Arvostellut: Teemu Laitinen, 11.tammikuu 2018

Peliarvostelu

Arvostelussa Call of Duty: WWII

Pelin nimi: Call of Duty: WWII
Alusta: PlayStation 4
Julkaisija: Activision
Kehittäjä: Sledgehammer Games
< >
Avaa pelin lisätiedot
Arvostelun Call of Duty: WWII kansikuva

Call of Duty on aina kovan kritiikin kohteena, kun jokavuotinen julkaisu lähestyy. Tämä on toki ymmärrettävää, kun ottaa huomioon kuinka iso tuotemerkki on kyseessä ja kaikkien fanien odotukset täytyisi jollain tapaa täyttää samaan aikaan. Infinite Warfare oli jo heti pelin trailerista lähtien yksi kaikkien aikojen CoD-inhokeista. Johtuen suurimmilta osin siitä, että pelin kehittäjät veivät sarjaa vielä aikaisempia osia enemmän pois pelin alkujuurilta. Nyt vuonna 2017 kelkka käännettiin oikeaan suuntaan ja faneja kuunneltiin enemmän. Call of Duty on vihdoinkin palannut sinne mistä se tulikin, Toiseen Maailmansotaan.

Valitettavasti tämä paluu menneisyyteen on ollut hyvin kivinen tie kulkea. Suurimmat kärsijät tässä tapahtumassa ovat olleet ennakkotilaajat, jotka euforian vallassa odottivat Toisen maailmansodan-teeman automaattisesti tarkoittavan virheetöntä Call of Duty -julkaisua. Näin ei todellakaan ole ollut. Moninpeli oli yksinkertaisesti pelikelvoton, useampia päiviä. Ennakkotilaajat saivat märkää rättiä naamalle, mutta samalla pelastivat WWII:n ainakin tappiollisilta tuotoilta. Sledgehammer Games, joka kehitti WWII:n, luonnollisesti sai huokaista helpotuksesta ja taputtaa itseään selkään.

Yksinpeli

Call of Duty: WWII:n tarina lähtee käyntiin Normandian rannikolta. Sotaa seurataan alokas Danielsin, nuoren Teksasilaisen pojankoltiaisen silmin. Jenkit ovat sulloutuneet ahtaisiin kuljetusaluksiin, eikä kukaan tiedä mikä heitä rannalla odottaa. Krauttien tarjoama vastarinta pitäisi olla minimissään. Äkkiä kaikki kääntyy Etelään. Luodit viuhuvat, kypärät lentävät. Veri roiskuu, kaverit lyyhistyvät vieressä. Kaikki on kaoottista. Kuin ihmeen kaupalla, kuljetusalus kaatuu kyljelleen ja osa sotilaista pääsee rannalle turvaan esteiden taakse. Tästä edetään reippaasti kohti bunkkereita, vaikka mitään varsinaista selkeää päämäärää ei ole näkyvillä. Sisäinen sotilas kuitenkin käskee näin toimimaan.

Amerikkailaiset selvittävät tien vallihaudan yli ja bunkkerit päästään putsaamaan ikävistä ”kraut” henkilöistä. Tämän sekavan maihinnousun jälkeen jenkit pääsevät hieman huilaamaan ja komentoketjukin alkaa selvitä. Valitettavasti ne itse pelaajalle tulevat komennot ja tarkat ohjeet eivät ole läheskään aina selkeitä. Aivan liian usein tulee turhia kuolemia kun ei vain tiedä, että missä sitä pitäisi oikein patsastella. ”Nosta tuo liekinheitin tuosta, kun sillä on helpompi putsata nämä molemmilta puolilta nousevat jerryt!” Niin no, nostaisi jos tietäisi, että missä se on, vai onko sitä edes olemassa! Näistä käskyistä tai neuvoista kun ei aina oikein tiedä, että kuinka tosissaan niitä annetaan. Muutamia kertoja päästään ampumaan alas lentokoneita ja kaveri vieressä huutelee vihollisen suuntaa kellonaikoina. Nämä ajat eivät vain pidä ollenkaan paikkaansa ja on helpompi ajatella tätä kaverin avautumista vain pelin taustameluna. Ajoittain kuitenkin havahtuu siihen ajatukseen, että ”perkule, nuohan huutavat minulle noita juttuja! Ette voinut kertoa kymmenen kuolemaa sitten!”

