Arvostelussa Dead To Rights

Kirjoittanut: Mikko Kosonen, 12.elokuu 2003

Peliarvostelu

Pelin nimi Dead To Rights
Alusta Playstation 2
Arvostelukappale EA
Ikäraja 15
< >
Avaa pelin lisätiedot

Bullet Time nimistä erikoisefektiä on nyt tätä kirjoittaessa ehditty jo käyttää niin paljon elokuvissa kuin peleissäkin, että se alkaa jo pikkaisen kyllästyttää. Ei siitä Matrix Reloadedistakaan jaksanut oikein enää innostua kun elokuva muuten oli niin täyttä jöötiä että aivan hirvitti. Dead To Rights ei ole mikään poikkeus erikoisefektiensä saralla vaan niin ikään peli haluaa esitellä pelaajalle hienoa hidastusefektiään.

Dead To Rightsin Xbox-versiohan ehti jo olla meillä arvostelussa huhtikuussa ja peli sai kolme tähteä, eli sellaisen keskivertopelin arvosanan. Jostain käsittämättömästä syystä pelin GameCube -ja Playstation 2 versioita ei kuitenkaan nähty täällä Euroopassa kaupoissa samaan aikaan Xbox-version kanssa, vaan nuo kyseiset versiot ovat vasta nyt tulossa kauppoihin, kun jenkkilässä näitä kaikkia saatiin pelailla jo hyvissä ajoin viime vuonna.
Mikä on vielä käsittämättömämpää on se, että nämä kyseiset Eurooppa-versiot tulevat maksamaan uuden täysihintaisen konsolipelin verran, jopa enemmän kuin täällä kuukausia aiemmin julkaistu Xbox-veljensä. Näin arvostelun aluksi voidaankin heti todeta, että pelille on kyllä lätkäisty ennakkoon aivan liikaa hintaa siihen nähden kuinka vanha se oikeastaan jo onkaan ja tästä pelille onkin pakko heti antaa vähän miinusta. Mikään tekosyy hinnan korkeudelle ei voi olla se, että ne vasta nyt tulevat Euroopassa kauppoihin. Tällä aikavälillä pelin PS2 -ja GC-versioihin olisi aivan hyvin voinut laittaa jotain lisäherkkuja(muutakin kuin pelkän copyright 2003)tai vaikka esimerkiksi parannella jo vanhentuneita peligrafiikoita, tai muuten tehdä pientä pesäeroa identtiseen Xbox-versioon ja siten ainakin osittain korvata tätä pitkää viivästymistä, mutta ei. Palatkaamme kuitenkin nyt asiaan, eli pelin pariin.

Peli alkaa siitä kun pelin pääsankari, Grant Cityn K-9(lausutaan: canine) yksikön kyttä Jack Slate saa ilmoituksen ammuskelusta eräällä työmaalla ja tokihan miekkonen säntää oitis paikalle. Ammuttuaan ensin pelaajalle täysin mysteerisestä syystä kaikki työmaan työntekijät, kylmähermoinen kyttä löytää jostain kumman syystä isukkinsa kuolleena työmaalta ja vannoo kostoa hänen tappajilleen ottaen siitä hetkestä lähtien lain omiin käsiinsä kuin Max Payne ikään. Pelin ensimmäinen tehtävä toimii samalla pelin tutoriaalina, joka kertoo pelaajalle varsin hyvin ja selkeästi kaikki mitä tarvitsee tietää tähtäämisestä erikoisliikkeisiin ja tutuoriaalin ansiosta peliin pääseekin hyvin sisälle heti jo kyseisen ensimmäisen tehtävän aikana, toki tässä auttaa myös kontrollien yksinkertainen toimivuuskin.

