Arvostelussa Dreamcast Collection

Kirjoittanut: Mikko Kosonen, 1.heinäkuu 2011

Peliarvostelu

Pelin nimi Dreamcast Collection
Alusta XBOX360
Content Download On
Tuki omille musiikeille On
< >
Avaa pelin lisätiedot

Segan Dreamcast Collection on nimensä mukainen tuote. Se pitää sisällään neljä Segan viimeiseksi jääneen pelikonsolin, Dreamcastin kulta-ajalta. Kokoelman mukana tulevat pelit Sega Bass Fishing, Sonic Adventure, Space Channel 5 ? Part 2, sekä Crazy Taxi. Hintaa kokoelmalla on noin 25 euroa, joten mistään kovin kalliista hankinnasta ei ole kyse, ottaen huomioon, että kaikki kokoelman pelit ovat kuitenkin vuosilta 1998-2002. Pelejä olisi kuitenkin kaiketi voinut olla yksi tai kaksi enemmänkin ja missä luuraa esimerkiksi Segan paremmistoon kuuluva Shenmue? Dreamcast Collectionin peleistä vuonna 2002 alunperin julkaistu Space Channel 5 ? Part 2 eroaa muista sillä, että se oli kokoelman peleistä ainoa, joka aikoinaan julkaistiin vain ja ainoastaan Japanissa Dreamcast-konsolille. Euroopassa ja muualla peli nähtiin sittemmin Playstation 2:lla. Sinänsä voisikin sanoa, että jos olit Space Channel 5 -pelin fani, mutta Part jäi välistä, koska et hankkinut PS2-konsolia, tarjoutuu nyt uusi mahdollisuus nähdä tuo menetetty kokemus.
Itse en koskaan omistanut Segan Dreamcast-konsolia, enkä myöskään päässyt missään vaiheessa pelaamaan näitä kyseisen kokoelman pelejä silloin, kun ne vielä olivat uusia, joten sinänsä pelien läpikahlaaminen ei tuottanut minkäänlaista nostalgiatrippiä. Voisinpa melkein takuuvarmasti sanoa, että ei tuota monelle muullekaan, jos ei aikanaan kyseisiä pelejä pelannut, tai muuten vain välittänyt koko Dreamcastista.

Nyt kun näitä Dreamcast-julkaisuja kuitenkin on mahdollista pelata myös Xbox 360:llä, niin joudumme kysymään itseltämme, että ovatko pelit kestäneet ajan hammasta ja onko ne portattu Xboxille siten, että ne ovat pelattavassa kunnossa tekniseltä toteutukseltaan? Koska Dreamcast Collection pitää niin vähän pelejä sisällään, on tämänkaltainen kokoelma täysin mahdollista pilata jo pelkästään sillä, että yksikin peleistä olisi huonosti käännetty uudelle alustalle.

Kun peli käynnistetään ilmestyy ruudulle karu valikko, josta on mahdollista valita peli niiden neljän vaihtoehdon väliltä, jota halutaan pelata. Kun valittu peli on tiedossa, ei muuta kuin pelaamaan!

En aio varsinaisesti arvostella mitään näistä peleistä erikseen arvosanamielessä, mutta aion silti kertoa miltä näiden ”nostalgiatrippien” pelaaminen Xbox 360:llä tuntui. Aloitetaanpa vaikka peleistä vanhimmasta, eli Sonic Adventuresta, joka jäi myös Dreamcastin kaikkien aikojen myydyimmäksi peliksi.

Sonic Adventure oli aikanaan mullistava Sonic-peli siinä mielessä, että se oli ensimmäinen laatuaan, joka vei sinisen siilin sivuttainvierivästä peliruudusta 3D-grafiikan pariin. Peli oli myös aikanaan debyytti sen suhteen, että siinä sai valita pelattavan hahmonsa Sonicin ohella viidestä muusta mahdollisesta. Sonicin lisäksi mukana ovat propelihäntäinen kettu Tails, punainen siili Knuckles, lihava kissa Big, tyttösiili nimeltä Amy, sekä robotti E-102. Pelin alussa mahdollisten valittavien joukossa ei kuitenkaan ole kuin Sonic sekä Tails. Muut aukeavat pelattavaksi myöhemmin.

