaan niin upeaa ja mahtavaa kuin sisääntuloaulassa ja alas laskeutuvassa hississä annetaan olettaa. Maisemat ovat toki komeat matkan varrella laskeuduttaessa kohti syvyyksiä. Korkeita pilvenpiirtäjiä neonvalokyltteineen hohtamassa muutoin niin kovin pimeässä ja sysimustassa meressä. Jo heti hissin saapuessa perille käy ilmi, että kaikki ei todellakaan ole aivan normaalisti. Rapturen asukkaat ovat nimittäin seonneet. Elämä, jollaisena me normaalisti sen koemme, on päättynyt uuden vuoden 1958 odotuksen bileisiin. 50-luvun jazzmusiikki kaikuu yhä käytävillä, mutta ihmiset, jotka sitä kuuntelivat siemaillessaan kuohuviaan, ovat yksinkertaisesti lakanneet olemasta.

Plasmidit, eräänlaiset ihmisen geenejä ja kykyjä muuntavat ja ehostavat, ihon alle piikitettävät aineet ovat vieneet juhlijakansan mielet mennessään lopullisesti. Ne olivat kuin huumetta. Toki oli hienoa pystyä sytyttämään neidin savuke baarissa pelkällä sormenpäällä, mutta entäpä sitten kun tuo neiti tuikattiin tuleen samoilla sormilla, ihan huvin vuoksi? Koska kyseessä on amerikkalainen utopia, on totta kai merenalaisessa kaupungissa oltava myös käsiaseitakin, vapaasti kaikkien käytettävissä.

Kävelet muina miehinä käytävällä ja vastaan tulee nainen, jolla on yllään juhlamekko ja naamiaisnaamari, toisessa kädessään tommygun ja toisessa sähköstä säkenöivät sormet, valmiina antamaan vähän shokkia. Miten toimit? Kaivan tietysti jatimatikkini esiin (tässä tapauksessa pumppuhaulikon) ja yhdessä ampiaisplasmidini kanssa annan naisen tuta, miltä tuntuu kun iso ampiaisparvi hyökkää kimppuun samalla kun kylvän lyijyä hänen päälleen suruttomasti.

Käytännössä BioShock on pelattavuudeltaan ja mekaniikaltaan vanhaa kunnon FPS-pelaamista, mutta jossa on roolipelielementtejä mukana, aivan kuten System Shock 2:ssakin aikoinaan. Pelin kuluessa pelaaja pääsee parantelemaan tuliaseitaan, mutta myös ostamaan uusia plasmidikykyjä, parantelemaan entisiä, kuin myös parantamaan omia fyysisiä perusominaisuuksiaankin, kuten iskujen sietokykyä tai hiippailutaitoa.

Keskeisenä elementtinä plasmidien ohella toimivat sinistä ainetta sisältävät Eve, eli ”Eeva” -ruiskut, joita tarvitaan lisää aina kun plasmidienergia ehtyy. Piikkiä suoneen ja meno jatkuu. Vastaavasti lääkintälaukut ovat niitä, joilla sitten täytellään elinenergiaa, klassiseen malliin. Jos pelistä löytyy Eeva, on mukana oltava myös Aatamikin ja ”Adamin” rooli pelissä onkin toimia eräänlaisena valuuttana näitä kaikkia geeniparannuksia ja uusia plasmideja osteltaessa.

Adamia saadaan sieltä täältä löytyvistä orvoista pikkutytöistä, jotka taas ovat hankkineet aineensa kuolleilta, täyteen pumpatuilta kansalaisilta ja muuttaneet sen tuttipullosta imettävään muotoon. Ihan helppoa ”karkin” vieminen lapselta ei kuitenkaan ole, sillä tyttöjen mukana liikkuu Rapturen ”Big Daddyt”. Nämä paksuihin sukelluspukuihin sonnustautuneet, ison poran kanssa varustautuneet isot tömistelijät olivat alun perin eräänlaisia talkkareita sekä ovimiehiä – katsoivat ihmisten perään, etteivät ala riehumaan, ennen kuin lopulta asettuivat puolustamaan ainoastaan näitä pikkutyttöjä.

