Arvostelussa Devil May Cry 4

Kirjoittanut: Petteri Hemmilä, 29.maaliskuu 2008

Peliarvostelu

Pelin nimi Devil May Cry 4
Alusta XBOX360
Arvostelukappale XCN
Ikäraja 16
< >
Avaa pelin lisätiedot

Japanilaiset ovat tarinankertojina vallan kummallista porukkaa; juuri kun viimeisin pelaamasi japanilaisroolipeli sai sinut uskomaan, ettei tarinaan ole kerta kaikkiaan mahdollista kaataa enempää mahtipontisuutta ja teatraalisuutta, hyökkää nurkan takaa seuraava maailmanlopun teos, joka puristaa tutuista peli- ja juonikliseistä aivan uudelle eeppisyyden tasolle kohoavan tarinan. En osaa päättää, liekö tässä pateettisuudessa kyse genrelleen fanaattisesti uskollisten tarinankertojien sydänverestä, vai taidokkaasti laskelmoidusta hittituotteesta, mutta varmaa on se, että toiset siitä tykkäävät ja toiset sitä vihaavat. Mikäli kuulut ryhmistä ensimmäiseen, etkä muutenkaan saa näppyjä rehellisestä hack’n’slashista, saattaa Devil May Cry 4 olla juurikin sopiva peli sinulle.

Hyvään japanilaisen kerrontatavan mukaisesti, DMC 4:n tarina ei suureellisuudessa säästele. Homma sysätään liikkeelle, kun mystinen salamurhaaja pistää luodin ”hänen pyhyytensä” naamatauluun ja teurastaa siinä sivussa ison läjän kirkollisia turvamiehiä. Herätyskokouksen takarivissä murjottava angstinen pelaaja, Nero, yrittää puuttua tapahtumiin naurettavan kokoisella pistoolillaan sekä vieläkin suuremmalla miekallaan, eikä aikaakaan kun karismaattisen salamurhaajan jahtaaminen kääntyy noin parinkymmenen tason mittaiseksi, demonisten voimien kurittamiseen keskittyväksi mättöjuhlaksi. Vahvasti välianimaatioihin pohjaava tarina pitää huolen siitä että korneja hidastuksia, imelää rakkaustarinaa, överiksi vedettyjä taistelukohtauksia ja ”yllättäviä” juonikäänteitä nähdään matkan varrella enemmän kuin riittävästi, mutta tämä kuuluu tietenkin asiaan.
Asiaankuuluvista kliseistä koostuu myös Devil May Cry 4:n pelattavuus, joka edustaa japanilaisittain suosittua vihollispieksännän ja kevyen toimintaseikkailun ristisiitosta. Itse en ole koskaan kuulunut lajityypin ylimpiin ystäviin, mutta DMC 4:n konstailematon asenne ja viimeistelty toteutus on omiaan osoittamaan, että tästäkin kuluneesta genrestä irtoaa oivallista viihdettä, kunhan peruspalaset saadaan loksautettua paikoilleen. Perustaltaan meininki on siis sitä samaa, tuhanteen kertaan koettua lineaaristen tasojen lävitse jolkottelua ja tyhjästä teleporttaavien demonien teurastamista loputtomilla lyöntikomboilla. Erotuksena tusinataisteluihin, DMC 4 panostaa visuaaliseen ulosantiin, korostetun sulavaan ruudunpäivitysnopeuteen ja tätä kautta tietenkin kontrollien vastaanottavaisuuteen kymmenen pisteen ja kolmen papukaijamerkin edestä. Näiden perusasioiden ohella Neron taitojen kehittäminen, valuuttana käytetyn demonien veren haaliminen ynnä muut varsin odotettavissa olevat pelimekaniikan piirteet tuntuvat sinänsä mukavilta, mutta hieman yhdentekeviltä lisäyksiltä.

