Arvostelussa Call Of Duty 2: Big Red One

Kirjoittanut: Mikko Kosonen, 23.marraskuu 2005

Peliarvostelu

Pelin nimi Call Of Duty 2: Big Red One
Alusta Xbox
Ikäraja 16
Äänituki Dolby Digital 5.1
< >
Avaa pelin lisätiedot

”It’s the final countdown” lauloi Europe aikanaan 80-luvulla samannimisessä kappaleessa. Olisikohan kenties paikallaan soitattaa tuota kyseistä kappaletta tämän sukupolven konsolisotapelien kohdalla? Alkaisiko etenkin toiseen mailmansotaan sijoittuvien sotapelien vyöry jo pikkuhiljaa rauhoittua uusien konsolien tulon myötä? Ja ennen kaikkea alkaisiko näille tusinasotaräiskinnöille, joita ei millään meinaa enää toisistaan erottaa, olla vihdoin ja viimein loppulaskennan paikka? Toivottavasti, mutta sitä ennen ottakaamme taas selvää tästä uusimmasta, toiseen mailmansotaan sijoittuvasta pelistä, joka kantaa nimeä Call Of Duty 2: Big Red One.

Call Of Duty 2: Big Red One istuttaa pelaajan amerikkalaissotilaan kenkiin taistelemaan pahoja natseja vastaan, kuten yleensä aina ennenkin. Pelin lisänimi Big Red One juontaa juurensa siitä, että ilmeisesti jenkkien toisen maailmansodan ”legendaarisinta” jalkaväkidivisioonaa kutsuttiin tällä nimellä. Pelissä pelaaja on osa tätä.
Activisionin edellinen konsolisota, Call Of Duty: Finest Hour oli vain keskinkertainen, eikä lähimainkaan yhtä hyvä kuin PC:lle julkaistu ensimmäinen Call Of Duty -peli. Finest Hour -pelin kehittänyt Spark on vaihdettu hyvistä hämähäkkimies -peleistään tunnettuun Treyarchiin. Pistääkö Call Of Duty 2: Big Red One siis edeltäjäänsä paremmaksi?

Valitettavasti ei. Jos hiljattain PC:lle arvostelemastani Vietcong 2 -pelistä huomasi heti kuinka surkea se on, huomaa Call Of Duty 2: Big Red One -pelistä saman lähes yhtä nopeasti. Kaukana ollaan PC:lle julkaistun Call Of Duty 2 -pelin näyttvästä grafiikasta, upeasta äänimaailmasta ja sodan tiukasta tunnelmasta. Call Of Duty 2: Big Red One ei nimittäin pidä sisällään mitään edellä mainituista.

Kuka haluaisi katsoa sotaelokuvaa, jossa historialliset faktat eivät olisi kohdallaan? Jossa tapahtumapaikat olisivat hatusta heitettyjä ja Hitlerin sijasta Liittoutuneilla olisikin vastassaan hullu irlantilainen juoppo? Vastaus on, ei kukaan. Sotaelokuvien suurin jippohan on juuri siinä, että katsoja pääsee elämään ja kokemaan elokuvan kautta menneitä kauheuksia niin tarkasti kuin mahdollista ja ajattelemaan millaista olisi ollut olla paikan päällä, kaiken sen keskellä.

Sotapeleissä sen sijaan suurin jippo autenttisuuden ohella on näyttävyys, ainakin niin kauan ennen kuin kunnes sotapelien peruspelimekaniikka ja tapa esittää tapahtumat pelaajalle tulee dramaattisella tavalla muuttumaan. Sitä saamme todennäköisesti kuitenkin odottaa vielä pitkään. Ketä oikeasti kiinnostaa katsoa kun palikkamainen sotakaveri tulee haavoittuneen pelaajan viereen paikkaamaan tätä, tai kuinka pikselimössöinen talon raunio on se ainut asia joka seisoo pelaajan ja vihollisen välissä? Vastaus on, ei kukaan.

Toisin kuin PC:llä, tällä hetkellä konsoleilla nähtävien sotapelien suurin ongelma on kuitenkin juuri niiden vaisu ulkoinen esitys, eikä uusin tulokas Call Of Duty 2: Big Red One valitettavasti tätä faktaa miksikään muuta. Lähes jokainen sotapeli mikä julkaistaan tehdään Playstation 2:n rajoittamilla ehdoilla, joka tarkoittaa sitä, että mihinkään uskomattomiin ulottuvuuksiin grafiikkaa ei voida viedä.

Ehkäpä asia ainakin jollain tapaa tulee muuttumaan siinä vaiheessa, kun seuraavan sukupolven konsolit, Xbox 360 ja Playstation 3 julkaistaan, mutta siihen asti joudumme tyytymään samanlaisiin, enemmän tai vähemmän ulkoisesti toisiaan muistuttaviin sotapeleihin, kun artistien mielikuvitus ei pääse rajoitusten takia lentämään.

Call Of Duty 2: Big Red One on valitettavasti graafisella tasolla lähes samaa tasoa kuin edeltäjänsä, eli visuaalisesti erittäin vaisu ja rujonnäköinen. Mitä nyt sotilaat ovat yksityiskohtaisempia kuin aiemmin, niiden ollessa grafiikan seassa se paras juttu, muun maaston ja ympäristöjen koostuessa tekstuurimössöisistä taloista, mielikuvituksettomista sisätiloista sun muusta rojusta. Tämä syö hieman kiinnostusta peliä kohtaan ja esimerkiksi varmasti dramaattisiksi tarkoitetut, ennalta määritetyt kohtaukset, kuten vaikkapa tietyn sotakaverin kuolemiskohtaus ei tunnu lainkaan dramaattiselta, vaan ennemminkin tahattoman koomiselta. Pitäisikö pelaajan muka oikeasti välittää tai vuodattaa kyyneliä, kun palikkamainen tekstuurimössösotilas voivottelee tuskissaan maassa?