Isukin murhamysteerin selvittely vie Slaten työmaalta yökerhoon, jossa kova kyttä joutuu jälleen kerran antamaan selkään puolelle tusinalle ihmisiä, ainoastaan tällä kertaa uhreiksi joutuvat yökerhon kaikki parisenkymmentä portsaria aseineen. Pituudeltaan peli on kokonaisuudessaan viidentoista luvun pituinen ja niiden aikana pelaaja päästetään riehumaan yökerhon ja työmaan lisäksi muun muassa vankilaan, satamaan, pakastamoon, hautausmaalle, kaupungin kaduille ja niin edelleen. Peli-ympäristöt ovat sinänsä pelissä ihan kivoja ja hyvin mietittyjä, mutta kenttäsuunnittelussa ollaan menty sen verran pahasti pieleen, että tämä unohtuu varsin nopeasti. Kentät ovat tyyliltään varsin lineaariisia siinä mielessä, että pelaaja voi yleensä edetä vain tiettyjä reittejä pitkin kun muut mahdollisuudet on blokattu esimerkiksi jollain niinkin yksinkertaisella asialla kuin laittamalla tuoli tai pieni laatikko oven eteen. Pelatessa tuleekin nopeasti sellainen asenne, että yrittää vain etsiä sitä yhtä ovea mistä sitten päästään eteenpäin.

Useimmiten tämä ”etenemisovikin” on aluksi jollain tavalla lukittu ja aukaiseminen hoituu joko painamalla jotain kummaa nappulaa jossain ties missä, tai sitten pelaajan täytyy tappaa ensin yksi hyökyaalto vihollisia ja sen perään toinen ja jälkimmäiseltä sitten aina kuin vahingossa jää jälkeen avain tai avainkortti millä oven saa auki. Tietyssä vaiheessa peliä tämä vihollis-avainrumba muodostuu standardiksi ja pelaaja alkaakin odottamaan kahta eri laumaa, joista jälkimmäiseltä saa sitten aina sen avaimen. Ei siinä sitten ammuskelekaan kuin pieni toiston maku suussa, vieläpä kun joissain leveleissä on monta tällaista huonetta aivan perä perään.

Välillä leveleissä tulee vastaan tavallista vihollista jostain kumman syystä kovempi heppu, joka sitten on kukistettava tai muuten ei eteenpäin pääse. Täysin naurettavalla tavalla tällaiseen kovempaan pahikseen ei yleensäkään tehoa se, että menee näyttämään lenkkariaan lähietäisyydeltä koska sillä ei ole mitään vaikutusta. Edes omilla taskusta löytyvillä aseillakaan ei aina pärjää niin sanotulle välipomolle, vaan on hyödynnettävä kuin taianomaisesti keskelle kenttää ilmestynyttä tussaria jolla sitten paukutellaan menemään.

Vaikkakin pelin juonessa jotenkuten hiuksen varassa pysyykin pelaaja mukana niin en kyllä itse ainakaan ymmmärtänyt ollenkaan, että miksikäs Jackin onkaan tapettava joka ikinen niistä työmaalla työskentelevistä työmiehistä tai että miksi vankilassa viruessaan päästäkseen onnistuneesti pakoon on tapettava ja hakattava jokainen, jopa eri vankiosastoilla majaileva vääryydentekijä. Tai vielä, että mistä ihmeen syystä Jack matkaa sinne pakastamoon tai satamaan?

Tehtävien aikana pelaaja pakotetaan aina silloin tällöin myös tavanomaisen tappamisen lisäksi pelaamaan eräänlaisia hölmöjä alipelejä, kuten esimerkiksi nostamaan painoja vankilassa ollessaan, pidättämään henkeä onnistuneesti vedellä täytetyssä tynnyrissä, auttamaan stripparia tanssimaan ”oikein” yökerhossa painamalla oikeita napuloita oikeassa järjestyksessä ja niin edelleen. Alipelit olivat mielestäni todella typeriä ja suoraan sanottuina tuntuivat päälleliimatuilta etenemisen hidastajilta, vaikka kuitenkin jotenkuten istuivatkin pelin yhtä typerän tarinan sekaan. No, kliseisen ja suoraan sanottuna typerän tekosyyn ammuskelulle oikeuttavan juonen kun unohtaa kokonaan niin paljastuu kuoren alta ihan mukiinmenevä toimintapeli, josta löytyy ihan rennolla asenteella höystettyä toimintaa.

