Vuonna 1993 julkaistu Doom on peli, jonka kulttuurihistoriallista merkitystä tarvitsee harvoin korostaa. Vaikkei se ollutkaan lajityyppinsä ensimmäinen, pidetään sitä usein modernien silmistä kuvattujen räiskintäpelien kantaisänä. Muokattavuutensa ansiosta se saattoi alulle myöskin nykypelaamiselle olennaisen modauskulttuurin, joka räjähti myöhemmin ilmestyneiden Quaken ja Unrealin myötä täyteen loistoonsa. Tämä kaikki aikana, jolloin PC-pelaaminen oli vasta murtautumassa lapsenkengistään ja kenttää dominoineen Commodore Amigan varjosta. Kuinka tällaisesta teoksesta voisi ylipäätään tehdä jatko-osan, joka ei lässähtäisi kasaan kuin pannukakku?
Alkuperäisen pelin nimeä kantava Doom (2016) ei ole läheskään yhtä merkityksellinen teos kuin esi-isänsä, mutta se ymmärtää poikkeuksellisen hyvin mitä nostalgianaruja vetää. Kyseessä on vanhan koulukunnan räiskintä, joka ei haaskaa montaakaan sekuntia ennen kuin ensimmäisen demonin pää on isketty pöytään ja seuraaville napit otsaan. Räiskyttelyn väliin on mahtunut jonkinmoinen tarinakin, joka on ? jos mahdollista ? alkuperäistäkin Doomia kornimpi, mutta koska sitä ei tungeta jatkuvasti pelaajan naamalle, ei se myöskään häiritse. Poimin puolella korvalla juttuja megakorporaatioista, helvetistä uusiutuvana energialähteenä ja satanisteista, mutta oho ? lisää demoneita tapettavaksi! Tarinan taustoja voi tonkia sinne tänne viljellyistä tekstilokeista mikäli on riittävän utelias ja omaa sietokykyä b-luokkaiselle käsikirjoitukselle, mutta jos toisaalta haluaa vain roiskutella verta ilman syvällisempää ymmärrystä, onnistuu sekin mainiosti.
Pelattavuudeltaan Doom tuntuu id Softwaren paluulta juurilleen. Doom 3:n kauhutunnelmoinnit ovat lentäneet romukoppaan ja tilalle on tuotu tuhatta ja sataa kiitävä päähenkilö, joka pomppii tuplahyppyjä uhraamatta ajatusta edes aseiden lataukseen. Tasot ovat laajoja ja monikerroksisia sokkeloita täynnä vihollisia, salaovia ja pienimuotoisia tasohyppelyhaasteita. Silloin tällöin lukkiudutaan areenamaisiin saleihin niittämään isompia demonilaumoja kuin Serious Samissa konsanaan. Suunnittelussa värähtelevät varsin 90-lukulaiset vibat, mikä tuntuu modernien lineaaristen elokuvaräiskintöjen maailmassa raikkaalta, muttei täysin ongelmattomalta. Kartan lukeminen ei nimittäin ole muuttunut vuosien varrella sen kivemmaksi ja automaattitallennus temppuilee, palauttamalla pelaajan usein luvattoman kauas kuolinpisteestä. Toisaalta Call of Dutyjen ja muiden nykypäivän putkijuoksujen lomassa on aika kiva pelata räiskintää, joka ei kohtele pelaajaa kuin lobotomiapotilasta.
Pelaamisen varsinainen pihvi piilee taistelussa, joka on yhtä sutjakkaa kuin veristäkin. Tempo on hektinen ja viholliset armottomia, mutta toisaalta kontrollit toimivat ja pelimekaniikkoihin on muutenkin uhrattu ajatusta. Aseissa on potkua ja alkuperäisten Doomien demoneista väännetyt vihollistyypit pakottavat vaihtelemaan aika-ajoin niin varustusta kuin taktiikkaakin. Kekseliäin juttu ovat uudet kontekstuaaliset Glory Kill -tappoanimaatiot, jotka purskauttavat vihollisista verimössön ohella terveysparannuksia. Moottorisaha toimii vastaavalla periaatteella, joskin suolenpätkien ja terveyspalleroiden tilalla purskautellaan suolenpätkiä ja ammuksia. Kumpikin mekanismi tulee tarpeeseen, sillä panokset ovat jatkuvasti lopussa ja kuolemakin kolkuttelee yleensä vain parin virheen päässä.
Hiotun pelimekaniikan ohella Doomia kannattelee myös ihan silkka nostalgia. Aseet ovat paria poikkeusta lukuun ottamatta suoraan alkuperäisistä peleistä, ja vaikka niihin saakin pultattua lisäosaa sekä toissijaista tulimoodia, hiipii mieleen lämmin muisto, kun lonkalle nousee tuplahaulikko, BFG 9000 tai jokin muu varhaisteini-iän demoninlahtausvälineistä. Vastaavaa fiilistä haetaan myös mörkögalleriassa, johon on modernisoitu lähes kaikki alkuperäispelien viholliset Mancubuksesta Imppeihin. Tulokset tosin vaihtelevat. Rakettirepuillaan singahtelevat Revenantit ja härän lailla rynnistävät Pinkyt ovat oivallisia esimerkkejä samanaikaisesti kekseliäästä ja alkuperäismateriaalille uskollisesta, mutta kameralle ärjyvä, laimea Cyberdemon-mukaelma puolestaan ei.
