Arvostelussa Blues And Bullets – Episode 1 – End Of Peace

Kirjoittanut: Mikko Kosonen, 9.syyskuu 2015

Peliarvostelu

Pelin nimi Blues And Bullets - Episode 1 - End Of Peace
Alusta Xbox One
Arvostelukappale: Plan Of Attack
Ikäraja: -
< >
Avaa pelin lisätiedot

Barcelonalainen indiekehittäjä A Crowd Of Monsters yrittää ratsastaa Telltale Gamesin episodipohjaisten ?interaktiivisten elokuvapelien?suosiolla julkaisemalla viisiosaisen, niin ikään episodeihin jaetun pelin nimeltä Blues And Bullets, jonka ensimmäinen osa The End Of Peace on nyt arvostelussamme Xbox One versiona. Hintaa avausepisodilla on 4,9 euroa, joten kyse on varsin perinteisen hintaisesta episodipelistä. Ainakaan tässä vaiheessa ei allekirjoittaneella ole tietoa mahdollisesta kausipaketin hinnasta.

Blues And Bullets tarina on rakennettu legendaarisen Eliot Nessin ympärille. Niille, jotka eivät tiedä, Ness oli mies, joka aloitti vuonna 1927 työnsä alkoholin kieltolakia valvovan tuhatpäisen viraston työntekijänä. Mies johti lopulta myös ?The Untouchables? -nimistä aseistettua lainvalvojapossea, josta on tehty Kevin Costnerin ja Sean Conneryn tähdittämä elokuvakin, suomeksi Lahjomattomat. Joukkonsa avulla Ness jäljitti ja sai telkien taakse ison gangsterin Al Caponen, jota syytettiin muun muassa tuloverojen kierrosta sekä alkoholilain rikkomisesta.
A Crowd Of Monstersin peli sijoittuu ajallisesti parisenkymmentä vuotta miehen uran kulta-aikojen jälkeen. Eliot Ness on jäänyt eläkkeelle virastohommistaan ja perustanut asuinkaupunkiinsa Santa Esperanzaan pienen, kirsikkapiiraistaan kuulun kuppilan nimeltä Blues And Bullets, josta pelin nimikin kumpuaa.

The End Of Peace -episodi aukaisee pelaajalle ovensa kohtauksella, jossa ohjaillaan pientä tyttölasta. Tytön ohella muutama muu lapsi on teljetty vangiksi pimeään kellariin. Kohtaus on lyhyt, jonka jälkeen esitelläänkin jo itse Eliot Ness esiliina päällään kuppilan tiskin takana asiakkaitaan palvelemassa, eläkkeestään nauttien. Tarina alkaa melko verkkaisesti ja väliin näytetään kipeitä takautumia kahdenkymmenen vuoden takaa.

Eliot onkin pinnan alla oikeasti hieman katkera mies. Mies on perso viskille ja eräänä iltana, juomisen päätteeksi yksi asia johtaa toiseen ja lopulta Ness huomaa tekevänsä yhteistyötä itsensä harmaantuneen Caponen kanssa tämän kadonneen tyttären löytymiseksi. Santa Esperanzassa on kadonnut lyhyen ajan sisällä useita lapsia ja Caponen tytär on nyt yksi tuoreista kadonneista. Ness saa paikan Caponen yksityisetsivänä. Voi sitä ironiaa.

Blues And Bulletsin tarinan peruskehys on varsin mielenkiintoinen ja Nessin ja Caponen yhteistyö on ideana kutkuttava ja juoni haarautuu yllättäviin käänteisiin. Harmillisesti pelin muu toteutus on vähän niin ja näin, ainakin ensimmäisen episodin perusteella.