Kun yksi Big Daddy saadaan hengiltä, tarjoutuu mahdollisuus päästä joko vapauttamaan tai kuolettamaan yksi pikkutyttö, joita yleensä löytyy kolme per pelialue. Yleensä alueilla ei voi liikkua edestakaisin tarinan edetessä, joten onkin suotavaa etsiä kaikki tytöt käsiinsä ennen kuin siirtyy uudelle alueelle. Merkitystä sillä tuhoaako vai pelastaako tytöt on pelin lopputulemaan, mutta myös siihen kuinka paljon aatamia saadaan omaan käyttöön per tyttö. Hyviksenä oleminen antaa vähemmän ja tyttöjen kuolettaminen taas antaa enemmän. Mitä enemmän aatamia, sen enemmän valuuttaa geeniautomaateilla on käytettävissä.

Toimintaperiaatteeltaan BioShock on melko pitkälti lineaarisesti etenevä räiskyttely, jonka vahva tunnelma syntyy totta kai sen rapistuvasta miljööstä, mutta myös vahvasta ja mielenkiintoisesta tarinasta. Maailma on pullollaan ihmisten jättämiä kasettinauhureita, joita kuuntelemalla saadaan enemmän selville tapahtumista ja kaikkein keskeisimmistä hahmoista, jotka johtivat lopulta Rapturen tuhoutumiseen.

Suurimmaksi osaksi peli pitää tiukasti otteessaan tarinansa ja käänteidensä kanssa, mutta on myös hetkiä, jolloin peli alkaa yksinkertaisesti hieman uuvuttamaan. Tätä en muista tunteneeni aivan samalla tavoin ensimmäisellä pelikerrallani Xbox 360 -konsolilla. Joka tapauksessa, loppua kohden peli muuttuu melkoiseksi paukutteluksi, kun seonneita kansalaisia tulee lähes joka nurkan takaa vastaan jatkuvasti. Toinen on tarinaan kuuluvat moniosaiset tehtävätavoitteet, jotka juoksuttavat pelaajaa sinne tänne esineiden perässä. Eikä peli etene ennen kuin kaikki tarvittavat esineet on hankittu, tai jokin muu palvelus suoritettu jollekin hahmolle. Kolmas lienee se, että kun rahat on loppu ja lääkintälaukutkin loppu on varauduttava siihen, että kuolee monet kerrat peräjälkeen ja päätyy aina lähimmälle elvytyskopille.

Joskus nämä kätevät, ilman mitään lataustaukoa toimivat heräämiskopit ovat kuitenkin välillä melko kaukana sieltä missä kuoltiin ja sitten saakin taas ravata pitkän pätkän. Ehkä vain kuollakseen uudelleen, jos ei onnistu matkalla löytämään lainkaan lääkintälaukkuja tai lääkintäautomaatteja. Lisäapua voidaan kyllä saada hakkeroimalla jos jonkinlaisia laitteita, kuten turvakameroita, jotka usuttavat vartijalennokit vihollisten kimppuun, tai automaattitykkejä, jotka hyökkäävät pelaajan sijaan seonneiden kansalaisten kimppuun. Hakkeroida voidaan myös automaatit, joista voi ostaa ammuksia tai muuta hyödyllistä, kuten lääkintälaukkuja. Hakkerointi tapahtuu aina eräänlaisen minipelin kautta, jossa vihreä litku pitää johdattaa putkiston lävitse, kokoamalla putkenpätkät A:sta B:hen. Jos ei onnistu, saa sähköiskun ja yksi yrityskerta vähenee. Silloin tällöin saatavilla automaattityökaluilla hakkerointi onnistuu automaattisestikin.

Pelissä on kaikkea pientä tällaista kivaa, mikä tekee ammuskelusta yleensä mielenkiintoista, mutta paikoin tuntuu siltä, että peli vain vyöryttää ja vyöryttää sekopäitä kimppuun, joilla muutenkin tuntuu olevan pelaajan kaikista päivityksistä ja vahinkobuusteista huolimatta välillä vähän turhan paksu nahka rikottavaksi. On rasittava löytää itsensä tilanteista, jossa kaikista aseista on ammukset loppu ja eve-ruiskut ovat nekin lopussa ja porukka silti hyökyy päälle. Siinä sitten yrität hutkia pelkällä jakoavaimella näitä hengiltä. Tätä ei kuitenkaan liian usein onneksi tapahdu ja tutkimalla tunnollisesti kaikkien tapettujen taskut sekä kaikki mahdolliset pöydänlaatikot ja muut säilytyspaikat, voidaan aina löytää lisää rahaa, lisää ammuksia kuin muutakin hyödyllistä tavaraa. Kokonaisuutena ensimmäinen BioShock tuntuu yhä kaikkien näiden vuosien jälkeen pääosan ajasta yhtä nautinnolliselta ja tunnelmalliselta kokemukselta kuin silloin ensi kerran pelattaessa.