Nykypäivän Sonic-peleihin nähden Sonic Adventure on pelattavuudeltaan hieman samankaltainen kuin mitä Mario 64 oli aikanaan. Sen sijaan, että peli olisi lineaarinen tasohyppely, jota pelataan tasosta toiseen edeten, saa Sonic Adventuren maailmassa pelaaja juoksennella vapaammin ja tutkia ympäristöjä ja kerätä Sonicille niitä aina yhtä tärkeitä rinkuloita.

Vapaan tutkiskelun, tarkemmin sanottuna eräänlaisen seikkailemisen ohella pelistä löytyy myös niitä Sonic-peleille olennaisia ala- ja ylämäkiä, lukuisia vauhtisilmukoita sekä trampoliineja, joista Sonic porhaltaa tuhatta ja sataa yhtenä pallona rinkuloita metsästäessään. Perimmäisenä ideana pelissä olisi kukistaa Dr. Eggman sekä tämän kätyriarmeijansa. Sonic Adventure on ? ajoittaisia kameraongelmiaan lukuunottamatta ? ihan passeli peli ja kontrollitkin toimivat Xboxilla moitteettoman hyvin ja ovat riittävän simppelit käyttää. Useampi pelattava hahmo sen sijaan tuo peliin pientä vaihtelua. Onkin harmi etteivät nykypäivän kolmiulotteiset Sonic-pelit ole juurikaan päässeet samalle tasolle.

Vuonna 1999 ensikerran Dreamcastille julkaistu Crazy Taxi on kolikkopelihalleistakin tuttu päätön kaahauspeli, jossa pelaaja omaksui taksikuskin roolin. Pelissä kaahataan pitkin kaupunkia liikenteestä sen kummemmin välittämättä, asiakkaiden toivossa. Perille toimitetuilta asiakkailta saa rahaa ja isolla rahalla pääsee sitten pelin listasijoituksille, sijoituksen riippuessa pelaajan keräämästä rahan määrästä. Asiakkaiden kuskaaminen ei ole kuitenkaan aivan yksinkertaista arcade-kaahausta vailla huolia, sillä taustalla tikittää jatkuvasti aikaraja. Perille toimitetuista asiakkaista saa aina lisäaikaa, mutta käytännössä se pelaaminen tyssää aina jossain vaiheessa lopulta ? oli se sitten vastaan tuleva auto, johon törmääminen kulutti kallisarvoisia sekunteja tuhraantui aikaa tai väärä reittivalinta, joka osoittautuikin virheeksi. Yksinkertaisuudessaan ja vaikka pieninä pyrähdyksinä annostellaankin, on Crazy Taxi tänäkin päivänä hauskaa aivot narikkaan kaahailua. Varsinaisen taksikuskiroolin ohella pelistä löytyy erinäisiä haasteita, joita voi yrittää suorittaa. Haasteisiin kuuluu muunn muassa asiakkaiden tai asiakkaan hakeminen ja vieminen haluamaansa paikkaan, tai sitten esimerkiksi mäkihyppy taksilla. Haasteet tuovat lisäsisältöä peliin, mutta eivät juurikaan ole järin hauskoja, eivätkä viihdytä muutamaa minuuttia pidempään.