Ei ole vaikea tajuta miksi Doomin yksinpelikampanja on kerännyt maailmalla kiitosta, mutta on silti sanottava, että saturaatiopiste lähenee räväkän alkupuoliskon jälkeen yllättävänkin nopeasti. Peli on pullollaan erilaisia minikokoisia bonushaasteita ja salatunneleita, joiden löytäjää palkitaan erilaisin ase-, haarniska- ja taitoparannuksin, mutta rehellisesti sanoen näiden metsästykseen turtuu nopeasti. Helvetti on pistetty ruotuun noin reilussa kymmenessä tunnissa, eikä aineksia paljon pidempään seikkailuun olisi välttämättä ollutkaan. Jatkot ovat moninpelipuolella ja jos rakennuspeukaloa oikein syyhyttää, pääsee pelin mukana tulevalla SnapMap-työkalulla vääntämään omiakin tasoja. Editoriin en ehtinyt arvostelun puitteissa perehtyä pintaraapaisua enempää, mutta kyse on käytännössä valmiiden karttapalasten yhdistelystä, hirviöiden asettelusta ja tason etenemislogiikan määrittelystä. Jonkin sortin teksturointi- tai geometriatyökalu olisi enemmän kuin tervetullut, sillä tällä hetkellä SnapMap-tasot ovat todella toistensa näköisiä, eikä esimerkiksi minkään valtakunnan ulkoilmaympäristöjen tekeminen onnistu.
Doomin moninpeli tuntuu kärsivän jonkin sortin identiteettikriisistä. Perinteiseen Quake-henkiseen sinkohippaan sekoitetaan Call of Duty -henkistä kokemussysteemiä, personointia ja hahmoluokkia, mutta perusasiat ovat paikoin hukassa. Poissaolollaan loistavat muun muassa kunnollinen yhteistyöpeli, klassinen lipunryöstö ja ylipäätään konstailemattomat versiot klassisista deathmatch-moodeista. Tilalla on oudoilla nimillä ylimääräisellä kikkailulla kuorrutettuja areenataisteluita ja tiimipelejä, jotka kaikki varioivat enemmän tai vähemmän Team Deathmatchia sekä karttapisteiden valtaukseen keskittyvää Dominationia. Lopputulos tuntuu nykypelaajalle vähän liian pelkistetyltä, muttei kuitenkaan riittävän helpolta ja retrolta viehättääkseen 90-luvun Doom-partoja. Viimeisiä nauloja ei arkkuun ole kuitenkaan vielä isketty, sillä id Software on luvannut selväsanaisesti ottaa moninpelipuolen haltuun ja tuoda lisää sisältöä päivitysten myötä. Nähtäväksi jää, mitä lupaus tulee käytännössä pitämään sisällään.
Teknisenä suorituksena Doom vaikuttaa ihastuttavalta, mutta nitisee ja natisee pinnan alta. Peli on niin hyvin optimoitu, ettei testikoneella ollut ongelmia saavuttaa lukittua 60 kuvan sekuntivauhtia edes grafiikan yksityiskohtaisuus ollessa tapissaan aina reunojen pehmennystä myöten. Saavutus on hurja etenkin näin näyttävälle pelille. Hinta maksetaan kovina latausaikoina ja vähänkin pidemmillä pelisessioilla alkaa myös muistinhallinta potkia nilkkaan. Pelillä on ainakin nykyisessä versiossaan paha tapa kaatua joko varoittamatta tai sitten muistin loppumiseen. Myös ihan puhtaasti pelimekaanisia bugeja löytyy: ensikohtaamiseni Cyberdemonin kanssa muuttui melkoiseksi ikuisuustaistoksi, kun mokoma ei yksinkertaisesti suostunut kuolemaan. Edeltäväkin taso päättyi ennenaikaisesti pudottuani lattian läpi suoraan maalialueelle.
Vikoineen ja bugeineenkin Doom jättää jälkeensä varsin positiivisen maun. Kiittäminen käy lähes yksinomaan pelin suoraviivaista ja konstailematonta yksinpelikampanjaa, jossa roiskuu veri ja hiki, demonien rynnistäessä laumana kohti haulikon piippua. Lähikuukausina selvinnee, saako id Software muovattua moninpeliä salonkikelpoiseen kuosiin, mutta kisa nettiareenoilla on tällä hetkellä niin kovaa, etten välttämättä pidättelisi hengitystäni. Rehellisen retrohenkisenä yksinpeliviihteenä Doom on kuitenkin ehdottomasti hintansa väärti.