BioShock 2

BioShockin jatko-osa ei mullistanut ainakaan allekirjoittaneen maailmaa mitenkään kamalasti ilmestyessään. Alkuperäinen arvostelu pelistä laajemmin täällä. Remasteroituna peli tuntuu aika pitkälti samalta kokemukselta – en edelleenkään lähtisi suosittelemaan tätä alkuperäisen edelle. Ohjaimissa ei kakkosen osalta ollut Irrational Games, vaan sen sijaan 2K Gamesin aussistudio, joka kyllä sai pelin visuaalisesti kohdilleen ja alkuperäispelistä ”kymmenen vuotta eteenpäin” -tapahtumat olivat ihan hyvä idea. Entistä rapistuneempi Rapture. BioShock 2:n suurin koukku oli se, että jatko-osassa pelattiin tavallisen tallaajan sijaan Big Daddyna – yhtenä niistä isoista tyttöjen vartijoista siis.

Pelaajan ohjaama Big Daddy oli kuitenkin mielestäni liian heikko verrattuna alkuperäisen pelin ”isukkeihin”. Tarinakaan ei oikeastaan samalla tavalla napannut tai yllättänyt, vaikka peli hyödynsi samanlaisia kerronnallisia elementtejä (nauhurit). Jatko-osa keskittyy muutenkin enemmän siihen räiskimispuoleen ja pahiksien kanssa nahisteluun, kuin minkään tunnelman luomiseen. Vaikka pelaajalla on isukin roolissa oikeana kätenään se tuttu iso pora, onnistuu aseilla ammuskelu silti vaivattomasti jostain kumman syystä, porakäden vaihtuessa aseeksi silloin kun ase valitaan. Porakin vaatii aseiden tapaan kummasti lisäbensaa, eli mikään ehtymätön tappokone se ei ole, joten onneksi hahmolta löytyvät myös ne plasmiditkin.

Uutena vastustajana pelissä kohdataan ”Isosiskot”, Big Daddyjen naispuolinen, paljon ketterämpi ja nopeampi versio, joka loikkii ja kiipeilee sienillä. Näitä vastaan taisteltaessa ei oikeastaan tunnu lainkaan siltä, että oltaisiin minkään ison ja vahvan Big Daddyn nahkoissa, kun turpaan tulee välillä kunnolla. Muut Rapturessa vaeltavat Big Daddyt sen sijaan eivät ole enää samankaltainen vastus kuin ykkösessä — nyt niille pystyy pistämään vähän paremmin hanttiin ja kilpailla siitä (tappamalla muut), kuka pääsee suojelemaan tyttöä plasmidisekopäiltä. ”Adoptoituja” pikkutyttöjä tulee kuljettaa aina muutaman ruumiin luo adamia keräämään ennen kuin ne voidaan vapauttaa — alkuperäispelin tapaan joko kuolettamalla tai vapauttamalla. Toinen tapa antaa enemmän adamia pelaajan Big Daddylle, toinen vähemmän.

Muutamista eroavaisuuksistaan huolimatta, tuntuu BioShock 2 kokonaisuutena kuitenkin kuin jonkinlaiselta väkisin keksityltä tekosyyltä palata samaan pelimaailmaan, vaikka maisemien osalta niihin samoihin osiin Rapturessa ei palatakaan, joita ykkösessä koluttiin. Jotta BioShock 2 pystyisi tarjoamaan kokemuksena lisää sitä samaa kuin alkuperäinen, on juuri pelaajan ohjastama Big Daddy harvinainen versio kaikista daddyista. Tämä tarkoittaa sitä, että ”Delta-malli” taitaa myös plasmidien käytön, laitteiden hakkeroinnin sekä ammuskelunkin siitäkin huolimatta, että kädestä todella löytyy se iso pora…