Sega Bass Fishing on selkeästi porukan outolintu: kyseessä on kalastuspeli, jossa yksinpelin suolana toimii viisivaiheinen kalastusturnaus, jonka aikana kalastellaan ahkerasti virvelillä aikarajan tikittäessä. Tarkoituksena olisi kunkin yksittäisen vaiheen aikana kalastaa mahdollisimman paljon ja mahdollisimman isoja vonkaleita. Pelaajalla on käytössään kourallien erilaisia vieheitä, joista kaikki toimivat eri tavalla. Pelaaja voi uistimen heitettyään liikutella vapaa, jotta kala uisi mahdollisimman realistisen oloisesti veden alla kalojen joukossa. Käytönnössä kutakin uistinta on osattava liikutella oikealla tavalla, jotta kala kiinnostuisi siitä ja kävisi kiinni siihen. Kun kala on saatu koukkuun, on aika alkaa väsyttää sitä kääntelemällä vapaa (eli vasenta tattia) yleensä vastakkaiseen suuntaan kuin minne kala on uimassa ja samalla, pikkuhiljaa kelata siimaa takaisin kohti venettä, jotta kala saadaan lopulta nostetuksi. Mikäli siimaa yrittää kelata liian aikaisessa vaiheessa tai liian nopeasti, se menee kalan voimien vuoksi poikki. Mikäli taasen ei muuttele vavan suuntaa kalan yrittäessä pakoon, pääsee kala irti koukusta.

En ole koskaan aiemmin kokeillut minkäänlaisia kalastus- tai metsästyspelejä ja olen aina kuvitellut ne aivan kamaliksi pelien irvikuviksi, joiden pelaamisen sijaan maalin katsominenkin olisi paljon hauskempaa. Yllättävää, mutta omasta mielestäni Bass oli jopa pelattava ja kalan väsyttäminen ja saaminen lopulta koukkuun hauskaa ? ja jossain määrin realistisenkin oloista. Ei peliä kuitenkaan lopulta muutamaa kymmentä minuuttia pidempään jaksa yksinkertaisesti pelata. Mieluummin sitä sen jälkeen lähtee jo oikeasti kalaan.

Space Channel 5 ? Part 2 pelissä omaksutaan ”kanava vitosen” toimittajan, Ulalan rooli ja yritetään tanssimalla piestä uutisasemalle hyökänneet Rhytm Roguesit. Pelissä Ulala ja tämän posse etenevät pitkin mitä kummallisempia (lue: psykedeelisiä) sisätiloja ja saavat tuon tuosta vastaansa vihollisia, jotka haluavat pelaajan tanssivan näiden pillin mukaan. Käytännössä esimerkkitilanne tapahtuu siten, että ruudulla vihollinen liikkuu paikallaan eri asentoihin, sen samalla huutaessa tekemänsä liikkeet. Esimerkiksi jokin helpoimmista tanssiliikkeistä saattaa olla tyyliin: ylös, alas, ylös, alas. Kun vihollinen on liikkeensä näyttänyt, on pelaajan toistettava nämä, samaa rytmiä ylläpitäen. Mikäli pelaaja liikuttaa Ulalata ”epävireisesti” menee häviöstä energiaa. Kun yksi vihollinen on kukistettu ja kenties viattomia ihmisiä pelastettu liittymään Ulalan posseen, erittäin lyhyeen minihameeseen sonnustautunut Ulala, sekä tämän posse tanssahtelevat eteenpäin, kohti seuraavaa tanssivastusta. Liikkeet vaikeutuvat mitä pidemmälle mennään ja jo heti alussa mukaan tulee ylös,alas,vasen ja oikea -liikkeiden lisäksi myös huudahdukset ”chu!” ja ”hey!”. Näitä sen sijaan käytetään vastaavasti ohjaimen A- ja B-nappuloilla.

Vaikeammat tanssisarjat ovatkin jo sitten laatua ylös,alas,vasemmalle,oikealle,alas,chu!,chu!,hey!. Kyllä, olen aina tiennyt, että japanilaiset osaavat tehdä erittäin omaperäisiä pelejä ja Space Channel 5 ? Part 2 on eittämättä yksi tällainen ? mutta osaavat ne tehdä peleistään myös aina silloin tällöin uskomattoman vaikeita ja turhauttaviakin. Space Channel 5 ? Part 2 pitää sisällään tarinamoodin, jossa matkataan Ulalan saappaissa tehtävien muodossa ja välillä saadaan vastaan jopa eräänlaisia ”välipomojakin” jotka ovat sitten vielä vaikeampia. Tarinamoodin ohella pelistä löytyy pelimuoto Ulala’s dance, jossa ei pelata mitään tehtäviä tai seuraa minkäänlaista tarinaa, vaan sen sijaan siinä keskitytään pelkkään tanssimiseen ja ”tanssiohjaaja” kertoo pelaajalle aina kunkin tanssiliikesarjan joka tulisi seuraavaksi tehdä. Mitä paremmin sujuu, sitä nopeammaksi tanssitempo pelissä muuttuu. Ulala’s dance on 100-eräinen tanssipelimoodi, tarkoittaen siis sitä, että yksittäisiä liikesarjoja on se 100, jotka pitäisi suorittaa putkeen. Vaan yritäpä päästä edes lähelle sataa, kun ensimmäisestä virheestä katkeaa koko nouseminen ja pelaaminen alkaa aivan ensimmäisestä liikesarjasta.