Jotkut pelin ”luvuista” ovat suhteellisen pitkiä ja kuolemia usein sattuu taistelun tuoksinassa. Xbox-versiostahan löytyi mahdollisuus tallentaa missä kohtaa vain peliä huvitti, joka tosin ei toiminut oikein halutulla tavalla. PS2-versiosta löytyy niin ikään tämä mahdollisuus ja joka yllätykseksi tuntui toimivan paremmin, vaikka ei pelin PS2-versiossakaan tallennuksen lataaminen tuonut pelaajaa aivan tismalleen takaisin siihen paikkaan mihin viime kerralla jäi, mutta paljon lähemmäksi kuitenkin kuin mitä arvostelussamme olleessa Xbox-versiossa.

Jack osaa ampua aseella kuin aseella ja miekkonen pääsekin käsiksi niin pistooleihin, uzeihin, haulikkoon, kalashnikoviin, magnumiin, sinkoon ja niin edelleen. ”Samaa paria” olevia aseita voi Max Paynen tapaan käyttää akimbona, eli siis tarkoittaen sitä että kumpaankin käteen pultataan yksi mutka. Kova jätkä kun on, ei mieheltä lopu konstit kun loppuvat aseesta kudit. Ehei, jätkä tulee ja ottaa iskuja vastaan ja hakkaa myös nyrkeillään ja potkii niin vimmatusti jaloillaan, ettei pahikset pysy mukana kauaa. Lähikamppailussa voi myös, jos vain onnistuu niin kokeilla vihollisiin jotain muutamasta erilaisesta ”virrat pois” tekniikasta jolloin Jack menee ja napsauttaa kavereilta väkisin niskat nurin kivan ”snaps” äänen sävyttämänä.

Koirayksikössä kun töissä ollaan, niin tokihan myös partnerina on uskollinen koira nimeltä Shadow, joka käskystä hyökkää rosmojen kimppuun ja kiltisti vieläpä jopa kantaa ilkeän sedän jatimatikin suussaan pelaajan kouraan. Koira ei kuitenkaan jaksa tehdä tämän kuin yhden kerran ennenkuin väsähtää ja se pitää laittaa taskuun latautumaan odottamaan uutta hyökkäyskäskyä. Koiraa tarvitaan myös parissa muussa kohtaan peliä, esimerkiksi nuuskimaan pommit viritetyt hotellista ennenkuin aika loppuu, jonka jälkeen Jack saa alipelinä hoitaa niiden purkamisen.

Pelaaja voi myös toiminnan tiimellyksessä hyödyntää laumoina päälle hyökyviä vihollisia, sillä vihollisia voi ottaa ihmiskilviksi mukaan taisteluun ja paukutella menemään turvallisesti pahisten ruhon suojasta. Vain aikansa kutakin tosin, sillä ei ne ihmiskilvetkään kestä ikuisuutta ja ne kuolevat lopulta joko omiensa tulitukseen tai sen jälkeen kun pelaaja kyllästyy tanssittamaan vihollista ja tönäisee tämän nelinkontin maahan ja pamauttaa päähän aseella.. Veri lentää PS2:llakin, tosin graafisesti sen verran Xbox-veljeään surkeammannäköisenä, että ovat laittaneet pelille ikäsuositukseksi ainoastaan K-15.

Kuten alussa tuli todettua, pääsee peliin sisälle varsin helposti pelin hyvän tutoriaalinsa avulla, mutta kerrottakoon vielä tässä hieman pelin kontrolleista. Vasemmalla tatilla liikutellaan Jackia eri suuntiin, kun taas oikealla saa vapaasti kieputtaa kamerakuvakulmaa. Bullet time toimii pelissä varsin samaan tapaan kuin Max Paynessakin, eli pelaajalla on tietty määrä Bullet time energiaa, joka kuluu kun efektiä käytetään ja vastaavasti poissa käytöstä ollessaan energiat latautuvat hitaasti takaisin.

