Arvostelussa Confrontation

Kirjoittanut: Mikko Kosonen, 6.toukokuu 2012

Peliarvostelu

Pelin nimi Confrontation
Alusta PC
Arvostelukappale PAN Vision
Ikäraja 12
Avaa pelin lisätiedot

Confrontation tarkoittaa suomenkielellä sanaa ”kohtaaminen”, mutta nyt se viittaa myös Cyanide Studiosin (Blood Bowl, Game of Thrones) tuoreimpaan toimintaroolipeliin.
Confrontation pohjautuu Rackhamin samannimiseen lautaroolipeliin, joten kyseessä on siis hieman samankaltainen peli, kuin mitä esimerkiksi Games Workshopin roolilautapeleihin perustuvat Warhammer-pelit ovat olleet.

Confrontation on lähtökohtaisesti varsin toimivalta kuulostava pelikonsepti: taustatarinana toimii mielenkiintoinen Aarklashin maailma, joka on joutunut suursodan, Ragnarokin keskelle. Keskenään Aarklashin maailmaa kansoittavat neljä erilaista rotua; The Griffin, The Scorpion, The Jackal sekä The Wolf. Sotaa keskenään käyvät pääasiassa Griffinit sekä Scorpionit, mutta Griffinit kohtaavat myös kaksi muuta rotua pelin kuluessa.

Varsin eriskummallisesti nimetyt rodut ovat silti pääosin jo lukuisista aiemmista samanhenkisistä fantasiateemoista tuttuja. Griffinit ovat käytännössä sama kuin ihmiset, siinä missä Jackalit ovat se pakollinen örkkirotu. Scorpionit eivät suinkaan ole jättimäisiä skorpioneja, vaan sen sijaan rotu erilaisista yksilöistä, joka koostuu muutamasta monsterista sekä erilaisista necromancereista, jotka imevät elämänenergiaa taikavoimiaan varten.

Tarjolla on yksinpelikampanja, nettimoninpeli, sekä army painter, joka on selkeästi luotu kunnioittamaan pelin lautapelijuuria: army painterissa voi maalata kunkin rodun yksiköt kerrallaan haluamansa väriseksi. Army painter on kuitenkin kovin rajoittunut ominaisuuksiltaan, eikä mitään luovaa, yksityiskohtaista virtuaalipensselöintiä pääse harrastamaan oikean elämän fyysisten muovinappuloiden tapaan, vaan sen sijaan pelaajalla on lähinnä mahdollisuus valita yksikköjen housujen väri, olkaimien väri ja niin edelleen – mitä hauskaa sellaisessa on –

Pelattavuudeltaan Confrontation on siis toimintaroolipeli. Pelissä ohjataan kerrallaan nelihenkistä sankarijoukkoa, jotka ovat erikoiskyvyiltään toisistaan eroavia. Pelin kuluessa ja taisteluita voitettaessa kertyy kokemuspisteitä ja niillä voidaan sitten parannella hahmojen taitoalueita, jotka vaihtelevat kestävyydestä erikoiskykyjen tehokkuuteen. Lisäksi pelaaja pääsee parantelemaan miekkojen tehokkuutta sekä hahmojen panssareita ja niin edelleen.

Pelin ensimmäisenä suunnittelumokana voitaneen pitää sitä, että yksinpelikampanjan aikana pelaaja pääsee pelaamaan vain ja ainoastaan tylsillä Griffineillä sotiessaan Scorpioneja vastaan. Ennen pelin aloittamista valitaan vaikeustaso ja se on sitten siinä. Tarjolla ei siis ole esimerkiksi WarCraft-pelien tapaan useita pelattavia rotuja. Harmi, sillä itse olisin ainakin halunnut kokeilla juuri nimenomaan pelin örkkirotua, Jackalia. Pelin loput rodut ovatkin tarjolla ainoastaan moninpelin puolella, josta ei kuitenkaan pelaajia löydy, joten muita rotuja on todella vaikea päästä kokeilemaan mitenkään päin. Pariin otteeseen sain jopa peliaulan jäämään kokonaan jumiinkin.

