Arvostelussa Burnout: Revenge

Kirjoittanut: Petteri Hemmilä, 14.marraskuu 2005

Peliarvostelu

Pelin nimi Burnout: Revenge
Alusta Playstation 2
Ikäraja 3
PS2-Online tuki On
< >
Avaa pelin lisätiedot

Jos näin jälkikäteen pitäisi arvioida viime vuoden parhaita konsolipelejä, olisi Criterion Gamesin Burnout 3 – Takedown varmasti monenkin mielestä yksi edellisvuoden merkkipaaluista. Kyseessä oli paitsi toteutukseltaan moitteeton ja vauhdikas kaahailupeli, myöskin ensimmäinen osa koko pelisarjan historiassa, joka on niin tuotettu kuin julkaistukin yhteistyönä pelijätti Electronic Artsin kanssa. Yhteistyö näkyi paitsi häiritsevän tekonuorekkaana asenteena, myös sisältömäärän eksponentiaalisena kasvuna sekä loppuun saakka hiottuna pelattavuutena. Mitäpä siis sopii odottaa sarjan viimeisimmältä lisäykseltä, Burnout – Revengeltä? No, lisää tekonuorekkuutta, sisältöä ja vauhtia, kauniiksi hiotuissa kuorissa tietenkin!

Perusrakenteeltaan Burnout – Revenge muistuttaa vahvasti edeltäjäänsä, Burnout 3 – Takedownia, eikä ihme; pelien väliin mahtuu vain vuoden päivät tuotantoaikaa, joka on konsoli- ja tietokonepelien julkaisumittakaavalla erittäin lyhyt odotus. Kyse on siis vieläkin adrenaliininarkkareille suunnatusta erittäin nopeatempoisesta arcadekaahailusta, jossa realismi ja järkevät ajolinjat tekevät tilaa meheville kolareille, sikamaisille kyynärpäätaktiikoille sekä hurmokselliselle vauhdille.
Edellisosiensa tavoin, Burnout – Revengen vahvin osa-alue on sen viimeistelty pelattavuus. Vaikka realismi ja Burnout eivät olekaan koskaan mahtuneet samaan lauseeseen, on pelin ajomalli hehkuttamisen arvoinen: tuntuma on arcademaisen anteeksiantava, eli kaasujalkaa ei tarvitse keventää tiukoissakaan tilanteissa, eikä pieni tuen ottaminen radan reunoistakaan ole kovin tuomittavaa. Jyrkimmät mutkat hoidetaan tyylikkäästi käsijarrulla vauhdin siitä lainkaan kärsimättä. Homman perusteet oppii kyllä melkeinpä ensimmäisellä pelikerralla, mutta ohi kiitävän liikenteen välttely ja radan seuraaminen, vauhdin sumentaessa näkökenttää vaatii kyllä hitusen opettelua sekä luonnostaan nopeaa kommunikaatiota silmä-aivo-käsi-linjalla. Kuminauhamaisesti pelaajan ympärille hakeutuva tekoäly pitää huolen siitä, ettei voittoakaan tarvitse useimmissa pelimuodoissa hakea hampaat irvessä, vaan homma pysyy omistakin ajovirheistä huolimatta hauskana, joskaan tästä johtuen selvän kaulan ottaminen kilpailijoihin nähden ei sitten onnistu hyvälläkään ajamisella.

Hyvä ajaminen on kuitenkin vain puoliruokaa Burnoutin maailmassa: tavallisissakin kilpailuissa voiton saavuttaminen vaatii täysin surrealistista nopeutta, jonka ylläpitämiseen ei pelkkä painava kaasujalka riitä, vaan menoa täytyy ryydittää jatkuvasti kortilla olevan nitron avulla. Nitrotäydennysten hankinta onkin sitten oma taitolajinsa, koska tätä tuiki tärkeää menovettä voi saada ainoastaan runnomalla kilpakumppaneitaan pitkin pientareita tai ajamalla vastavirtaan kulkevan liikenteen seassa kuin HKL:n yökuljettaja konsanaan. Ikään kuin nitrobonusten hankinta ei olisi itsessään riittävä syy peltiromun luomiseen, palkitsee Burnout – Revenge kilpakumppanien luovasta kurmottamisesta myös näyttävin hidastuksin, lukuisin ratakohtaisin erikoistehtäväpalkinnoin, sekä eräänlaisen pelaajan statusta mittaavan ”kostomittarin” kasvattamisena.