Tuttuun tapaan omat taistelutoverit ovat kuolemattomia ja heidän on aina parempi antaa mennä ensin luotisateeseen. Vihollinen kuitenkin keskittää tulen pelaajaan, vaikka se ei olisikaan se järkevin vaihtoehto oikeaa sotaa käytäessä. Välillä pelikentillä kuitenkin kaatuilee näitä kuolemattomia omia ja pelaajan on mahdollista pelastaa heidät. Nämä sankariteot eivät usein ole kovinkaan vaativia, sillä näitä huutavia haavoittuneita täytyy raahata vain noin metrin verran, tähän niin sanottuun suojaan. Jos raahaaminen onnistuu, saa siitä kiitokset ja raahattu jää nojailemaan avohaavansa kanssa. Mikäli pelaaja kuitenkin kompuroi omiin kenkiinsä, kuolee haavoittunut käsivarsille, vaikka raahauspiste olisikin vain senteistä kiinni. Välillä toivoo kersantin huutavan näille haavoittuneille, että kääntäisivät vain kylkeä niin olisivat perillä suoja-alueella.

Yksinpelin tehtäviä on muutamia erilaisia, mutta CoD-maiseen tapaan jopa jeepillä ajetaan kuin kiskoilla, kertaakaan jarruttamatta. Sinänsä hauska homma kun eräässä tehtävässä jahdataan jerryn-täyteistä junaa. Hyvä puoli tässä on se, että eksyä ei ainakaan pysty. Huono puoli taas se, että osa näistä hieman tavanomaisesta poikkeavista tehtävistä tuntuu turhalta täytteeltä, esimerkiksi lentokoneella lentely. Jokin Berliinin pommitustehtävä toki olisi kuulostanut mukavalta. Jopa vakoilua on kevyellä kädellä päätetty ottaa mukaan, mutta toteutus jää hyvin latteaksi ja fiilis menee nopeasti tehtävän aikana nolliin. Päättömänä juokseminen tai kyykkiminen paikasta toiseen ei näitä krautteja häiritse hiiviskelytehtävässä ollenkaan, mutta auta armias jos heität huulta väärälle tyypille. Se on nirri veks samantien. Kaiken tämän sekoilun lisäksi pelaaja heitetään tankin ohjaimiin, ahtaissa kaupunkiraunioissa. Tässä taas ei olisi mitään niin ihmeellistä, jos vain tarpeeksi ajoissa kuulee näitä omien kavereiden huutamia neuvoja, joilla sitten löytyy se oikea taktiikka kraut-tankkeja vastaan.

Juoni olisi sopinut paremmin valkokankaalle kuin Call of Dutyn taistelukentille. Kliseisesti pelaaja käy sotaa kaikkea muuta vastaan kuin itse todellista vihollista. Oma pelko täytyy voittaa, vaikka kotona odottaa se kaunis kullannuppu masuasukkinsa kanssa. Kaveriakaan ei saa jättää, aivan sama vaikka suolet törröttää ulos. Kersanttikin on täysi idiootti ja koko johtoporras siinä samalla. Se suuri ja pelottava vihollinen olisi pitänyt olla kaikkea muuta kuin omat demonit. Varsinkin nyt, kun yhdeksän vuoden tauon jälkeen palataan Toisen maailmansodan maisemiin. Hitler saa jäädä naureskelemaan bunkkeriinsa, viinilasin ääreen.

