Arvostelussa Crackdown 2

Kirjoittanut: Mikko Kosonen, 11.elokuu 2010

Peliarvostelu

Pelin nimi Crackdown 2
Alusta XBOX360
HDTV-tuki 720p/1080i/1080p
Äänituki Dolby Digital 5.1
< >
Avaa pelin lisätiedot

Alkuperäinen Crackdown -peli oli ilmestyessään vuonna 2007 jokseenkin piristävä tapaus. Pelattavuudeltaan tämä kyseinen, hieman futuristinen suositun GTA-tyylisen hiekkalaatikkogenren edustaja uskalsi kuitenkin olla hieman erilainen ja erottuikin siksi edukseen.

Crackdownissa omaksuttiin eräänlaisen superkytän rooli tulevaisuuteen sijoittuneessa Pacific Cityn kaupungissa. Useat eri jengit pitivät tavallisia kansalaisia varpaillaan ja siksi poliisivoimia, johon pelaajakin lukeutui tarvittiin kitkemään rikkaruohot pois kaupungista. Pelin keskeisimpiä ominaisuuksia ? sekä samalla ehkä se suurin ero itse GTA -peleihin, oli pelaajan kyky loikkia, juosta sekä nostella ja heitellä tavaroita epäinhimillisellä voimalla. Keräämäällä sinne tänne ripoteltuja pallukoita pelin valtavasta kaupungista vain paransivat pelaajan taitoja ja lopulta pelaaja saattoi hyppiä ja kiivetä pilvenpiirtäjienkin katoille, juosta autoja paljon nopeammin, sekä myös heitellä autoja vihollisia päin. Vaikka juonelliset yksinpelitehtävät ja varsinainen tarina loistivatkin poissaolollaan, oli Crackdown silti varsin hauskaa hupia ja kahden pelaajan yhteistyömoninpeli paransi kokemusta entisestään.
Alkuperäisen pelin kehittänyt Realtime Worlds jätti Crackdownin maailman pelin julkaisun jälkeen ja siirtyi seuraavan projektinsa, All Points Bulletinin pariin. Crackdown 2:n kehitystyö jätettiin Ruffian Games nimisen pelitalon harteille. Miten Ruffian on onnistunut työssään? Onko Crackdown 2 edeltäjänsä veroinen kokemus?

Crackdown 2 sijoittuu ajassa kymmenisen vuotta eteenpäin ensimmäisen pelin tapahtumista. Kaduilla on ollut pitkään rauhallista, ennen tätä hetkeä. Jonkinlainen virus on alkanut muuntaa ihmisiä monstereiksi ja samalla sekasortoisien katujen keskellä kontrollia kaupungista yrittää ottaa lisäksi kapinallisten liittouma, joka vaatii itselleen väkivalloin vastarokotetta virukseen. Jälleen kerran tarvitaan superkyttien, eli pelaajan apua kitkemään rikkaruohot kaupungista.

Heti alkuunsa tulee sellainen vaikutelma, ettei Ruffian ole oikein uskaltanut koskea kolme vuotta vanhaan menestyskaavaan. Ensimmäisiä asioita, joka pistää silmään on se, että myös kakkososa sijoittuu samaiseen Pacific Cityyn kuin ensimmäinenkin peli. Kadut ovat ehkä muuttuneet ulkoisesti (lue: rapistuneet), mutta pelimaailma tuntuu paljolti saman toistolta ja mitä enemmän pelaa, sitä paremmin alkaa muistaa kuinka sama pelimaailma kakkosen kaupunki oikeasti onkaan ja se jos mikä on omasta mielestäni rahastusta. Siinä missä esimerkiksi aikoinaan GTA: San Andreas sekä GTA: Vice City olivat varsin eri ”makuisia” pelimaailmojensa osalta, on Crackdown 2 kuin edeltäjänsä kopio. Ainoa ero on se, että Pacific Cityn kadut ovat nyt paljon ränsistyneemmässä kunnossa eikä autokanta enää ole tavanoimaista kiiltelevää sorttia, vaan kaduilta löytyy jos jonkinnäköistä ruostekasaa, minkä lisäksi Cell-jengiläisten ajoneuvot on usein varusteltu kaikenlaisin panssarein ja isommat lisäksi myös erilaisin auroin.

