Arvostelussa Destiny – Legendary Edition

Kirjoittanut: Petteri Hemmilä, 31.lokakuu 2015

Peliarvostelu

Pelin nimi Destiny - Legendary Edition
Alusta Playstation 4
Kehittäjä Bungie
Julkaisija Activision
< >
Avaa pelin lisätiedot

Vuoden takainen verkkoräiskintä Destiny nosti ilmestyessään pienoisen myrskyn vesilasissa. Puutteet sisällössä ja tarinassa sekä lukuisat pikkuiset suunnittelukummajaiset törmäsivät fanien mahdottomiin odotuksiin, synnyttäen melkoisesti porua ja pettymystä ympäri internetin. Palaute otettiin Bungiella tosissaan ja peliä onkin korjailtu jo vuoden päivät fanien toivomaan suuntaan, päivitys päivitykseltä ja lisäosa lisäosalta. Koko tähänastinen komeus on niputettu yhteen pakettiin, joka kantaa nimeä Destiny – Legendary Edition.

Destiny – Legendary Edition on siis käytännössä Destiny plus sen kolme maksullista lisäosaa, The Dark Below, House of Wolves sekä uunituore, The Taken King. Peliä on päivitetty tiuhaan pitkin vuotta ja vaikka peruskaava on pysynyt jotakuinkin muuttumattomana, tuntuu Destiny vuonna 2015 monin paikoin edellisvuoden julkaisua kypsemmältä. Makrotasolla kyseessä on kuitenkin yhä se sama neljän tähden sekoitus Borderlandsia, Diabloa ja Haloa, kuin alkuperäispainoksensa ja kunhan korvaa Peter Dinklagen Nolan Northilla, pätee edellinen arvosteluni yhä lähes sellaisenaan. En siis ala turhaan toistelemaan mitään sellaista, mitä voit käydä lukemassa täältä.

Destinyn mukailee perinteisten massiivimoninpelien kehityskaarta siinäkin mielessä, ettei sen sielunelämästä ja nyansseista ole käytännössä voinut pysyä kärryillä muutoin kuin aktiivisella pelaamisella. Oma projektini tyssäsi liki vuosi sitten pääjuonen päättymiseen, tasolle 20 ja vaikkei yksinkertaisessa räiskintäkonseptissa mitään kovin monimutkaista olekaan, näpäytti paluu Legendary Editionin pariin pienoisella kulttuurishokilla; kartta vilisee tehtäväntynkiä, joiden kronologisesta järjestyksestä kertoo ainoastaan aloittamiseen vaadittu hahmotaso ja jopa hahmonkehitykseen ja esineiden osteluun liityvät mekaniikat on vedetty osin uusiksi. Varusteet eivät enää paranna tasoa ja parhaimpiin kamoihin tarvittavat Crucible- ja Vanguard-natsat on yhdistetty uusiksi, kitsaasti jaettaviksi “Legendary”-merkeiksi. Erilaisista varusteiden, hahmon personointiin keskittyvistä mekanismeista voisi koota pitkänkin sepostuksen, mutta pienellä googlailulla seikkailu Destinyn parissa alkoi tuntua jälleen kotoisalta.

Lisäosakolmikoin kevyesti heikoin lenkki on vuonna 2014 ilmestynyt The Dark Below, jossa nahistellaan pääasiassa kuun pimeältä puolelta tutun Hiven kanssa. Paketti koostuu neljästä juonitehtävästä sekä koko joukosta palkkiometsästyksiä ja moninpelattavia iskuja. Sisällöllisesti tarjolla on kovin vähän mitään sellaista, mitä ei olisi jo perus-Destinyssa nähty ja tarinan taustoittajana toimiva Eris Morn:kin on juuri sellainen emo-teinin ja itsensä liian vakavasti ottavan new age -hömppäscifin manifestaatio, joka pilaisi tarinan kuin tarinan keneltä tahansa henkisesti kypsältä. Setin kirkkaimpana valopilkkuna kimaltelee kivenkova raid-tehtävä, Crota’s End, jossa isketään kapuloita Hiven puolijumalan, Crotan rattaisiin. Raideista pääsee nauttimaan vain tutussa tulitiimissä, joten Crotan niistäminen vaatii lähipiiristä useammankin Destinyyn hurahtaneen ystävän.