Yksinpelikampanjan aikana pelaaja marssittaa Griffineitään halki lineaaristen tasojen, jotka vaihtelevat ulkoilmamaisemista luolastoihin ja muihin sisätilarakennelmiin. Peliä pelataan reaaliajassa ja siten myös taistelut sekä hahmojen valinta tapahtuvat reaaliajassa, kuin RTS-pelissä konsanaan pelaajan maalatessaan hahmoja ja käskyttäessään niitä hiiren vasemmalla nappulalla vihollisten kimppuun hyökkäämisen merkiksi.

Roolipelimäisenä ominaisuutena pelaaja voi pysäyttää ajankulun, mikäli meininki muodostuu liian hektiseksi painamalla pelin taukonappulaa, jolloin on mahdollista valita omat strategiansa sekä hahmojen käyttämät erikoiskyvyt omassa rauhassa ilman pelkoa hahmojen kuolemisesta kaiken rytinän keskellä. Kullakin hahmolla on käytössään viisi erilaista erikoiskykyä, jotka vaihtelevat tovereiden parantamisesta tehokkaisiin miekaniskuihin, sekä esimerkiksi meteoriparven manaamiseen taivaalta vihollisen niskaan ja niin edespäin.

Vaikka erilaisista erikoiskyvyistä onkin apua, ei peli normaalivaikeustasolla ole kuitenkaan mikään läpihuutojuttu, mutta oikeastaan siksi, että omien hahmojen tekoäly sekä ajoittainen reitinhaku on varsin keskinkertaista siinä missä vihollisia vyörytetään isompia määriä kerrallaan ja jotka ovat tehokkaampia mitä enemmän vaikeustasoa on. Ahtaamissa paikoissa omien hahmojen liikuttelu on välillä hankalaa ja sitä se tuntuu olevan itse hahmojenkin mielestä: välillä ne saattavat pyöriä ympyrää paikallaan tai sitten jos olisi tarkoitus toimia nopeasti ja elvyttää maahan kaatunut toveri, saattavat hahmot vain palloilla tekemättä mitään, vaikka elvytyskomento annettiinkin. Yritä siinä sitten suunnitella tehokkaita taistelupäätöksiä, kun koskaan ei voi olla varma millä tavalla omat hahmot suhtautuvat komentoihin.

Mikäli oma hahmo kituu liian kauan maassa verilammikossaan, kuolee kyseinen hahmo ja peli päättyy. Onneksi Confrontationissa on kuitenkin tarjolla pika- sekä varsinainen tallennusmahdollisuus, joilla samojen kohtien uudelleen peluuta voi vähentää. Aina peli ei kuitenkaan anna tallentaa kummallakaan, jos käynnissä on ?taistelukohtaus?. Jos peli päättyy, ilmestyy ruudulle tylyn yksinkertaisesti mustapohjainen valikko, josta voi ladata viimeisimmän pelitallennuksensa tai lopettaa pelaamisen. Joitain kohtia joutuu yrittämään moneen kertaan ja kun viimein uskoo pahimman olevan ohitse huomaakin, että yksi hahmo makaileekin jo maassa lähes äänettömänä ja kas kummaa, ruudulle ilmestyy pelin päättävä valikko. Pärjäämiseen pelissä auttaa melko paljon vaikeustason asettaminen alemmaksi ja kun itse pelasin normaalivaikeustasolla, niin asetin lopulta vaikeustasoksi helpoimman, jolloin pelaamisesta tuli paljon sujuvampaa, mutta samaan aikaan ehkä liiankin helppoa.

Pelin yleisessä presentaatiossa ja tarinankerronnassakin olisi hieman parannettavaa. Pelin sankarihahmot ovat tylsiä, kuin puusta veistettyjä hahmoja, jotka eivät yksikköinä vaikuta järin mielenkiintoisilta tai edes sankarimaisilta. Osaltaan tähän toki vaikuttaa myös peligrafiikka, joka kyllä toimii, mutta ei missään nimessä ole tätä päivää teknologisesti. Pelihahmoissa ei ole juuri minkäänlaista yksityiskohtaisuutta. Selvitetystä lokaatiosta toiseen edetään pelin omalla moottorilla työstettyjen mitäänsanomattomien välianimaatioiden kera, kun taas varsinaista tarinaa viedään eteenpäin kunkin tehtävän päätteeksi nähtävällä tekstimuotoisella sekä päälle ääninäyttelyllä kerronnalla, joka kertoo myös sankarinelikon seuraavan tehtävän edesottamuksista.