Eniten paukkuja pelisuunnittelun osalta on selvästikin kulutettu taisteluihin. Nero ei lapsellisesta teiniangstistaan huolimatta ole mikään aivan turha tyyppi, vaan metroseksuaali-lookin alle kätkeytyy paitsi valtava miekka ja tuplapiippuinen pistooli, myös hätätapauksessa heittokoukusta käyvä demonikäsi, jota voi käyttää itsensä hilaamisen ohella vihulaisten pahoinpitelyyn. Jokainen mainituista työkaluista varaa Xboxin padista oman namiskansa ja kun palettiin lisätään vielä yksi nappi hyppelylle, toinen tähtäykselle ja pari liipasinta erikoisvoimien käyttöön, muotoutuu näennäisen yksinkertaiseen taisteluun taktista ulottuvuutta, joka pitää tehokkaasti liian monotonisuuden loitolla. Myös yksilöllisin taktiikoin talttuvat vihollistyypit pitävät huolta siitä, ettei DMC 4:n taistelu nopeasta opittavuudestaan huolimatta ole sitä genrensä yksitoikkoisinta antia.

Muilta osin pelisuunnittelu on odotetun minimalistista; enemmän visuaaliseen, kuin pelilliseen suunnitteluun panostavat tasot sisältävät taistelujen ajaksi sinetöityvien huoneiden ohella yksinkertaisia puzzleja, jotka toimivat enemmän taistelujen väliin asettuvina hengähdystaukoina, kuin älyllisinä aivopähkinöinä. Arkisista vipujen vääntelyistä harhaudutaan pariin otteeseen hieman innovatiivisempaankin ongelmanratkontaan, mutta keskimäärin kyse on kuitenkin enemmän pelin rytmityksestä, kuin yrityksestä ulottaa itse pelikokemusta genrerajojen yli. Toimiva tapahtumien rytmitys on tainnut olla muutenkin yksi tekijätiimin päätavoitteesta, sillä DMC 4 ei myöskään sorru pitkittämään peliä keinotekoisesti ylenpalttisella taistelulla, mitä voinee pitää jo pienimuotoisena ihmeenä tässä lajityypissä.
Luonnollisesti, keinotekoisen pitkittämisen puuttuminen on osittain johtanut siihen, että Devil May Cry 4:n voi halutessaan läpäistä hieman reilussa kymmenessä tunnissa. Läpäisyyn käytetyt tunnit ovat kuitenkin yhdeksänkymmentäprosenttisesti laatuaikaa, jota on kuorrutettu kuvankauniilla grafiikalla ja suorastaan surrealistisen pehmeällä ruudunpäivitysnopeudella. Äänipuoli ei pääse aivan graafisen loiston tasolle, eikä erityismainintaa voi antaa oikein mistään muusta, kuin ajoittain taustalla pauhaavan industrialmetallin ja Neron taisteluhuutojen korniudesta. Jopa jotain muuta kuin englantia äidinkielenään puhuva ymmärtää ahdistua myötähäpeästä, kun keskeltä hektisintä taistelua kantautuu Neron karjaisema ”Slamdunk”-huudahdus, tai jotain muuta aivan yhtä kamalaa. Muilta osin äänet ovatkin sitten tavanomaista perushuttua, jotka kyllä ajavat asiansa, mutta eivät käännä pelin positiiviselle puolelle notkahtavaa vaakakuppia suuntaan tai toiseen.

Yhteenveto

Laadukas kokonaisuus

Hyvää

  • + Mahtipontinen japanilaisjuoni...
  • + Keinotekoiselta pitkittämiseltä vältytty
  • + On rehellisesti sitä mitä on, eikä yritä muuta
  • + Helpot, mutta monipuoliset taistelukontrollit
  • + Graafisesti näyttävä

Huonoa

  • - Taistelumusiikki ja "slamdunk"
  • - Lyhyehkö
  • - ...Jota joko vihaa tai rakastaa