BioShock – Infinite

Jos sarjan kakkonen tuntui vähän saman toistolta, onnistui jälleen kerran Irrationalin työstämä kolmas osa, BioShock – Infinite tarraamaan otteeseensa kuin iilimato ihoon. Jälleen kerran pelaaja heitettiin keskelle kaikkea outoa sekä tutustumaan täysin uudenlaiseen utopiaan, mielikuvitukselliseen 1910-luvun aikaan.
Tapahtumapaikkana Columbia – taivaallinen jättikaupunki korkealla pilvien yläpuolella. Jos alkuperäisen BioShockin ensihetket säväyttivät, voin ainakin henkilökohtaisesti sanoa samaa Infinitestä, joka onnistui säväyttämään lähes samalla tavalla ensimmäisen kerran yli kolme vuotta sitten.

BioShock – Infiniten esittelemä maailma oli jälleen jotain uutta ja kiehtovaa, mutta silti tietyllä tapaa huokui samanhenkisyyttä kuin edeltäjänsä. Rapturen synkkä meininki vaihdettiin steampunkahtavaan maailmaan, jossa peltiset sähköhevoset, leijuvat talot, siniset taivaat ja ilmalaivat ovat arkipäivää. Koska Infiniten tapahtumat sijoittuvat 1900-luvun alkuun, on peli pikemminkin esiosa BioShockille, kuin varsinaista jatkoa sille.

Columbian oli tarkoitus olla nuoren Yhdysvaltojen ylpeyden aihe – kokonainen osavaltio taivaalla, mutta oikeassakin elämässä tapahtunut boksarikapina, johti siihen, että Columbia auttoi länsimaita ja siirtyi ilmalaivoineen Kiinan ylle räiskyttelemään. Välit Yhdysvaltojen ja Columbian välillä katkesivat ja taivaskaupunki julistautui itsenäiseksi valtioksi. Nyt Columbiaa johtaa profeetaksi kutsuttu Father Comstock, joka omien sanojensa mukaan sai idean arkkienkeliltä. Tämä ei ole ainoa uskonnollinen seikka Columbiassa. Keskeisenä elementtinä Columbiassa pidetään pirun karkoittamista kaikkialta, olipa kyseessä sitten huvipuiston pallonheittopeli tai fyysinen olento.

Jälleen kerran yksi mies on ylitse muiden. Columbiassa kaikki on pelaajan saapuessa lähes normaalisti verrattuna Raptureen, mutta silti pinnan alla kuplii, eikä vähiten kapinahenkiset Vox-porukat, jotka pitävät Comstockia vääränä profeettana. Koska kyseessä on kuitenkin räiskintäpeli, ei mene liian kauaa ennen kuin Columbiakin on vaikeuksissa.

Käärme luikertelee ”Uuden Eedenin” puutarhaan ja saa kiihkouskovaisteksi muuttuneen Columbian vihat niskaansa. Kuka se käärme on? Vaikea arvata… Aseet käteen ja menoksi. Infinite ei ole unohtanut juuriaan, vaikka pelaajan heitetäänkin varsin erilaiseen maailmaan. Pohjimmiltaan idea onkin jälleen kerran toimia eräänlaisena roolipelielementein varustettuna räiskintänä. Pelissä ei nähdä nahkaan piikitettäviä plasmideja, mutta varsin samankaltainen juttu ovat ”elinvoimat”, eli vigorit. Kun uusi vigor-pullo löytyy jostain, ei muuta kuin sisältö huiviin ja johan alkaa kroppa asennoitua uusiin erikoiskykyihin. Tulipallojen viskelyä? Sähköleikkejä? Onnistuu kyllä. Kun vigor-mittari ehtyy ei muuta kuin elämänsuolaa pullosta naamaan ja vigoreita voi käyttää taas. Yksi suosikeistani koko pelissä ovat ”murhakorpit”, erikoiskyky, mikä lähettää pelaajan käskystä parven korppeja nokkimaan vihollisen nahkaa.