Kertojan ääninäyttely on hyvää siihen nähden millaista äänityöskentelyä kuulee pelin sankariyksiköiltä niitä komennettaessa pelin aikana. Yksiköiden puhumia ”kommentteja” on vain muutamia erilaisia ja niitä jauhetaan uudelleen ja uudelleen ja uudelleen, niin kauan, että alkaa tehdä mieli laittaa kokonaan äänet pois pelistä. Eikä se päätöksenä olisi edes kovin vaikeaa, koska musiikkikin on sen verran olematonta ja teemaan sopimatonta, ettei se ainakaan tunnelmaa nosta. Ehkä huvittavimpana esimerkkinä voidaan mainita erään tehtävän kitaramainen taustamusiikki, joka ei mielestäni istu fantasiamaailmoihin. Ennemminkin olisi odottanut enemmän vaikkapa huiluvetoista taustamusiikkia.

Confrontation ei ole pelinä aivan susisurkea toiminta-RPG, mutta kokonaistoteutuksena niin kovin vaisu ja innoton, että siitä on vaikea löytää kehuttavaa. Peligrafiikka ei juurikaan vakuuta ja äänimaailma on mitä on ja suurelta osin siitä syystä tuntuu, ettei pelissä ole oikeastaan mitään tarinaa tai ideaa minkä vuoksi niin kovin lineaarisia tehtäviä pitäisi jaksaa mielenkiinnolla tahkota. Pelissä kun ei edes ole mukana ylhäältäpäin kuvatuille roolipeleille ominaista tavaroiden etsimistä ja hamstraamista tai edes paikkojen nuuskimista ja tutkailua. Erilaisia tavaroita löytyy todella sieltä täältä todella harvakseltaan ja nekin ovat yleensä siteitä kavereiden paikkaamista varten. Paikkojen tutkailu ja ylimääräinen seikkaileminen on turhaa, koska loppupeleissä ideana on löytää vain ja ainoastaan se oikea oviaukko josta mennä ja edetä. Monesti tehtävätavoitteena muutenkin on jotain hyvin yksinkertaista tyyliin pakene paikasta X tai etsi sisäänkäynti sinne tai tänne.

Yksi pelin harvoista hyvistä, kekseliäistä puolista on Hannu ja Kerttu-sadun kaltainen ominaisuus, jonka ansiosta peli pudottaa ruudun vasemmassa laidassa näkyvälle pikkukartalle automaattisesti valkoisia ”leivänmuruja” pelaajan liikkuessa ympäriinsä. Mikäli sitä oikeaa reittiä ei meinaa pelin lineaarisesta tasosuunnittelusta huolimatta löytyä, voi kartan suurentaa ja yksinkertaisesti leivänmurujen perusteella katsoa missä on jo paikkoja tutkinut ja missä ei. Tämänkaltainen ominaisuus saisi olla mukana useamminkin etenkin peleissä, joissa tulee turhaan ravattua edestakaisin etsiessä jotain tiettyä asiaa tai tavaraa. Confrontationin peruskontrollit sekä erikoiskykyjen valinta sekä pelin tauottaminen toimivat varsin moitteettomasti, mutta omien yksiköiden ajoittainen ajattelemattomuus latistavat tunnelmaa ja mielenkiintoa.

Vertailukohtana mainittakoon, että esimerkiksi varsin samankaltainen toiminta-RPG, Torchlight oli omasta mielestäni paljon mielenkiintoisempi ja paljon koukuttavampi tapaus. Confrontationissa ei ole oikein mitään mikä pitäisi pelaajan otteessaan.

Lue loput arvostelusta

Yhteenveto

Rimaa hipoen julkaisukelpoinen

Hyvää

  • + Hahmojen kehitys ja peruskontrollit
  • + Neljä eri rotua..

Huonoa

  • - Vaisu grafiikka ja ponneton äänimaailma
  • - Omien hahmojen ajattelu tökkii
  • - Yksinpeli on tylsääkin tylsempää
  • - ..Jota kukaan ei ole pelaamassa
  • - Joista kolmella voi pelata vain nettipelissä..