Ääniraidaltaan pianopainotteisen, rauhallisen ja erittäin hyvin toimivan bluesin soidessa taustalla pelin mustavalkoinen visuaalinen ilme toimii erittäin hienosti musiikin kanssa yksi yhteen ja tuo muutoinkin hienosti esille pelin film noir -henkeä. Ääninäyttelykin on erittäin toimivaa. Samaan aikaan mustavalkoisesta (vai pitäisikö sanoa harmaavalkoisesta) sävystä nostetaan esiin vain punaiset värit. Punaiset kravatit, punaiset liikennevalot, verilammikot ja jäljet (niitä on paljon), punaiset matot ja muut sellaiset näkyvät omissa väreissään, samaan tapaan kuin Sin City -elokuvissa ja visuaalinen efekti on erittäin toimiva ja antaa pelille omanlaisensa persoonan.

Harmi vain, että peli kärsii ajoittain hitusen nytkähtelevästä ruudunpäivityksestä ja lisäksi välillä hahmojen huulisynkka on vähän hakusessa ja liikeanimaatiokin hieman tönkköä, mikä tekee hahmoista vähän pökkelömäisen oloisia ja illuusio interaktiivisesta 30-luvun film noir -elokuvasta särkyy ajoittain.

Blues And Bulletsia mainostetaan seikkailupelinä, mutta seikkailua siinä ei ole juuri nimeksikään. Tätä nykyä jopa Telltalen pelit ovat kaikkea muuta kuin puzzlenratkontaa, mutta silti jopa niissä on enemmän seikkailua. Pelin ehkäpä rasittavimpia piirteitä on se, kuinka hitaasti Eliot Ness oikeasti liikkuu. Vaikka sataisi kaatamalla tai olisi vähän jopa kiirekin, mies kävelee ylihitaasti kuin mikäkin vanha huonokuntoinen papparainen eläkepäivien maisemia ihastellen. Toivon mukaan Eliotin liikkumisnopeutta ainakin hieman tästä tullaan nostamaan. Ehkäpä tällä hitaalla kävelytavalla on haettu lisäpituutta episodille, kun hahmo ei etene kovinkaan nopeasti. Episodina kun välipätkistään ja hahmon hitaasta etenemisestä riisuttu kyseinen pikkupeli ei ole kovinkaan pitkäkestoinen.

Varsinaista pelattavaa kun The End Of Peace -episodissa onkin oikeasti todella vähän ja harvakseltaan. Pääasiassa katsellaan turhankin pitkiä välianimaatioita ja sitten välillä kävellään (h-i-t-a-a-s-t-i), ehkä painetaan A-nappulaa jonkin mielenkiintoisen yksityiskohdan tullessa eteen ja taas kävellään niin kauan, kunnes peli ottaa ohjat ja seuraava välipätkä käynnistyy. Joskus päästään juttelemaan jollekin hahmoille ja pelaaja voi käydä läpi muutaman keskusteluvaihtoehdon ja joskus taas tulee vastaan Telltalen pelien tapaan tilanne, jossa pitää tehdä pelin muistama kiperä valinta, joka sitten kenties vaikuttaa tulevien tapahtumien kulkuun. Näitä keskusteluita ja valintoja on kuitenkin turhan vähän ja pääasiassa pelissä vain kävelläänkin paikasta A paikkaan B.

Välillä ? kun peli katsoo tarinan osalta parhaaksi, heitetään kehiin muutamat, ylihitaan helposti ruudulle ilmaantuvat QTE-kohtaukset tai ammuskellaan gangstereita hengiltä tommygunein ja pistoolein. Ammuskelukohtaukset on toteutettu Eliotin vapaasta kävelyttämisestä poikkeavasti siten, että peli työntää hahmoa ruudulla eteenpäin kuin kiskoilla. Eliotin ampumissuojaa pääsee sentään itse vaihtamaan painamalla A:ta, mutta tällöin mies rennosti vain kävelee takki heiluen kuin missäkin Dressmannin mainoksessa uuden suojan taakse ja siinä sivussa ottaa panikoimatta osumaa takkiinsa.

Suojan takaa tähdätään vasemmalla liipaisimella ja ammutaan oikealla kaikki ruudussa olevat vähä-älyiset gangsterit, jonka jälkeen peli taas ottaa ohjat ja liikuttaa Eliotia vauhdikkaammin kuin mihin pelaaja itse pystyy kävelykohtauksien aikana tai suojaa vaihtaessaan. Edetään seuraavaan ammuskelupaikkaan ja paukutellaan gangsterit. Samaa toistetaan, kunnes kohta on ohi ja uusi välipätkä alkaa. Miksi ammuskelukohtauksissa ei saa edetä itse? Miksi peli ei voi ohjata Eliotia mieluummin kiskoilla niissä pitkissä kävelykohtauksissa? Miksi QTE:t, jotka ovat liian helppoja eivätkä tuo mitään peliin?

