Arvostelussa Don King Presents: Prizefighter

Kirjoittanut: Mikko Kosonen, 7.syyskuu 2008

Peliarvostelu

Pelin nimi Don King Presents: Prizefighter
Alusta XBOX360
Content Download Ei
Tuki omille musiikeille On
< >
Avaa pelin lisätiedot

Electronic Arts on jo useamman vuoden hallinnut konsoleiden nyrkkeilypelimarkkinoita laadukkaalla nyrkkeilypelisarjallaan Fight Night, jonka tuorein osa Fight Night Round 3 on edelleen se paras nyrkkeilypeli mitä kaupasta saa. Tähän haasteeseen yrittää vastata Take 2 omalla 2K Sports katalogillaan, jota varten on sieltä täältä pikkuhiljaa haalittu pelejä kokonaisen urheilupelivalikoiman muodostamiseksi. Muun muassa Microsoftin alkuperäisen Top Spin pelin kehittäneen tiimin ja samalla kyseisen lisenssin ostaminen antoi mahdollisuudet luoda ei niin tyhjältä pöydältä suositulle tennispelille uuden osan. Nyt tempaus on toistunut hieman samaan tyyliin, kun muun muassa vanhalle Xbox-konsolille aikoinaan julkaistun Rocky ja Rocky Legends nyrkkeilypelit kehittänyt Venom Games(entinen Rage Software)ostettiin Take 2:n siipien suojaan kehittämään uutta nyrkkeilypelisarjaa nimeltään Don King Presents: Prizefighter. Tämä varsin mielenkiintoisesti ja ehkä jopa hieman luotaantyöntävästi nimetty nyrkkeilypelisarjan esikoinen on oikeastaan vain nimellisesti virallinen nyrkkeilypromoottori Don Kingin -peli, sillä lyhyiden haastattelupätkien lisäksi ei miestä pelissä juuri näe.

Mutta mitä muuta pelillä on tarjota, kuin Don Kingin siunaus? Pelillisesti Prizefighter muistuttaa todella paljon noin viisi vuotta sitten julkaistuja Rocky -pelejä ja liekö pelin pohjana jokin vielä edelleen kehitetty versio Rocky -pelien pelimoottorista, sillä sen verran tutulta touhu tuntuu. Tarjolla on näytösottelu, moninpeli, harjoittelu, sekä urapeli. Pelaamaan pääsee mukavasti 40 erilaisen nyrkkeilijän voimin, joista suurin osa ei kuitenkaan valitettavasti varmastikaan monelle ole tuttuja. Tarjolla ei ole Holyfieldia, eikä Roy Jonesia Jr:ää Tysonista nyt puhumattakaan.
Yksinpelin suolana toimii luonnollisesti urapeli, jossa lähdetään luotsaamaan omaa, kasvonpiirteitä ja ihonväriä myöten itseluotua märkäkorvanyrkkeilijää kohti mainetta, mammonaa ja tietysti myös mestaruuttakin. Tarjolla on jopa jonkinlainen -joskin erittäin sekava – kevyt juonikin, johon lukeutuu muun muassa oikeita videopätkiä, joissa eri henkilöt selostavat jostain henkilöstä. Kuitenkin tekstitysmahdollisuuden puute, paikoitellen vaikeaselkoinen puhe ja yleinen tietämättömyys kenestä pätkissä yleensä edes puhutaan sekoittavat hieman pelikokemusta, paikoitellen varsin koomisellakin tavalla. Pidot ja tappelupaikat paranevat sitä mukaa, kun pelaaja urallaan etenee, kuin myös vastustajien tasokin. Aluksi aloitetaan valmentaja Frankin kellarikehästä varsin helppojen nyrkkeilykumppaneiden kanssa, kun lopulta päästäänkin sitten nyrkkeilemään jo ihan kunnon juhlasaleissa kuuluttajan ja oikean yleisön kera, samalla kun vastustajat ovat kovaa luokkaa, eivätkä anna pätkääkään periksi. Urapelin varrelle mahtuu myös ikään kuin bonuksena tarinan ”sujuvasti” upotettuina nippu klassikko-otteluita, joissa vastakkain ovat valmiiksi asetellussa kiperässä tilanteessa kaksi vanhan ajan nyrkkeilijää. Hienona silauksena klassikko-ottelut ovat mustavalkoisia kuvansa osalta, joka lisää legendaarisuuden makua tällaisia matseja pelatessa.

