Arvostelussa Crash Of The Titans

Kirjoittanut: Mikko Kosonen, 27.marraskuu 2007

Peliarvostelu

Pelin nimi Crash Of The Titans
Alusta XBOX360
Arvostelukappale Vivendi Universal Games
Ikäraja 7
< >
Avaa pelin lisätiedot

Kunnollisia tasohyppelypelejä ei ole montaa nähty vielä tähän mennessä Xbox 360:llä saatika sitten uusilla konsoleilla näin yhteensä. Jo ensimmäiseltä Playstation pelikonsolilta aikoinaan tutuksi tullut, Vivendin omistama Crash Bandicoot pelisarja yrittääkin nyt paikata tätä aukkoa sarjan uusimmalla osalla, Crash Of The Titans. Vivendin edellinen, vuonna 2004 julkaistu Traveller’s Talesin kehittämä Crash Bandicoot -peli, nimeltään Crash Bandicoot: Twinsanity oli varsin kelpo viihdettä edellisen sukupolven konsoleilla. Onnistuuko Crash Of The Titans samaan tapaan, ottaen huomioon, että kehittäjätiimi on vaihtunut TT:stä Radical Entertainmentiin?

Yksinkertainen ja Crash-faneja varmasti tyydytttävä vastaus tähän on; kyllä. Edellä mainitun Twinsanity -pelin tapaan myös Crash Of The Titans tuo mukanaan sen oman erikoisen juttunsa tavallisen tasohyppelypompinta-pelattavuutensa rinnalle. Siinä missä Twinsanityssa Crash oli pakotettu kulkemaan ”käsi kädessä” pahimman vihollisensa Neo Cortexin kanssa koko pelin ajan, olisi Crash Of The Titansissa tarkoitus tuon tuosta kukistaa vihollisia erilaisten jättimonstereiden avulla ja lopulta sitten päästä käsiksi kehenkäs muuhun kuin itse Cortexiin, joka on ottanut jälleen kerran Crashin ystäviä vangikseen ultimaalisena aikeenaan tuhota Crash Bandicoot.
Pelattavuudeltaan kuin pelimekaniikaltaan tätä uutta erikoiskikkaa mukaan lukematta, pelittää uusin Crash-peli suurin piirtein juuri niin kuin sarjan aiemmatkin osat ja tasohyppelypeli näin yleensä. Crashilla hypitään, pompitaan ja kiipeillään pitkin maita ja mantuja ja siinä sivussa piestään vastaan tulevia vihollisia jaloin ja nyrkein, sekä Crashin tavaramerkiksi muodostuneen pyörimisiskun kera. Keräiltävien virkaa toimittavat jälleen siniset kristallit, joista aina silloin palkitaan lisäelämällä, kun niitä on keräänyt riittävästi. Lisää elinenergia sen sijaan saadaan tutuista ja turvallisista omenoista, joita löytyy usein rikottavista puulaatikoista sieltä täältä.

Pelissä kohdattavat tavalliset, Crashin itsensä kokoiset ”rivipahikset” pelissä selättää suhteellisen vaivattomasti mennen tullen, mutta valtaosan ajasta pelissä taistellaankin aiemmin mainittuja erilaisia jättimonstereita vastaan, jotka eroavat toisistaan hyökkäystavoiltaan, liikkumiseltaan kuin koolta ja ulkoasultaankin. Alkupuolella peliä monsterit eivät vielä nouse niin kovin suureen rooliin, mutta mitä pidemmälle edetään pelin 20 tason aikana, sitä oleellisemmiksi ne muuttuvat, samalla kun itse peli vaikeutuu ja tasot pidentyvät.

Onneksi monstereiden kukistamiseen ja hallitsemiseen ei tarvita rivipahiksia kovin kummempia poppakonsteja. Ensin monsteria piestään niin kauan, että saadaan se näkemään tähtiä, jonka jälkeen Crash voi hypätä tämän niskaan ja ottaa monsterin omaan ohjaukseensa ystävänsä Aku-Aku voodoonaamarin avulla. Monsterista riippuen tietysti tämä pelissä rutiiniksi muodostuva seikka on joko enemmän tai vähemmän vaikea suorittaa. Jotkin kaatuvat helposti, toiset vaativat paljon pieksemistä ja jopa osaavat blokata pelaajan iskujakin melko tehokkaasti.

Monsterin kuin monsterin selässä Crashilla onkin sitten aina paljon paremmat mahdollisuudet selviytyä, ainakin sen pienen hetken. Mitään ylitehokkaita ja superkestäviä monsterit eivät nimittäin kuitenkaan ole. Aina kun on olemassa jokin toinen monsteri, joka on sitä toista kestävämpi ja voimakkaampi. Useimmissa kohdissa, kun pelaaja saa kimppuunsa useita erilaisia monstereita, on kannattavin tapa edetä pieksemällä niistä ensin se kaikkein heikoin, sen jälkeen vallata tämä ja käydä seuraavaksi heikoimman kimppuun omalla uudenkarhealla monsterilla ja kun hetki on kypsä, vallataan tämä hieman vahvempi monsteri lennosta ja niin edespäin.

Alkupuolella peliä monstereita ei tosiaan niin kamalasti tarvita, mutta mitä pidemmälle mennään, sitä elintärkeämpiä niistä tulee samalla kun taistelut vaikeutuvat ja vihollisten yhtäaikainen määrä per taistelu lisääntyy. Onneksi lisäelämiä saa kerättyä säästöön ainakin muutaman ennen pahimpia koitoksia, sillä elämien loppuminen tietää kulloinkin kyseessä olevan tason alusta pelaamista. Tämä jos mikä välillä tietysti aiheuttaa harmaita hiuksia, kun osa kentistä todella on hieman laajempia käsittäen useammankin ison monsterikamppailun. Uuden Crash -pelin mielenkiintoinen peli-idea monstereiden hallitsemisesta ei onneksi kuitenkaan vie peliä liiaksi sivuraiteille, tai muutoinkaan anasta peli-aikaa itse Crashilla pelaamiselta tai loikkimiselta, vaan monsteritaistelut sulautuvat mukavasti muun pelaamisen sekaan.