Moninpeli

Moninpelin hermokeskuksena toimii Headquarters. Alue, jossa pelaajat voivat tutkia toistensa saavutuksia ja ostettuja laatikoita. Mitään takapakkia ei siis olla otettu näiden laatikoiden suhteen, päinvastoin. Nyt ensimmäistä kertaa, pelaajat saavat kuolata kun toinen saa jotain hienoa asustetta, aseen naamiointia tai voitonmerkkejä. Melkein kaikki laatikoiden sisältö on vain kosmetiikkaa, mutta aseiden modaukset antavat joko 10% tai 15% lisäyksen pelaajan saamaan kokemuspisteeseen. Näin ollen hänen on mahdollista savuttaa Prestige-aseet nopeammin, jotka ovat tehokkaampia. Eikä tietenkään tarvitse kysyä, että voiko näitä laatikoita ostaa. Ei mikään pelin rikkova asia, mutta tämä kateus-bonus on kyllä hyvin selvää markkinointitaktiikkaa. Kaikki, mitä Headquartersissa on, olisi voinut laittaa myös pelkästään valikoiden taakse ja jättää tämä sosiaalinen laatikoiden aukominen sinne Ö-mappiin.

Pelimuodoista ei ole paljoakaan uutta sanottavaa. Kaikki tuttu ja turvallinen on pysynyt muuttumattomana. Pelattavia karttoja on yhdeksän erilaista, joiden maisemat vaihtelevat kaupungista Ardennesin linnoituksen raunioihin. Gibraltar-kartta on kyllä aika käsittämätön veto, kun ottaa huomioon mihin alueeseen pelin muu sisältö perustuu. Laiva kartta tuo muistoja mieleen Modern Warfare 2:n Wet Work-nimisestä kartasta. Oma henkilökohtainen suosikkipelikartta kautta aikain, Carentan, on laitettu houkuttimeksi. Häikäilemättömästi tämä kuitenkin on laitettu avoimeksi vain, jos on ostanut tai aikeissa ostaa Season Passin.

Luvassa on täysin sitä samaa pelihallimaista juoksentelua kuin ennenkin. Tällä kertaa seinäliito ei kuitenkaan enää toimi, sen sijaan hyppytapot tuntuvat olevan suosittuja. Aseina ovat tutut Toisen maailmansodan paukuttimet, kuten ppsh-41, kar98k, stg-44 ja bar. Pelaaja etenee arvoja ylöspäin ja samalla kerää aseilla kokemusta. Uusia aseita saa auki uuden arvon kalahtaessa ruudulle. Näitä samoja pisteitä käytetään myös jos halutaan aukaista kranaatteja, joita on muutamia erilaisia. Sotilastyyppejä, eli hahmoluokkia, on tietty myös erilaisia. Näille on omat vahvuutensa ja täten myös suositusaseet. Erikoiskyvyt ovat passiivisia.

Call of Dutyn moninpeli näyttää suurilta osin vain kuorien osalta päivittyneen, mutta war ja gridiron -pelimuodot tuovat uutta tekemistä ja ne maistuvat hyvin. Kumpikaan ei ole mikään erikoinen uutuus vaan nämä ovat lainauksia muista peleistä. War pelimuodossa kaksi joukkuetta ovat vastakkain. Toinen puolustaa ja toinen hyökkää. Hyökkääjä yrittää taluttaa omat tankit vihollislinjojen yli ja valloittaa alueita siinä samalla. Puolustajat perääntyvät aina silloin, kun vihollinen saavuttaa tietyn etenemispisteen. Puolustajien on mahdollista rakentaa raskastuliaseille monttuja, pystyttää seiniä ja räjäyttää näitä. Tämä pelimuoto on mukavaa vaihtelua perinteisempiin deathmatch -tyyppisiin sessioihin. Gridiron on eräänlaista lipunryöstöä, jossa talutetaan pelialueen keskipisteeltä pallo vastustajan maalialueelle. Tätä palloa voi myös heitellä. Pallo palautetaan maalin jälkeen aina keskipisteeseen. Voittaja on se, joka on tehnyt enemmän maaleja. Tappoja tässä pelimuodossa ei periaatteessa lasketa.