Myös peli-idea on pysynyt jokseenkin samana. Pelaaja juoksentelee pitkin kaupunkia, kerää taitoja parantavia pallukoita, listii Cell-jengiläisiä ja yrittää vallata jengeiltä tiettyjä, kolmesta osasta koostuvia taktisia pisteitä takaisin samalla, kun kadut ovat pullollaan viruksen muuntamia aivottomia monsterilaumoja. Takaisin vallatut taktiset pisteet toimivat eräänlaisina uudelleensyntymispaikkoina, sekä paikkoina, josta voi tilata itselleen ilmakuljetuksena uudenkarhean menopelin pelin autovalikoimasta yhtiön laskuun tai sitten vain yksinkertaisesti vaihdella mukana olevaa asevarustusta. Koska taktiset pisteet koostuvat kolmesta osasta, on kaikki kolme suotuisaa vallata peräperää, sillä vain yhden tai kahden valtaaminen johtaa lopulta siihen, että jengiläiset tekevät kostoiskun ja valtaavat paikat takaisin itselleen.

Taktisten pisteiden ohella pelistä löytyy uutuutena nyt myös eräänlaisia voimageneraattoreita, jotka pitäisi kytkeä takaisin verkkoon. Muita tärkeitä kohteita ovat muun muassa virusmonstereiden maanpinnalletuloaukot, jotka tulisi tukkia lopullisesti. Kaiken kaikkiaan meno Crackdown 2:ssa on melkolailla päätöntä rellestystä ja hyvin erilainen pelikokemus GTA -pelejä sekä esimerkiksi suhteellisen tuoretta Red Dead Redemption -peliä pelanneille. Crackdown 2:sta huomaa sen, että pelattavuus on keskitetty entistä enemmän Live-pelaamiseen ja siitä kielivät esimerkiksi voima-pallukat, joita voi kerätä vain jos peliä pelaa yhdessä toisen ihmispelaajan kanssa.

Moninpelikeskeisyyttä on korostettu entisestään sillä, että tällä kertaa pelaajien yhtäaikaista määrää on nostettu kahdesta neljään pelaajaan, minkä lisäksi tarjolla on eräänlaisia areenoita, joita voi pelata vaihtoehtona sille, että pelaaja tahkoaa maksimissaan kolmen muun ihmispelaajan kanssa ”yksinpelikampanjaa” lävitse. Areenoilla pelaaja voi pelata maksimissaan 16 pelaajan moninpeliä, joko deathmatchina, team deathmatchina tai rocket tagina, eli sinkohippana. On ihan hieno juttu, että moninpelimahdollisuuksia on lisätty co-opin ulkopuolellekin, mutta ehkä Crackdown 2 olisi ansainnut jo hieman juonellisemman yksinpelikampanjankin. Arena -pelitilan pelimuotoja en kuitenkaan valitettavasti päässyt kokeilemaan, sillä jokaisella yrityskerralla pelini katkesi samantien, kun yhteys oli saatu. Co-op tilassa tätä ei tapahtunut.

Co-op moninpelinä Crackdown 2:ssa on ehkä hitusen enemmän tolkkua, kun on mahdollista putsata katuja yhdessä älykkäiden ihmispelaajien kanssa. Co-op-tilassa pelataan isäntänä toimivan pelaajan pelitallennusta ja vaikka muut pelaajat eivät pelin päätyttyä saakaan samaa tallennusta yksinpelailua varten, toimii silti hahmokehitys Livenkin aikana, eli kerätyt pallukat jäävät seuraavaa pelikertaa varten talteen, pelasipa sitten yksinään tai Livessä.

Muiden ihmispelaajien apu on hyödyöllistä, kun miettii monstereiden jumalatonta määrää Pacific Cityn kaduilla tiettyyn vuorokaudenaikaan. Vuorokaudenajan vaihtelu näyttelee ykkösestä poiketen tällä kertaa oikeaa roolia ? joskin hyvin pientä. Yöaikaan monstereiden määrä kadulla moninkertaistuu, kun taas päiväsaikaan Cell-jengiläisten vahvuus kaduilla on jykevämpää sorttia.

Määrä korvaa peleissä usein laadun ja etenkin Crackdownissa ? jopa sen seuraajassakin ? tämä tuntuu olevan aika vahva fakta. Jengiläisiä huristelee Pacific Cityn kaduilla lähes loputtomiin ja aina kun yhden Cell-auton saa räjäytettyä, kurvaa toinen paikalle pelaajan ja muiden lainvalvojien riesaksi. Monsterit ovatkin sitten aivan omaa luokkaansa. Etenkin yöaikaan niitä sikiää loputtomia massoja maanraoista ja niiden mättäminen yksin on todella työlästä puuhaa, joskin esimerkiksi autoilla ja muilla menopeleillä niitä saa niitettyä aika kiitettävästi.