Urapelin kulku itse pelaamisen suhteen on aika lailla seuraavanlainen: Valitaan haastettava nyrkkeilijä, jonka jälkeen pelaajalla on kaksi viikkoa(kaksi yrityskertaa)aikaa treenata nyrkkeilijäänsä tulevaa koitosta varten, jotka parantavat pelaajan viittä eri osa-aluetta riippuen siitä kuinka hyvin treenauksessa onnistuu. Mukana ovat tutut nyrkkeilysäkit, hyppynaru, kuin sparrauskin, mutta esimerkiksi myös edestakaisin juoksemisen harjoitteluakin. Melkein kaikki treenausmuodot on toteutettu siten, että pelaaja painelee tiettyä nappulaa ohjaimesta oikeaan aikaan, kun taas ne mitkä eivät ole, on niin ikään siitä huolimatta helppoja pelata. Kun pelaaja onnistuu harjoittelusessioissa tarpeeksi hyvin, kiihtyy harjoitusvauhti nopeammaksi ja nopeammaksi. Mikään pakko ei ole itse kuluttaa tätä lyhyttä aikaa ihan hauskana minipelinä toimivaan treenaamiseen, vaan pelaaja voi halutessaan antaa myös tietokoneen treenata pelaajan puolesta, jolloin ei tosin välttämättä saa sitä kaikkein parhainta tulosta, kuin jonka olisi itse treenatessa saavuttanut. Kivana lisänä peli lähettää myös pelaajan parhaat treenitulokset suoraan Liven listoille, josta näkee samantien kuinka hyvin on maailmanlaajuisesti pärjännyt muihin pelaajiin verrattuna. Livestä puheen ollen, pelaajia linjoilta tuntui löytyvän jonkin verran, joskaan ei hirvittäviä määriä.

Sen sijaan, että Don King Presents: Prizefighter lähtisi haastamaan EA:n Fight Night -pelisarjaa aivan suoraan, loistavia ”skill stick” kontrolleja myöten, tyytyy Venom Gamesin nyrkkeilypaketti olemaan enemmänkin ”vanhan koulukunnan” peli jatkamalla siitä, mihin aikoinaan Rocky -pelien kanssa jäätiin. Tämä on väistämättäkin huono asia, jos lähdetään puntaroimaan mahdollisuuksia vastata EA:n suositulle pelisarjalle. Niille, jotka ovat pitäneet Fight Nightin innovatiivisesta ja toimivasta kontrollisysteemistä, saattavat kokea Prizefighterin perinteisemmän pelimekaniikan vanhahtavana ja tunnottomana tapana pelata nyrkkeilypeliä. Tattiohjaamisen nappulakontrolleihin aina vaihtaneet muut Fight Nightin ystävät sen sijaan saattavat päästä peliin paremmin sisälle ja varmasti pääsevätkin. Tästä huolimatta aikana jolloin on tarjolla Fight Night Round 3 -peli tatti- ja nappulakontrollivaihtoehdolla varustettuna, tuntuu Prizefighterin kohdalla päätös pitäytyä pelkissä nappuloissa jokseenkin oudolta ratkaisulta, joka varmasti rankaisee karkottamalla osan potentiaalisesta pelaajakunnasta pois.

Toisaalta, jos asiaa mietitään laajemmalta näkökannalta, on paljon todennäköisempää, että nyrkkeilypelejä vähän pelanneet tottuvat helpommin nappulakontrolleihin, kuin tatin vatkaamiseen, sillä onhan Fight Night -pelien tattinyrkkeilyn sujuva osaaminen pienen opettelun takana. Prizefighter onkin nappulakontrolliensa osalta toteutettu varsin mallikkaasti ja peli tuo vahvasti mieleen juuri Rocky -pelien kontrollit, sillä harva asia on muuttunut. Suorat hoituvat painelemalla pelkästään x,b,a- ja y-nappuloita, kun taas esimerkiksi vastaavasti koukut onnistuvat valitseman nappulan lisäksi pitämällä molempia liipaisimia pohjassa lyönnin tapahtuessa. Kovempia suoria saadaan aikaiseksi pitämällä pohjassa vasenta olkapäänäppäintä, sekä jotain ohjaimen nappuloista. Ainut yksityiskohta kontrolleissa mikä ei oikein sulavasti ole toteutettu, on vastustajaan tarrautuminen. Tarrautuminen toimii siten, että pelaaja klikkaa ohjaimen molempaa tattia samanaikaisesti, kun on riittävän lähellä vastustajaa. Välillä klikkausyritys johtaa kuitenkin siihen, että saattaa vahingossa työntää tattia, jolloin tarrautumisyritys keskeytyy ja vastapuoli saa ikään kuin ilmaisen lyönnin pelaajan työnnyttyä hölmösti kohti ilman varautumista. Kaiken kaikkiaan nyrkkeileminen ja ottelut ovat kuitenkin nappuloihin ja yhdistelmiin totuttelun jälkeen silkkaa hupia ja varsin yksinkertaista, mutta toimivaa viihdettä, tekoälyn antaessa hyvän vastuksen, kunhan alun helpoimmista matseista kipuaa hieman korkeammalle.