Vasta loppupuolella episodia peli alkaa näyttää vähän enemmän mielenkiintoisemmalta, kun Eliot pääsee oikeasti tekemään yksityisetsivän hommiaan kaiken sen hitaan kävelemisen ja kiskoilla etenevän ammuskelun sijaan ja tutkailemaan murhapaikkaa. Pelaajan tulee etsiä johtolankoja ja yhdistää asioita toisiinsa kokonaiskuvan hahmottamiseksi.
Käytännössä tämä toimii ainakin avausepisodissa siten, että tutkaillaan erästä taloa ja sieltä löytyvää ruumista ja käydään sen kaikki huoneet läpi. Peli ilmaisee kaikki kiinnostavat kohteet isolla punaisella silmällä, joiden kohdalla painetaan sitten A:ta. Joskus esinettä tai muuta pitää tutkia ja pyöritellä hieman pidempään, joskus Elliot vain toteaa jotain näkemäänsä, mikä on yhtä lailla tärkeä havainto kokonaishahmotusta ajatellen. Mitenkään piilossa johtolangat eivät siis ole, ne pitää vain klikkailla lävitse. Tämän jälkeen oikeat, valokuvina ruudulla näkyvät johtolangat pitää yhdistää miellekartassa oikeaan asiaan, kuten esimerkiksi uhriin ja sen kuolinsyyhyn.

Eliotin oman murhatutkimuksen jälkeen tarina pysyy mielenkiintoisena, mutta loppuu pian sen jälkeen cliffhangeriin (tosin jatkuu vielä muutaman hetken feikkilopputekstien jälkeen). Oikean lopun jälkeen näytetään Telltalen pelien tapaan kuinka suuri pelaajista prosentuaalisesti toimi pelin valintatilanteissa samoin kuin pelaaja.

Kokonaisuutena Blues And Bulletsin avausjakso ei ole huono, mutta pelistä löytyy paljon viilattavaa pelin mekaniikan ja jouhevuuden puolelta. Jos A Crowd Of Monsters kerää tästä episodista saamaansa palautetta ja työstää peliä vähän paremmaksi ja pelaajaystävällisemmäksi sen mukaan, hyvä niin, mutta jos The End Of Peace antaa mitään osviittaa siitä millaista pelaamista kaikki viisi episodia tulevat olemaan, ei pelin paikoin todella hienokin visuaalinen suuntaus eikä sen mielenkiintoiset historialliset päähahmot fiktiivisissä asetelmissa ole riittäviä asioita kantamaan pelin tarinaa loppuun asti ilman kyllästymistä. Episodin edullisen hinnan ei ainakaan pitäisi olla este peliin tutustumiselle, mikäli kiinnostusta peliä kohtaan heräsi.

Yhteenveto

Keskivertotasoa

Hyvää

  • + Episodin hinta ei päätä huimaa
  • + Johtolankojen tutkiminen on kivaa
  • + Audiovisuaalinen toteutus antaa hienon film noir -tunnelman pelille
  • + Historialliset päähahmot ja fiktiivinen, jännittävä juoni ovat mielenkiintoinen yhdistelmä

Huonoa

  • - Ilman hidasta kävelyä episodi on melkoisen lyhyttä sorttia
  • - Pientä nytkähtelyä ruudunpäivityksessä silloin tällöin
  • - Kiskoilla etenevät ammuskelut ovat tylsiä ja liian helpot QTE:t eivät tuo mitään peliin
  • - Tekemistä ja kiperiä valintoja on episodissa liian vähän ja välipätkiä hieman liikaa
  • - Eliot kävelee rasittavan hitaasti..
  • - ..ja turhanpäiväistä kävelemistä on liikaa