Molemmista pelimuodoista on tarjolla myös kahden pelaajan co-op pelitilat kahdelle pelaajalle. Molemmissa pelimoodeissa co-op tarkoittaa sitä, että toinen hoitaa ilmansuuntien naputtelun ja toinen chu! Ja hey! -nappuloiden painelun. Vaan, kun ei pelaamisesta tule mitään yksinkään niin yritäpä siinä kaverin kanssa salamannopeasti ”koordinoida” hienosti yhteen nappuloiden painelut.

Asiaa ei myöskään pelin vaikeuskäyrään yhtään auta se, että vaikka kuinka tarkasti ja oikein nappuloita yrittää painella, ei peli aina tunnu yksinkertaisesti rekisteröivän ja hyväksyvän pelaajan paineluita. En ole pelannut alkuperäistä Space Channel 5 -peliä koskaan, joten en tiedä oliko se vaikeustasoltaan aikanaan samaa luokkaa part 2:n kanssa, mutta henkilökohtaisesti voin ainakin todeta, että kovin kauaa ei peruspelaaja Space Channel 5 ? Part 2:n seurassa viihdy, ennen kuin hermot jo menevät ja ohjain lentää nurkkaan. Koska ei tunnu riittävän, että pelaa hyvin ja oikein, vaan kaikki tuntuu olevan jostain sattumankaupasta kiinni, ainakin välillä. Se on varsin ikävää, sillä konseptina ja peli-ideana Space Channel 5 on todella poikkeuksellinen ja hauska pelitapaus. Kenties joskus näemme uuden Space Channel 5 -pelin, joka olisi hitusen pelaajaystävällisempi — esimerkiksi Kinect-toiminnoilla varustettu täysin uusi Space Channel 5 voisi olla aika hauska ja ennenkaikkea TOIMIVA pelitapaus.
Näkisin asian niin, että Segan julkaisemassa Dreamcast Collectionissa on muutama ongelma, jonka vuoksi sitä kovin moni varmastikaan jaksaa hankkia, vaikka hinta ei olekaan aivan paha ? ja osittain siksi sitä on myös vaikea suositella erityisemmin kenellekään muulle kuin Dreamcast-konsolin faneille ja kenties niille, jotka jo omistavat osan kokoelman mukana tulleista peleistä ja haluavat syystä tai toisesta elää ne uudelleen Xboxin kautta. Lisäksi pelejä on loppujen lopuksi mukana todella vähäinen määrä, vaikka ne ovatkin kaikki erilaisia ja antavat pienen mahdollisuuden ”jokaiselle jotakin” onnistumiseen. Toisaalta peleistä Sonicia ja Space Channelia lukuun ottamatta kaksi ovat sellaisia, etteivät ne tarjoa pidemmäksi aikaa viihdettä, vaan lähinnä lyhyitä pyrähdyksiä, silloin tällöin.

Yhteenveto

Ei suositella

Hyvää

  • + Sonic Adventure ja Crazy Taxi ovat pelattavia..
  • + Ei mitenkään järkyttävän kallis periaatteessa

Huonoa

  • - Kokoelmassa pelejä on kuitenkin liian vähän
  • - .. Sega Bass Fishing on noin viiden minuutin nälkeen nähty jutt
  • - .. Space Channel 5 on turhauttavan vaikea..