Pelattavuudeltaan Don King Presents: Prizefighter on enemmän arcadepohjainen kuin EA:n Fight Night -pelisarja, eikä pelkästään kontrolliensa osalta, vaan myös muiden osa-alueiden. Siinä missä EA:n Fight Night -peleissä useampi kuin neljä erää on useimmiten melkoinen saavutus, mikäli toinen osapuoli on jo kerran ehtinyt kaatua, on matsien pitkä kesto Prizefighterissa arkipäivää. Ottelut kestävät yleensä vähintään sen neljä erää ja yleensä enemmänkin. Kun pelaajan nyrkkeilijä tyrmätään, joutuu pelaaja rämpyttämään A-nappulaa tiuhaan tahtiin kerätäkseen riittävästi elinvoimaa ja sen jälkeen painamaan kerran Y-nappulaa ylösnousemiseen, jotta pääsisi jaloilleen ennen kuin tuomari päättää ottelun. Mitä enemmän jaksaa rämpyttää A-nappulaa, ennen Y:n painamista, sitä enemmän pelaajalla on jälleen elinvoimaa kamppailua ajatellen. Periaatteessa suojaamalla itsensä kunnolla ylösnousemisen jälkeen voivat ottelut kestää todella monta erää, kunhan vain ei tule tyrmätyksi kolmea kertaa saman erän aikana. Ottelut ovat usein erittäin nopeatempoisia, joissa iskuja satelee puolin ja toisin jatkuvalla syötöllä, eikä levätäkään tarvitse kuin pienen hetken ennen kuin nyrkkeilijöiden nyrkki viuhuu jälleen nopealla tahdilla adrenaliini-mittarin täytyttyä. Vaikka peli on erittäin nopeatempoista ja hektistä, niin harmittavasti tämä iskujen sateleminen ei kuitenkaan välity sen kummemmin nyrkkeilijöiden naamavärkkiin tai muuallekaan kehoon. Jopa Rocky -peleissä oli aikoinaan parempaa naaman turpoamista ja ruhjeiden esiintymistä ympäri kehoa ottelun aikana. Prizefighterissa nyrkkeilijät saavat yhden pienen mustelman naamaansa tai vähän turvonneen silmänalusen ja se on sitten siinä. Pelissä ei myöskään voi EA:n nyrkkeilyiden tapaan ruhjoa esimerkiksi vastustajan silmää niin kauaa, että se muurautuisi umpeen ja tuomari keskeyttäisi ottelun. Koska fyysisiä vaurioita ei juurikaan tule, ei omaa nyrkkeilijääkään pääse paikkailemaan erien välissä.
Audiovisuaalisesti Prizefighter näyttää ihan passelilta nyrkkeilyltä, mutta jää siitä huolimatta paljon kuitenkin jälkeen Fight Night Round 3:sta, joka vielä tänäkin päivänä näyttää, etenkin nyrkkeilijöidensä osalta lähes fotorealistiselta. Visuaalisesti toivomisen vara a jättää juuri edellä mainittu nyrkkeilijöiden lähestulkoon täydellinen vaurioimattomuus, vaikka hikipisarat esimerkiksi kyllä valuvat pitkin kehoa. Prizefighterin uusinnat ja hidastukset, kun toinen nyrkkeilijä tyrmätään eivät nouse hienoudessaan samalle tasolle kilpailijansa kanssa. Ei peli missään nimessä ruma ole, edes Xbox 360 -peliksi, mutta muistuttaa silti vain steroideilla pumpatulta Rocky -peliltä näin ulkoisesti. Miinus itse Rocky tietysti. Musiikkipuolella tarjoillaan yllätys, yllätys räppiä, joka tuntuu olevan niin suosittua ja SE oikea musiikkigenre näitä nykynyrkkeilypelejä varten. Itse en ole välttämättä sitä mieltä, mutta Fight Night -pelien tapaan musiikkivalikoima on kuunneltavaa tasoa ja istuu kyllä pelin sekaan varsin hyvin. Selostus on keskinkertaista, eli ei aivan huonoa, mutta esimerkiksi uusimman Fight Night -pelin tasolle se ei onnistu kipuamaan.

Yhteenveto

Laadukas kokonaisuus

Hyvää

  • + 40 erilaista nyrkkeilijää..
  • + Viihdyttävä pelata
  • + Äänet
  • + Visuaalisesti toimiva
  • + Hyvin toteutetut kontrollit

Huonoa

  • - Nyrkkeilijät eivät saa juuri lainkaan ruhjeita
  • - Vain nappulakontrollivaihtoehto
  • - ..Joista suurin osa varmasti monelle tuntemattomia