Arvostelussa Dark Souls III

Kirjoittanut: Petteri Hemmilä, 27.huhtikuu 2016

Peliarvostelu

Pelin nimi Dark Souls III
Alusta Playstation 4
Muuta: -
Arvostelukappale: Bandai Namco Partners
Avaa pelin lisätiedot

Hidetaka Miyazakin Dark Souls on pelisarja, josta lähes jokainen on kuullut joskus jotain. Jos ei muuta, niin ainakin fanien loputonta hekumointia sen armottomasta vaikeutasosta. Toisinaan melkoisiksi sankaritaruiksikin äityvissä tarinoissa on totuuden itu, sillä jos Dark Souls osaa yhden asian hyvin, on se pelaajan pelottelu lähes mahdottoman tuntuisilla haasteilla ja voimaannuttaminen niiden ratketessa. Tätä ainutlaatuista kokemusta tarjoilee nyt kolmannen, ja mahdollisesti viimeisen kerran, trilogian päätösjaksoksi tarkoitettu Dark Souls III.

Hieman lapsipuolen asemaan jäänyt Dark Souls II kertoi näennäisen irtonaisen tarinan Drangleighin valtakunnasta, joka liittyi edeltäjäänsä lähinnä ajan syklisyyden kautta. Dark Souls III palauttaa pelaajan takaisin ensimmäisen osan Lordraniin, jossa maisemat ovat kovin erilaiset, mutta joka nurkasta tursuaa tuttua vihollista, esineistöä ynnä muita viitteitä sarjan alkulähteille. Kelloja on taas kumisteltu, tällä kertaa sen merkiksi että tulen herrat pitäisi etsiä ja palauttaa valtaistuimilleen. Pelaaja on yksi monista haudastaan nostetuista epäonnekkaista, joiden harteille tämä näennäisen mahdoton tehtävä lankeaa. Dark Souls III rakentaa asetelmasta piirun verran edeltäjiään selkokielisemmän tarinan, mutta kuten ennenkin, parhaat jutut löytyvät rivien välistä, pelimaailman yksityiskohtiin kätkettynä.
Dark Soulsin kaltaisen monisyisen pelin arvostelussa olisi helppo haksahtaa tarkastelemaan lukuisia pieniä pelimekaniikan päivityksiä, joiden näkemiseen muut kuin pelisarjan fanit tarvitsevat mikroskooppia, mutta makrotasolla Dark Souls III on aivan sama peli kuin edeltäjänsä. Kyseessä on siis jokseenkin armoton toimintaroolipeli, jossa pelaaja luovii läpi dystooppisen keskiaikafantasian, nitistäen toinen toistaan painajaismaisempia vihollisia ja mahdottomampia loppuvastustajia. Toiminnan ydintä kannattelee varsin uhkapelimäinen rakenne, jossa pelaaja haalii hahmon ja varusteiden paranteluun tarvittavia sieluja, mutta saattaa menettää koko käsissään olevan potin parilla hyvin ajoitetulla virheellä. Pelaaminen on jatkuvaa puntarointia siitä, pitäisikö vetäytyä edelliselle nuotiolle lunastamaan pelimerkit ja nähdä kaikkien jo tapettujen vihollisten nousevan henkiin, vaiko uskaltautua vielä yhden nurkan taakse, josko siellä odottaisikin varman kuoleman sijaan leiritulen loimu.

Dark Soulsilla on maine ihan pahuksen vaikeana pelinä, eikä kolmaskaan osa juuri löysiä jakele. Mitättöminkin rivivihollinen muuttuu vaaralliseksi jos pelaaja hutiloi ja pahempien vastaantulijoiden kanssa saattaa henki lähteä vaikka olisi tarkkanakin. Loppuvihollisten kohdalla vaikeustaso tuntui ainakin ensimmäistä Dark Soulsia maltillisemmalta, mutta on erittäin vaikea sanoa johtuiko tämä loppujen lopuksi enemmän pelistä vaiko pelaajasta. Taistelu on tuttua hyökkäysten, puolustusten ja energiatasojen välillä tasapainottelua, joskin tempo tuntuu saaneen Bloodbornen myötä pienen tervetulleen piristysruiskeen. Kokonaan uutena jippona tulevat asekohtaiset erikoisliikkeet, jotka saavat käyttövoimansa Soulsin magiapisteistä, Focus Pointeista. Omalla konservatiivisella pelityylilläni erikoislyönnit jäivät vähän kuriositeetin asemaan, sillä terveyttä palauttavien Estus-pullojen uhraaminen magiapisteisiin tuntui jokseenkin huonolta diililtä.