Efektin avulla Jack voi hidastettuna hypätä eteen, taakse ja sivuille samalla ampuen kohti vihollisia. Homma pistetään toimimaan pitämällä kolmionappulaa pohjassa hetken aikaa, jolloin Jack hyppää siihen suuntaan mihin tattia osoitetaan. Tämän jälkeen Jackin liitäessä ilmassa ajan hidastuessa voi sitten tähtäillä useamman hepun ruumisarkkuun, ilman että kukaan niistä ehtii siihen reagoimaan. Omasta mielestäni juuri tämä Bullet Time olikin pelin parasta antia ja ilman sitä olisi peli tuntunut paljon, paljon huonommalta. Ristiohjainta naputtamalla voidaan valita haluttu ase, josta löytyy myös Jackin koirakin ja oikeaa liipaisinta pohjassa pitämällä onnistuu lähimmän vihollisen tähtäimeen ottaminen, painamalla liipaisinta uudelleen vaihtuu kohde seuraavaan ja niin edelleen, mikä on todella kätevää sillä varsinkin hidastuksen kanssa näin saa tapettua useamman pahiksen varsin mukavasti. Ympyränappulalla onnistuu niin seiniä vasten suojautuminen ja ampuminen vihollisia kohden nurkan takaa kuin myös vihollisen ottaminen kilveksi sekä ”niskat nurin temppu”, kunhan on vain riittävän lähellä toteuttaakseen nämä kaksi viimeksi mainittua.
Äänipuolella tasoluokka on samaa kuin mitä Xbox-versiossa kuultiin. Aseiden äänet ovat ihan kivat, tosin niistä olisi saanut löytyä hieman enemmän potkua. Musiikkiakin löytyy, joka aluksi onkin todella hyvää ja se sopii peliin, mutta kun on pelannut peliä sinne kymmenenteen lukuun niin tulee kyllä huomanneeksi, että jokaisessa kentässä soivat samat musiikit ja ne alkavatkin hyvin nopeasti sitten toistamaan itseään ja ottamaan päähän. Ääninäyttelyäkin pelistä löytyi jonkin verran mikä koostui itse asiassa pääosin Jackin monologeista pelin välivideoiden ja välillä kenttienkin aikana tyyliin Max Payne. Tosin DTR:n ääninäyttelijä onnistui mielestäni paremmin tulkitsemaan Maxin tavoin yhtä synkältä ja epätoivoiselta kuullostavaa Jackia.

Dead To Rights siis ilmestyi alunperin jo viime vuoden puolella ja sen kyllä näkee pelin grafiikoistakin. Peli tarjoaa Xbox-versioon verrattuna kamalan rujoa grafiikkaa ja ikävästi silmiinpistävät sahanlaidat, naurettavannäköiset veritahrat -ja luodinreiät, matalaresoluutioiset ja palikkamaiset pelihahmot, sekä kömpelönnäköinen liikeanimaatio antavat pelille jotenkin koomisen ulko-asun. Jos vain kotoa löytyy kummatkin, sekä Xbox -ja Playstation 2 pelikoneet ja Dead To Rightsin hankkiminen nyt syystä taikka toisesta rupesi kiinnostamaan niin suosittelen ehdottomasti pelin ensinnämainitun version hankkimista, sillä PS2:lla peli ei kehuja kerää ainakaan grafiikoillaan.

Yhteenveto

Ei suositella

Hyvää

  • + Kontrollit
  • + Bullet time
  • + Rento meininki

Huonoa

  • - Musiikki
  • - Ruma grafiikka
  • - Minipelit
  • - Itseään toistava pelattavuus
  • - Kenttäsuunnittelu
  • - Typerä ja kliseinen tarina
  • - Hinta