Zombit

Natsizombit tekevät paluun. Prologi-osuus antaa hyvän ensivaikutelman jostain täysin uudesta, mutta kaikki on sitä tuttua huttua ja alkunäytös unohtuu nopeasti. Nyt kartan tavoitteet ovat kuitenkin aikaisempaa selkeämpiä. Perusidea on pysynyt samana; selviytyä seuraavaan zombie-aaltoon asti.

Esipelissä nähdään liitoutuneiden hämärä ryhmä juonimassa suunnitelmaa krauttien päänmenoksi. Ei aikaakaan, kun kopla kuulee kummia ääniä ulkopuolelta. Heidän harmikseen, tämä ikävien äänten lähde löytää porukan ja tästä alkaa pelaajan ahdinko kohti autiokylää.

Varsinainen pelialue koostuu useasta eri tasosta. Epäkuolleita tappamalla pelaajat saavat pisteitä, joilla voi ostaa aseita, suojia tai aukoa ovia. Uusi oven avaus avaa aina tien hieman syvemmälle kylään. Ansojakin voi viritellä näille lihanhimoisille otuksille. Mysteerilaatikosta on mahdollista saada erikoisempiakin vempaimia. Kylä on hyvin ahtaanoloinen, joten järkyttävän suuria vihollisia ei pääse näkemään, mutta erivahvuisia sitäkin enemmän. Taivaalla pörrää hullu tiedemies zeppeliinillään, jota pääsee tesla-aseella ammuskelemaan.

Jokaisella hahmolla on omat erikoiskykynsä, kuten lähellä olevien vihollisten lamaiseminen hetkeksi. Pelien välissä on aina mahdollista parannella oman hahmon kykyjä ja asettaa myös käyttötavaraa, joilla avustaa zombien lahtaamisessa. Näitä kuluvia tavaroita saa myös – mistäs muualtakaan kuin – mikromaksu-laatikoista.

tl;dr

Call of Duty: WWII on surkea yritys miellyttää faneja ja samalla olla suututtamatta ketään. Myös se alkupäivien farssi oli anteeksiantamatonta, ennakkotilaajia kohtaan. Carentanin moninpelikartta on maksumuurin takana ja headquartersin perimmäinen tarkoitus on päästä esittelemään mikromaksulaatikot kaikille pelaajille.

Yksinpeli on lyhyt, juonellisesti heikko ja sota jää kesken. Moninpelin uudistukset ovat vähäiset. Nazi zombies -peli on hauska ja tarpeeksi selkeä, mutta vaikea kuvitella yhdestä kartasta riittävän hupia kymmeniksi tai sadoiksi tunneiksi. Kaikki tuntuu vain junnaavan paikoillaan Call of Dutyn osalta ja ne suuret uudistukset puuttuvat. On vaikea keksiä pyörää uudelleen, mutta jotain pitäisi kuitenkin tehdä. Vanhan idean päälle maalaaminen ja koristeleminen ei saa enää riittää. Sanottakoon vielä se, että tuntuu perverssiltä kieltää natsi-sana pelistä, joka pohjautuu Toiseen maailmansotaan. Näin siis on toimittu vain moninpelin osalta. Outoa kyllä, mutta tämä kielto ei koske nazi zombies -pelimuotoa. Hakaristejä ei sielläkään näy, mutta nimi sen jo kertoo keitä tässä tapetaan. Puoliksi julkaistu peli, joka pakottaa pelaajan jossain vaiheessa hankkimaan season passin ja kaikki tulevat DLC-sisällöt, mikäli aikoo pitää mielenkiintonsa peliin.

Yhteenveto

Kaipaa hiomista

Hyvää

  • - Paluu Toiseen maailmansotaan
  • - Välianimaatiot ovat parasta A-luokkaa.

Huonoa

  • - Headquartersin pää-aktiviteetti on katsoa, kun pelaajat aukovat maksullisia laatikoita.
  • - Yksinpelin päävihollinen on pääkopan sisällä. Sen olisi pitänyt olla kiväärin tähtäimessä.
  • - Vakavat ongelmat ja bugit moninpelissä, julkaisun hetkellä.