Myös pelin ratasuunnittelu tukee osaltaan vihollisten niittaukseen perustuvaa ajotapaa. Radat ovat pullollaan yllättäviä esteitä, kapeikkoja ja hyppyreitä, joiden pahemmalle puolelle kilpakumppaneitaan voi hienovaraisin kylkikosketuksin ohjata. Myös sikin sokin pääväylien poikki risteilevät oikopolut ovat omiaan aiheuttamaan vähän vähemmän hienovaraisia sivuosumia. Kaikkiaan kilparadat ovat monimutkaistuneet sekä monipuolistuneet edellisestä Burnoutista, mikä toisaalta mahdollistaa suurempaa vapautta reitinvalinnassa, mutta toisaalta tuntuu välillä aiheuttavan hieman liiallista haastetta pelin tekoälylle, joka aika ajoin kyntävää pitkin ratavalleja hyvinkin hämmentävän näköisesti.

Burnout – Revengen harvinaisen edesvastuutonta ajotapaa voi edellisosien tavoin harjoittaa usean erilaisen pelimuodon voimin. Moodit ovat joitakin vähäisiä muutoksi ja lisäyksiä lukuun ottamatta Takedownia pelanneille tuttua tavaraa: mukana ovat niin ensimmäisenä maaliviivan ylittämiseen tähtäävät normaalit kilpailut, kelloa vastaan käydyt boostiskabat, last man standing-henkiset pudotuskisat, jossa viimeisenä roikkuvia kilpailija-parkoja pudotellaan 30 sekunnin välein, silkkaan kilpailijoiden runnomiseen keskittyvä Road Rage, sekä monella tapaa pelisarjan suolana toimiva kolarimoodi, jossa tarkoituksena on tietenkin paukata tuhatta ja sataa keskelle tiivistä ruuhkakeskittymää aiheuttaen mahdollisimman massiivista materiaalista vauriota. Normaalista kisasta, pudotuskisasta sekä Road Ragesta löytyy vieläpä crashbreaker-versiot, jossa autonsa kolaroinut pelaaja voi uhrata nitrotankkinsa räjäyttämällä autonsa tuhannen päreiksi komean räjähdystehosteen ja mittavan ympäristöön (=ohi pyrkiviin kilpakumppaneihin) kohdistuvan vaurion saattelemana.

Vaikka Burnout – Revenge toki toistaakin pääpirteiltänsä Takedownin menestysreseptiä, eivät tekijät ole tyytyneet pelkästään pikkumuutoksiin, vaan mukaan on mahdutettu myös tukku ihan tuntuviakin uudistuksia. Merkittävin yksittäinen pelillinen muutos lienee se, että samaan suuntaan kulkeva liikenne ei aiheuta pelaajalle enää merkittävää vaaraa, vaan kaikki linja-autoa pienempien kulkuneuvojen kanssa tapahtuvat peräänajot heittävät sivulliset henkilöautoilijat hurjaa vauhtia sivuille tai etuviistoon. Ohjusten lailla lentelevien henkilöautojen töniminen on paitsi näyttävää, sekä nitronkeräysmielessä palkitsevaa, myös varsin käytännöllinen tapa sabotoida kanssakilpailijoiden ajoa: mikäpä onkaan sen rentouttavampaa, kun tiputtaa hienoisella johtoasemallaan kukkoileva kanssakilpailija sysäämällä tämän peräpuskuriin tuhatta ja sataa lentävä perheauto. Sunnuntaikuskien tönimiselle on pyhitetty jopa oma ”Traffic Attack”-pelimuotonsa, jossa pelaajan täytyy osua mahdollisimman moneen sivulliseen tiukan aikarajan hiipuessa vääjäämättä kohti nollaa, mutta valitettavasti moodi osoittautuu jo parin pelin jälkeen sen verran helpoksi, ettei siihen tule ihan kovin mielellään palattua.

Myös jo aiemmista osista tuttu kolarimoodi on joutunut muutosten kouriin. Perusidea on toki vieläkin sama vanha tuttu massiivisten ja näyttävien ketjukolarien aiheuttaminen, mutta pelillisesti kyse on varsin eri sortin pelimuodosta. Suurimpana uudistuksena pelaajan kiihdytys ei enää hoidukaan perinteisesti kaasua painamalla, vaan pelaaja joutuu ennen liikkeelle lähtöään suorittamaan pienen refleksejä vaativan alipelin joka määrittää pelaajan vauhdin. Alkuun idea tuntuu hyvältä, koska tämä hieman golfpelien swingiä muistuttava refleksipeli painottuu pelkkää kaasun painamista enemmän pelaajan omiin taitoihin, mutta varjopuolena pelaaja ei voi lainkaan hallita nopeuttaan enää alkukiihdytyksen jälkeen. Myös Takedownista tutut kerättävät pistekerroin-, boosti- ja crashbreakerbonukset loistavat poissaolollaan, mikä kyllä osaltaan vie koko kolarimoodia lähemmäksi Burnout 2:n tuuripeliä.