Yksi Dark Soulsin parhaista puolista on sen maailma polveilevine tasoineen ja kauhistuttavine hirviöineen. Kolmannen osan tasosuunnittelu on selvästi ensimmäistä osaa lineaarisempaa, mutta koska lataustaukoja viljellään lähinnä teleportatessa ja kuvankauniissa horisonteissa siintävät lähes aina ihan oikeat peliympäristöt, tuntuu kokonaisuus siilomaisuudestaan kritisoitua Dark Souls II:a yhtenäisemmältä. Ympäristöt ovat itsessään aivan täynnä erilaisia oikopolkuja, salareittejä ja muita näkemisen arvoisia yksityiskohtia ja löytyypä pelistä jopa kokonainen valinnainen aluekin. Olematonta kritiikin tynkää voi vääntää vain teemoista, jotka ovat Souls-veteraaneille tuttuja turhankin kanssa – taistelujen runtelemia linnoja, joukkopsykoosien valtaamia kyliä sekä myrkyllisiä suomaastoja, joita on kierrätetty jokaisessa sarjaa liippaavassa pelissä sitten alkuperäisen Demon’s Soulsin. Hirviöpuolella on otettu askeleita kohti Bloodbornen synkkyyttä. Hauraiksi osoittautuneet papinkaapuiset, punasilmäiset tulimaagit pitivät minut aluksi etäällä pelkällä pelottavalla habituksellaan ja oman pienen pakokauhunsa aiheutti myös täyteen nääntyneitä ihmisiä sullottu häkki, joka alkoikin yllättäen hivuttautua lähemmäs. Etenkin loppua kohden suunnittelijat päästävät valloilleen sellaisia oopiumpainajaisia, ettei pelin K-16 ikäraja tunnu enää laisinkaan itsestään selvältä.

Omanlaistaan arvaamattomuutta peliin tuovat myös toiset pelaajat, jotka tekevät itseään tykö pääosin siellä täällä risteilevien aaveiden ja kirjoitettujen viestien kautta. Mukana ovat tutut yhteistyöpelimekaniikat, joissa tuntemattomia voi kutsua avuksi erityisen kiperän pomovihollisen kaatoon sekä tietenkin pahamaineinen tunkeutuminen, jossa vieraillaan toisen yksinpelissä tekemässä isännästä selvää. Kutsuminen ja tunkeutuminen pätee toki vain pelaajiin, jotka ovat sytyttäneet sisäisen liekkinsä menneiden Souls-pelien ihmisyyttä vastaavilla kekäleillä, joten moninpelikinkereistä voi halutessaan jättäytyä myös pois. Mikäli sosiaalinen pelaaminen on lähellä sydäntä, tarjoaa Dark Souls III tuttuun tyyliin rutkasti avustus-/murhamahdollisuuksia erilaisten kiltojen muodossa. Kiinnostavin porukka lienee kaoottinen ja arvaamaton Mound Makers, joka palkitsee jäseniään niin kanssapelaajien auttamisesta kuin tappamisestakin.
Audiovisuaalisena teoksena Dark Souls III on aivan ensiluokkaista jälkeä, joskin enemmän tyylinsä kuin tekniikkansa puolesta. Ympäristöt ovat kieltämättä yksityiskohtaisia, mutta hinta maksetaan konsoliversioiden epätasaisena ruudunpäivitysnopeutena ja ulkoilmatilojen pelkistettynä valaistuksena. Se mikä sulavuudessa hävitään otetaan kuitenkin korkojen kera takaisin maalauksellisissa miljöissä ja kuumottavassa vihollisdesignissä. Pelin painostavaa tunnelmaa vahvistaa myös minimalistinen äänimaailma, jossa korostuvat vihollisten epäinhimilliset örähdykset ja erilaiset askeläänet. Musiikkia käytetään sarjan perinteitä kunnioittaen, varsin säästeliäästi. Orkesteri päästetään irti lähinnä loppuvastustajissa sekä tutussa turvapaikassa, Firelink Shrinessa.

Tuntuu hieman antikliimaksilta päättää näin eeppisen pelisarjan päätösjakson arvostelu sanoihin, ”samaa tuttua Dark Soulsia uusissa kuorissa”, mutta lauseenpuoliskossa piilee myös totuus. Dark Souls III tuntuu yhtäaikaisesti vanhalta ja uudelta, tutulta ja tuntemattomalta – ennen kaikkea oivalta päätökseltä eräälle 2010-luvun ikonisimmista pelisarjoista. Dark Souls III saattaa jäädä sarjansa viimeiseksi osaksi, mutta mikäli Bloodbornen merkkejä käy lukeminen, tulee Souls-pelien sielu saamaan vielä monia ihastuttavia ja kauhistuttavia muotoja Miyazakin sekä tämän mestarillisen tiimin käsissä.

Lue loput arvostelusta

Yhteenveto

Lähes virheetön suoritus

Hyvää

  • + Tutut Souls-pelien mekaniikat toimivat.
  • + Hirviö- ja tasosuunnittelu vertaansa vailla.
  • + Tunnelmaa voisi leikata veitsellä.

Huonoa

  • - Epätasainen ruudunpäivitysnopeus, pitkät latausajat.