Valitettavasti äänimaailmastakaan ole oikein pelastamaan pelin audiovisuaalista kokonaisuutta. Itse asiassa allekirjoittanut ei olekaan vähään aikaan missään konsoliräiskinnässä kuunnellut yhtä mitätöntä äänimaailmaa, kuin mitä se Big Red Onessa on. Aseista ei lähde riittävää pauketta, kranaattien sekä muiden aiheuttamat räjähdykset ovat ponnettomia ja niin edelleen. Kaukana ollaan siis PC:n Call Of Duty 2:n tasoisesta äänimaailmasta.

Ruman grafiikan lisäksi toinen syy, miksi pelin tehtävissä ei ole lainkaan sitä sotapelille elintärkeää vahvaa ja tiukkaa, adrenaliinintäytteistä tunnelmaa johtuu, yllätys, yllätys pelin tekoälystä. Omien sotakavereiden tekoäly on tasoa tyydyttävä, eli muistuttavat edes hitusen PC:n Call Of Dutyn älykkäitä kollegojaan ja täten osaavat edetä esimerkiksi oviaukoista toisiaan suojaten. Tosin tähän se sitten oikeastaan jääkin. Tekoäly on kauttaaltaan molemmin puolin varsin aggressiivinen, eli yleensä omat sotakaverit juoksevat pää kolmantena jalkana tilanteisiin ja uusiin, tutkimattomiin huoneisiin, siinä missä vihollistekoäly juoksee yleensä pelaajan syliin, tai sitten kököttää tyhmänä paikallaan tajuamatta painaa siitä liipaisimesta. Voi äly hoi, missä lienetkään?

13 tehtävää kestävä yksinpeli vie pelaajan Pohjois-Afrikasta aina Saksaan asti, näiden kahden välillä marssittaen pelaajan käymään myös Tunisiassa Libyassa, Italiassa, Ranskassa ja Belgiassa. Tällä kertaa ei sodita Call Of Duty -peleille ominaiseen tapaan useamman maan joukoissa, vaan peli keskittyy aiemmin mainittuun jenkkien Big Red One jalkaväkidivisioonaan kokonaisuudessaan.

Yksinpelin lyhyyttä paikataan teennäisesti Finest Hour -pelistäkin tutulla tavalla, eli jokainen kenttä on kokonaisuudessaan läpäistävä, ennen kuin peli tallentuu. Toki jokaisessa pelin kentässä on checkpoint kohtia, joissa peli tallentuu, mutta laitapa konsoli tämän jälkeen kiinni ja uudelleen päälle, niin saat aloittaa pelaamisen kentän alusta. Luulisi pelinkehittäjien jo tajuavan, etteivät pelaajat tällaisesta tallennustavasta liiemmin pidä, varsinkaan sellaiset joilla aikaa ei yksinkertaisesti löydy montaa tuntia päivässä pelaamiseen.

Kökön tekoälyn ja audiovisuaalisen surkeuden takia Call Of Duty 2: Big Red Onen yksinpeli ei myöskään edellisen konsoli-Call Of Dutyn, Finest Hourin tapaan oikein nouse missään vaiheessa järin kiinnostavaksi. Pelaaminen on puuduttavaa pakkopullaa erittäin lineaarisissa ja yksityiskohdattomissa maisemissa, huoneissa ja rakennuksissa juoksentelua tyhmiä vihollistekoälyn sotilaita lahdaten. Lineaarisuutta lisää entisestään vielä se, että lukuisista pelin vastaan tulevista ovia pelaaja ei itse saa millään auki, koska jostain kumman syystä ovien aukominen, vai pitäisikl sanoa auki potkaiseminen on vain ja ainoastaan mukana roikkuvien sotakavereiden hommaa.

Kyllähän peliä pelaa paremman puutteessa, mutta kun tarjolla on esimerkiksi paljon viihdyttävämpi ja laadukkaampi Brothers In Arms -pelisarja, niin miksi tuhlata aikaansa tällaiseen keskinkertaisuuteen? Tämän sanottuani, ei peli aivan täysin surkea ole ja jos pidit Call Of Duty: Finest Hour -pelistä, niin varmasti tämäkin menee, mutta muutoin kannattaa miettiä muita vaihtoehtoja.

Tylsähköä yksinpeliä paikkaa varmasti ainakin jonkin verran maksimissaan 16 pelaajan yhtäaikainen moninpeli, jossa uudistuksena Finest Houriin verrattuna on Battlefield 2 -tyylinen arvomittari, joka ylentää pelaajan sotilasarvoa sitä mukaa kun moninpelissä menestyy. Moninpeli ei muilta osin oikeastaan tarjoakaan sitten mitään uutta. Tarjolla olevat moninpelimuodot ovat deathmatch, team deathmatch, capture the flag ja domination 11 erilaisella moninpelikartalla.
Mikäli moninpeli kuitenkin kiinnostaa, on moninpelaaminen valitettavasti jälleen tarjolla vain ainoastaan System Linkin ja Xbox Liven kautta, jaetun ruudun tuen loistaessa jälleen poissaolollaan. Jos pidit Call Of Duty: Finest Hourin moninpelistä, uppoaa varmasti Big Red One -pelinkin vastaava. Yksinpelin takia peliä tuskin kuitenkaan kannattaa hankkia.

Yhteenveto

Keskivertotasoa

Hyvää

Huonoa

  • - Audiovisuaalisesti erittäin vaisu
  • - Tekoäly
  • - Tylsä yksinpeli
  • - Pelin tallentaminen