Suuret vihollismärät tuntuvat olevan tarvittavia, koska Crackdown 2:n tekoäly ei oikein osaa tehdä mitään älykästä. Monsterit juoksevat surutta kohti eivätkä piittaa vierellä lakoavista lajitovereistaan, mutta tätä sopii olettaakin aivottomilta massoilta. Cell-jengiläisten sen sijaan luulisi olevan hieman älykkäämpiä, mutta kauas omena ei puusta kuitenkaan putoa. Useimmiten autolla saa jyrättyä useita Cell-jengiläisiä, jotka idioottimaisesti syöksyvät sivuun vain osuakseen suoraan pelaajan auton nokkapeltiin. Aseilla ryskyttäminen johtaa usein siihen, että useita jengiläisiä juoksee lopulta pelaajaa kohti ja vain harva viitsii edes hetkeksi pysyhtyä nurkan taakse miettimään omaa etenemisstrategiaansa.

Vielä kun pelissä on mukana automaattitähtäyskin, ei vihollisista yleensä ole juuri vastusta, ellei eteen sitten satu minigunein, singoin ja kranaatinheittimin varustautuneita, hieman tehokkaampia jengiläisiä, jolloin pelaajalta lähtee helposti henki pois. Etenkin taktisten paikkojen takaisinlvaltaamisen aikana näitä superpahiksia kohtaa usein.

Jos Crackdown 2 ei pelillisesti ole kehittynyt juuri lainkaan vuoden 2007 jälkeen, ei peli myös audiovisuaalisestikaan ole sen kummempi esitys. Siinä missä kolme vuotta sitten cel-shading tekniikalla ? eli mustilla ääriviivoilla varustetut maisemat kuin hahmotkin — maustettu ensimmäinen Crackdown oli jokseenkin pieni piristys kaikkien muiden GTA -tyylisten pelien joukossa, on seuraaja lähes täsmälleen samannäköinen. Siksi grafiikkaa ei voidakaan sanoa mullistavaksi tai edes kovin hienoksi, kun kaikki on nähty jo kertaalleen, ja jos ei ole niin ainakin parempaa grafiikkaa on nähty tässä muutamien vuosien varrella runsaasti.
Äänipuolellakaan Crackdown 2 ei juuri hetkauta. Äänimaailma toimii ja räjähdyksissä on munaa, mutta siihen kehut oikeastaan jäävätkin. Siinä missä GTA:t ovat aina täynnä huolella valittuja musiikkiraitoja, on Crackdown 2:nkin ääniraita täynnä mitäänsanomatonta musiikkia, pääasiassa jotain jumputusta sanoituksien kera. Myöskään ”the agencyn”, eli pelaajan työnantajan rasittavan pomon äänestä ei ole päästy eroon. Pelin alkuvaiheissa on tottakai kiva juttu, että asioita selitetään ja havainnoillistetaan ja esimerkiksi virkaveljien tahattoamasta tappamisesta varoitetaan, mutta siinä vaiheessa kun kaikki tämä toistuu yhä uudelleen ja uudelleen, tuntuu kuin pelaajaa yritettäisiin pidellä kädestä. Kun sen kymmenennen kerran pelaajaa neuvotaan, että viraston auto X on niin ja niin nopea sekä ketterä, tai kun pelaajaa käsketään kutsumaan se helikopteri paikalle, kun ollaan saavuttu taktiselle pisteelle taistelemaan, niin alkaa oikeasti mennä hermo. Pahinta tässä kaikessa on se, että ”neuvojan” neuvoja ei voi mistään kytkeä pois päältä, joten pelin alusta loppuun saakka on kuunneltava jonninjoutavaa jorinaa, vaikka pelaaja olisikin omaksunut peli-idean jo aikoja sitten. Sinetin pelin miinuksille antaa pelaajan alussa lukitusta asearsenaalista löytyvä ankkapommi, jonka tosin saa käyttöönsä vain pelaamalla facebookin kautta erästä minipeliä. Kaipa tämä on sitä nykyaikaa sitten…

Yhteenveto

Keskivertotasoa parempi

Hyvää

  • + Moninpelisisältöä kasvatettu
  • + Neljän pelaajan co-op tuki

Huonoa

  • - Tekoäly
  • - Jatkuva kädestäpitely
  • - Pelinä aivan liian samankaltainen alkuperäisen kanssa
  • - Yhteisöpalveluiden integrointi videopeleihin on typerää