House of Wolves tuntuu paljon enemmän aidolta lisäosalta, kuin leikepöydän rääppiäisiltä. Tarjolla on tälläkin kertaa vain kourallinen tehtäviä, mutta käsikirjoitusta on selvästi enemmän ja tehtävät tuntuvat vaihtelevammilta. Jo heti ensimmäinen tehtävä istuttaa pelaajan raskaasti aseistetun kiiturin selkään vaihtelemaan osumia valtavan kävelijätankin kanssa ja onpa pakettiin mahtunut ihan upouusi Awokenin romuriutalle sijoittuva sosiaalinen tilakin. Tehtävät sijoittuvat pääosin tuttuihin ympäristöihin, mutta onneksi miljöitä käytetään kuitenkin pääosin luovasti. House of Wolvesia on kritisoitu muinoin raid-tehtävien puutteesta, mutta sisältöä pursuilevan Legendary Editionin kontekstissa ongelma ei tunnu niin vakavakta.

The Taken King on kevyesti lisäosakolmikon kirkkain helmi. Pääasiassa yli 25. tason hahmoille suunniteltu minikampanja tuntuu oikeastaan siltä peliltä, joka Destinyn piti jo lähtöjään olla. Juonenkuljetusta höystetään välianimaatioin ja tarinan henkilöillä on rutkasti enemmän persoonaa kuin tavallisen Destinyn puhuvilla päillä. Tällä kertaa tähtäimessä on edesmenneen Crotan isä, Oryx, joka aiheuttaa harmia pitkin aurinkokuntaa, Saturnuksen renkaille asettuneesta sota-aluksestaan käsin. Tarinasta ei sen enempää, sillä pohjimmiltaan tarjolla on sitä samaa b-luokkaista scifituubaa, jota Bungie on tuottanut jo Halosta lähtien, mutta ainakin tekemiselle annetaan jonkinmoinen oikeasti mietitty kehys ja rytmi. Parasta tarjontaa The Taken Kingissä ovat kuitenkin itse kampanjatehtävät ja ympäristöt, joihin on nähty selvästi enemmän vaivaa kuin House of Wolvesissa, The Dark Below:sta puhumattakaan. Miljöistä mieleen painui ainakin vanhan Venäjän raunioista kohoava avaruusaluksen laukaisutorni sekä tietenkin Oryxin valtava sotalaiva, joka muodostaa kokonaisen uuden vapaasti tutkittavan alueen. Ympäristöjen ohella yllätyksiä tarjoilevat niinikään tutuista vihollisista väännetyt “taken”-versiot, jotka osaavat koko joukon uusia temppuja aina Thrallien teleportaatiosta Phalanxien ilkeään tapaan iskeä pelaaja alas lähimmältä kielekkeeltä. Myös potentiaalisia pelityylejä laajennetaan uusilla aliluokilla, joista itse pääsin fiilistelemään pääasiassa metsästäjän jatkeena toimivaa, valojousella päästelevää Nightstalkeria.

Destinyssa on vielä vuodenkin jälkeen yhä imua, eivätkä Legendary Editioniin sisällytetyt lisäosat sitä ainakaan hälvennä. Jos ottaa vertailukohdaksi alkuperäisjulkaisun, voisi muutoksista ja pienistä pinnanalaisista parannuksista kirjoittaa kokonaisen esseen. Mikromekanismit tulevat kuitenkin varmasti muuttumaan ja hioutumaan vielä moneen otteeseen ja pohjimmiltaan Legendary Editionissa onkin vain kyse valtavan kokoisen ja orgaanisesti kehittyvän pelin viimeisimmästä iteraatiosta. Tällä hetkellä Legendary Edition on siis mainion, ja käytännössä myös ainoa järkevä sisäänheittopiste mattimyöhäisille sekä meille muille huithapeleille, jotka emme ole vielä aiemmin lisäosien pariin eksyneet.

Yhteenveto

Laadukas kokonaisuus

Hyvää

Huonoa