Hieman antiikkista pelintallennustapaa lukuun ottamatta Crash Of The Titans on varsin leppoisa ja rennolla menolla varustettu tasohyppelypeli aitoon Crash Bandicoot -henkeen ja oikeastaan ainoita kertoja kun peli saa aikaiseksi turhautumisen tunteita, ovat ajoittain todella haastavat ja etten sanoisi vaikeat monsteritaistelut, sekä pelin lukittu kamerakulma, joista jälkimmäinen on kyllä ihan toimiva poislukien jotkin hyppelykohtaukset, joissa ei oikein meinaa välillä nähdä minne sitä pitäisi oikein seuraavaksi hypätä. Mutta ei Crash Of The Titans kuitenkaan tule aivan kokonaisuudessaan ulos kuorestaan pelkkänä yksinpelinä pelattuna.

Todellisen hauskuutensa pelistä saakin oikeasti irti vasta kun kokeilee sen yhteistyömoninpelimuotoa, jossa kaksi pelaajaa voivat yhteistyössä pelata pelin tasoja lävitse. Pelin yhteistyömoninpeli on vieläpä varsin mallikkaasti toteutettukin. Pelaaja numero kaksi voi hypätä peliin mukaan milloin tahansa, kunhan vain toisen peliohjaimen laittaa päälle ja painaa B-nappulaa.

Kaksinpeliä ei ole onneksi jaettu useimpien pelien tapaan hölmösti keskeltä kahtia niin sanottuun split-screen tyyliin, joka usein tekee pelin hahmottamisesta turhan hankalaa. Sen sijaan molemmat pelaajat pelaavat täydestä kuvaruudusta samanaikaisesti. Ainut hankaluus mikä tästä aiheutuu on se, että toinen pelaaja ei ilman toista kovin pitkälle ruudulla pääse etenemään, jollei toinen pysy lähettyvillä. Etenkin varsinaisissa tasohyppelykohtauksissa tämä voi olla kohtalokasta.

Onneksi pelin tekijät ovat kuitenkin keksineet tähän varsin hauskan ratkaisun. Vaikeissa hyppelykohtauksissa toinen pelaajista voi hypätä toisen selkäreppuun, jolloin vain toisen tarvitsee käytännössä suorittaa hyppimiset ja pomppimiset. Jotta toisen pelaajan ei kuitenkaan tarvitsisi pelkästään istua vieressä ja katsoa kun kaveri pelaa, on tämä selkäreppuominaisuus toteutettu hyppelykohtauksissa siten, että aina kun ohjaksissa oleva pelaaja hypyn jälkeen koskettaa maata, vaihtuu vuoro repussa olevalle hahmolle, toisen siirtyessä reppuun. Alkuun tämä edestakaisin vaihtuminen varsinkin tiuhaan hyppelyä vaativissa kohdissa on sekavaa, mutta siihen tottuu nopeasti ja totuttautumista auttaa erilaiset äänet kummankin hahmon kohdalla vuoron vaihtuessa. Kun vaihtumiseen tottuu, on tämä hieman omaperäinen pelaamistapa varsin hauskaa hupia ja saa takuuvarmasti aikaan huvittavia hetkiä. Kaksin tahkottuna Crash Of The Titans on luonnollisesti yksinpelaamista helpompaa ja tätä kannattaakin kokeilla silloin, jos jokin taso tuntuu yksin pelattuna liian vaikealta läpäistäväksi. Kaksinpeli tietysti samalla myös lyhentää pelin elinikää, joka ei kaksinpelattuna varsin pitkä-ikäistä hupia valitettavasti ole.
Vaikka Crash Of The Titans onkin varsin onnistunut Crash Bandicoot -pelisarjan uusin osa ja hauskaa pelattavaa näin Xbox 360-tasohyppelypelinä yleisesti ottaen, löytyy pelistä myös jotain huonoakin sanottavaa. Ja se ehkä näkyvin huonous pelissä on juurikin sen visuaalinen ulosanti. Peli kun näyttää aivan joltain Playstation 2 -peliltä, vaikkakin on vanhoille konsoleille aikoinaan ilmestynyttä, edellistä Crash -peliä selkeästi paremmannäköinen. Ajoittain hieman palikkamaiset ja kulmikkaat pelihahmot, sekä matalaresoluutioiset tekstuurit eivät kuitenkaan oikein ole sitä mitä ”uuden sukupolven” konsolipeliltä enää odottaisi. Saattaakin aivan hyvin olla niin, että pelistä on haluttu saada mahdollisimman paljon rahaa mahdollisimman vähillä kustannuksilla ja siksi onkin päätetty kääntää peli uusillekin konsoleille siitä huolimatta, että peli on kehitetty jo erittäin ikääntyneen PS2:n ehdoilla. Äänipuolella sen sijaan Crashista ei oikeastaan mitään pahaa sanottavaa löydä. Musiikki on peliin sopivaa ja ääniefektit asiaankuuluvan kuuloisia.

Yhteenveto

Laadukas kokonaisuus

Hyvää

  • + Hauska kaksinpeli
  • + Mielenkiintoinen idea
  • + Hauska ja rento tasohyppely

Huonoa

  • - Lukittu kamerakulma aiheuttaa välillä päänvaivaa
  • - Pelin tallennustapa
  • - Vanhahtava grafiikka