BioShock – Infinite eroaa aiemmista peleistä miljöönsä osalta myös sillä, että pelaajan hahmo osaa kerrankin puhua ja tällä on nimikin. Booker DeWitt, Pinkertonin etsivätoimiston työntekijä, jonka tehtävä olisi tuoda eräs tyttö Columbiasta takaisin maanpinnalle. Eipä onnistukaan aivan niin helposti. Tuo kyseinen tyttö tosin muuttuu keskeiseksi osaksi peliä, kun Booker ja Elizabeth yrittävät yhdessä selvitä Columbiassa toisiaan jeesaten. Myös ympäri Columbian rakennelmia kulkee lukuisia vuoristoratmaisia ”ilmakiskoja”, joihin hypätään magnetisoidun koukun kanssa roikkumaan ja sitten mennään ja lujaa. Kiskot näyttelevätkin keskeistä osaa pelissä ja tuovat soppaansa omanlaisensa mausteen, joka tekee Infinitestä mielestäni varsin erilaisen kokemuksen verrattuna kahteen aiempaan peliin.

Loppusanat

Ainoa pieni valituksen aihe mitä BioShock – The Collectionista sellaisenaan löysin oli se, että ilmeisesti kokoelma sallii vain tietyn määrän pelitallennuksia yhteensä. Minä kun hölmönä tein läjän tallennuksia pelatessani vasta ensimmäistä BioShockia ja sain kakkosen kanssa huomata, että enempää tallennuksia ei voinutkaan luoda, koska ”tallennuspankki” on täynnä. Yritin korvata olemassa olevan ainoan Bioshock 2 -tallennukseni uudella, mutta sekään ei auttanut. Poistin tallennuksen ja kokeilin tallentaa tyhjälle listalle, mutta ei antanut. Tämän jälkeen en enää omannut yhtäkään tallennusta kakkoselle ja PS4 kun ei anna mennä säätämään järjestelmän asetuksia (poistelemaan juttuja) kesken pelaamisen, oli peli pakko sulkea ja kaikki eteneminen meni siinä.

BioShock – Infinite käyttää automaattitallennusta, joten tämä ongelma ei koske kuin kokoelman kahta ensimmäistä osaa. Toivottavasti kyseinen pieni ”bugi” kuitenkin korjattaisiin jonkin päivityksen myötä. Kyseessä on kuitenkin sen verran pieni nipotuksen aihe, että en viitsi siitä puolikasta tähteä rokottaa.

Kaiken kaikkiaan, sarjan kaikki kolme peliä viidenkymmenen euron hintaan sisältävä kokoelma on kuitenkin mielestäni kannattava ostos – etenkin jos et ole pelisarjaan koskaan aiemmin tutustunut. Kaikki pelit ovat remasteroituina riittävän näyttäviä ja tuntuvat peleinä jos nyt ei aivan uusilta, niin ainakin lähes uusilta.

Näyttäviä ovat kukin ja muun muassa Rapturen loisto (tai rapistunut loisto) on saatu hienosti jälleen kerran vangittua ruudulle parannettuine resoluutioineen ja tekstuureineen päivineen – ja mikä parasta, pelit pyörivät äärimmäisen sulavasti ja nyt kuudenkymmenen kuvan sekuntivauhtia, mikä näkyy ja tuntuu vain pelkästään positiivisena juttuna. Vihollisten osalta ajan hammas ei kenties ole ollut aivan yhtä armelias ja vaikka hahmojenkin tekstuureita on paranneltu, on liikeanimaatio kutakuinkin edelleen niiltä vuosilta, kun pelit olivat uusia, tämä koskee etenkin kahta ensimmäistä peliä. Eli se tietynlainen kauhuelementti etenkin Rapturessa seikkailtaessa ainakin omasta mielestäni tämän vuoksi jää uupumaan, kun viholliset näyttävät vähän, no.. lähinnä huvittavilta liikkuessaan. Tämän pieni seikka ei kuitenkaan häiritse niin paljoa, ettäkö kokoelma kannattaisi jättää hankkimatta.

Lue loput arvostelusta

Yhteenveto

Lähes virheetön suoritus

Hyvää

  • + Kokoelma ei maksa edes täyden pelin hintaa
  • + Originaali BioShock ja Infinite ovat edelleen huippupelejä
  • + ..Ja nopea sekä sulava ruudunpäivitys kruunaavat kaiken
  • + Remasteroitu grafiikka näyttää hyvältä kaikissa kolmessa pelissä..

Huonoa

  • - Tallennusten määrässä outo rajoite osien 1 ja 2 osalta