Kun Burnout – Revengeä tarkastelee sisällön määrän ja toteutustyylin valossa, ei voi olla pohtimatta sitä, kuinka syvälle Electronic Arts on sysännyt lonkeronsa koskien Burnoutin tuotantoprosessia. EA-efekti näkyy Burnout – Revengessä niin hyvässä kuin pahassakin: Hyvässä siinä mielessä, että peliin on tungettu kaikennäköistä tavoittelun arvoista aina erikoisista tehtäväpalkinnoista uusiin ratoihin ja autoihin niinkin uuvuttavat määrät, että niiden kaikkien tavoittamiseen kuluu normipelurilta reippaasti enemmän, kuin keskivertopelin tarjoamat kahdestakymmenestä kolmeenkymmentä pelituntia.

Pahassa mielessä niiltä osin, että EA:lle ominainen, markkinointikokouksessa suunniteltu teollinen nuorekkuus paistaa nurkista läpi sellaisella voimalla, että kaltaistani kalkkeutunutta senioripelaajaa häikäisee. Etenkin skeitti- ja lumilautapeleistä revityt, silmille hyppivät pelaajan ajoa kommentoivat tekstit, sekä epäilemättä kovalla rahalla hankitut, hieman kyseenalaisella maulla valitut ”vaihtoehtorockin” helmet taustamusiikkina antavat kovasti vaikutelman, ettei tätä peliä olisi lainkaan tarkoitettu ennen vuotta 1990 syntyneille. Myönnettäköön kyllä, että musiikin puolesta tilannetta pelastaa mahdollisuus säätää haluamansa biisit pois päältä, mutta siitä huolimatta pidän kiinni oikeudestani vaatia pelistä löytyväksi enemmänkin kuin kolme kelvollista kipaletta.

Nuoresta kohdeyleisöstä kielii osaltaan myös se, että Burnout – Revenge on täysin lokalisoitu. Toisin sanoen jokainen teksti aina kuljettajaprofiilin luontivalikosta kilpailujen nimiin on ilmaistu selvällä suomella. Jopa ensimmäisiä kilpailuja edeltävien tutoriaalivideoiden puhujaksi on palkattu radiojuontajanakin tunnettu Kristiina Komulainen. Vaikka suomenkielen luontevuudesta peleissä voikin olla montaa mieltä, täytyy Burnoutin kääntäneelle porukalle antaa tunnustusta paikoin varsin camp-henkisistä käännöksistä, joita on näemmä viljelty urakalla etenkin kilpailujen nimissä sekä pelaajalle jaettavissa titteleissä. Olipa tuo camp-henkisyys sitten tarkoituksellista tai ei, onnistuu se luomaan sopivaa kontrastia suhteessa pelin yritykselle olla nuorekas ja katu-uskottava, mikä näin tekoviileän pelin kohdalla on pelkästään hyvä asia.
Tekniseltä toteutukseltaan Burnout – Revenge huristelee edeltäjänsä renkaanjäljissä: taaskaan ei voi kuin ihmetellä miten nimenomaan PS2 voi pyörittää näinkin runsaan yksityiskohtaista ja kauas piirtyvää grafiikkaa ruudunpäivitysnopeuden siitä liioin kärsimättä. Minimaalisen pientä hidastelua on toki pelin PS2-versiossa nähtävissä kymmenittäin siviiliautoja sisältävässä kolarimoodissa sekä jaetun ruudun moninpelissä, mutta pelattavuus ei pääse missään vaiheessa onneksi hukkumaan. Valitettavasti pleikan jo auttamatta liian pieneksi jäänyt 32 megatavun muisti näyttää luovan pullonkaulaa joka ilmenee pitkien lataustaukojen muodossa, Xbox-versiossakin niiden ollessa myös ihan riittävän pituiset. Etenkin vuorotellen pelattava monen pelaajan kolarimoodi aiheuttaa turhankin paljon pinnan kiristelyä kun pelkkää vuoron vaihtoa joutuu vartomaan tovin jos toisenkin.

Yhteenveto

Laadukas kokonaisuus

Hyvää

  • + Laajalti sisältöä
  • + Näyttävät kolarit
  • + Vauhti näkyy ja tuntuu
  • + Täydellisyyttä lähentelevä pelattavuus

Huonoa

  • - Latailuajat paikoin pitkiä
  • - Kolarimoodi hieman vesittynyt