Arvostelussa Driver – San Francisco

Kirjoittanut: Petteri Hemmilä, 14.lokakuu 2011

Peliarvostelu

Pelin nimi Driver - San Francisco
Alusta Playstation 3
Ikäraja 16
HDTV-tuki 720p
Avaa pelin lisätiedot

Pelimaailman ikuisuusprojekteista puhuttaessa kunnian kaappaa lähes poikkeuksetta Duke Nukem Forever, mutta osataan sitä muuallakin: Reflection Interactiven mainio Driver on odotuttanut arvoistaan jatko-osaa jo vuodesta 1999, eli hulppeat 12 vuotta. Alkujaan puhtaana autopelinä startannut sarja eksyi nopeasti Grand Theft Auto III:n viitoittamalle tielle, jossa se kompasteli, milloin keskinkertaisuuteensa, milloin bugisuuteensa. Olisi kenties liioittelevaa väittää sarjan viimeisimpiä iteraatioita pohjanoteerauksiksi, mutta ensimmäisen Driverin kaltaista hittiä on saatu vartoa tähän päivään saakka.

Driver – San Francisco tuo piinallisen odotuksen onnelliseen loppuunsa. Se palaa juurilleen, vaihtaen puolivillaiset hiekkalaatikkoleikit ja ammuskeluosiot vauhdikkaisiin takaa-ajoihin. Pelaaja on John Tanner – poliisi ja hyvis. Lain toisella puolella häärää Charles Jericho – vankikarkuri ja pahis. Peli käynnistyy arkkivihollisten rajulla yhteenotolla, joka jättää Tannerin koomaan ja Jerichon teille tuntemattomille. Videopelinormien vastaisesti, päähenkilömme ei herää sairaalan vuoteelta vailla muistiaan, vaan jatkaa taistelua syvällä mielensä syövereissä.
Juoni on kevyttä mutta viihteellistä soopaa, jolla on tasan kaksi funktiota: tarjota nokkelaa dialogia sekä toimittaa konteksti joka tukee pelimekaniikkaa. Näissä se toden totta onnistuu. Tanner omaksuu koomaisessa pääkopassaan ns. ?shiftauksen?, eli taidon siirtyä valitsemansa auton rattiin puhtaalla tahdonvoimalla. Ominaisuutta käytetään selittämään, miksi päähenkilömme eksyy juonen ohella mm. tekemään reality-ohjelmaa ja ajamaan laittomia katukisoja, mutta kyse on ennen kaikkea pelillisestä tempusta. Perinteiset takaa-ajotkin saavat kummasti uutta väriä, kun hyppää vastaan köröttelevän rekan puikkoihin ja paahtaa sillä rosmoa plakkariin.

Shiftaus yllättää toimivuudellaan, joskaan se ei yksinään vielä riitä pelastamaan päivää. Parasta Driverissa on yhä ajaminen. Ajofysiikka tasapainottelee onnistuneesti realismin ja pelisarjan perinteisen ?läskijouset ja luu ulkona? -ajettavuuden välillä, eikä edes tosimaailman autokannasta ole torppaamaan kokemuksen leffamaisuutta. Tanner itse paahtaa San Franciscon katuja 70-luvun Mustangillaan, jonka rengassavut ja perän heittely tuovat elävästi mieleen kaikki ne asiat, jotka tekivät ensimmäisestä Driverista niin makoisan. Positiivisia retroviboja vahvistavat pois alta loikkivat sivulliset, katujen varsille ripotellut roskikset, bussipysäkit ynnä muut törmäysrekvisiitta sekä mehevä soundtrack. Ainoastaan mutkissa lentelevät pölykapselit jäävät puuttumaan. Jos tavoitteena todella oli paluu juurille, voisi väittää Driver – San Franciscon osuneen napakymppiin.

Rakenteeltaan Driver muistuttaa nykyajan hiekkalaatikkopelejä. Juoni etenee lineaarisin tehtävin, jotka aktivoituvat shiftaamalla kartalle merkittyihin menopeleihin. Välissä voi käydään suorittelemassa sivupuhteita, josta palkitaan unimaan mammonalla – tahdonvoimalla. Tahtopisteillä ostellaan autotalleja, jotta voidaan ostaa autoja, jotta voidaan suorittaa lisää sivutehtäviä. Ketju nojaa kenties vähän liikaakin pelaajan keräilyviettiin, sillä sivutehtävät tai vapaa kaahailu eivät viimekädessä tarjoa pelilliseltä kantilta mitään kovin pitkäikäistä. Keräilyintokin vaimenee, kun kadut vilisevät toinen toistaan hienompaa kärryä suorastaan odottamassa etupenkille shiftaavaa Tanneria.

Tehtäväsuunnittelu on enimmäkseen toimivaa, mutta hieman itseään toistavaa. On kisoja, stunttihaasteita, varjostustehtäviä ja takaa-ajoa niin poliisin kuin rosvonkin housuissa. Kirjavista puitteista huolimatta, suurin osa tekemisestä kierrättää tuttuja elementtejä; lähinnä törmäilyä tai sen välttämistä. Usein niskaan hönkii vieläpä sekuntikello, mikä tuntuu nykystandardein varsin 90-lukulaiselta ratkaisulta. Toisaalta kun kompensaatioksi heitetään paikoin jotain todella ovelaa – esimerkiksi pakenemistehtävä, jossa omaa autoa ohjataan takaa-ajajan näkövinkkelistä – on tehtäväsuunnittelusta vaikea olla aidosti pahoillaan.

Driver – San Franciscon yksinpeli on vikoineenkin viihdyttävä, mutta se on ohi valitettavan nopeasti. Ikää pidentävät moninpeli ja sisäänrakennettu videoeditori. Ihmispelaajien haastaminen onnistuu sekä netissä että jaetulla ruudulla. Pelimuotoja löytyy laidasta laitaan: heikoin lenkki ovat perinteiset kilpailut, jotka vaatisivat enemmän tarkkuutta, kuin mitä Driverin suurpiirteisellä ajomallilla on tarjota. Hupimittarin parempaa päätä edustaa hulvattoman kaoottinen ?The Tag? -shiftihippa, jossa yksi pakenee ja muut jahtaavat. Takaa-ajajien shiftauskyky tekee jokaisesta vastaantulevasta siviiliautosta potentiaalisen vihollisen, tuoden kokemukseen sopivan ripauksen vainoharhaa.

Videoeditori on hauska lisä paperilla, mutta käytännön tasolla vähän turhake. Sivullisin silmin Driverin ajoneuvofysiikoista puuttuu Gran Turismon hypnoottinen realismi ja kolareista Burnout – Paradisen näyttävyys. Touhu näyttää yksinkertaisesti liian arkiselta jaksaakseen viehättää pikaista tutustumista enempää. Harmillista on myös vanhoista kaahauselokuvista tutun rengaskameran puuttuminen, etenkin kun peli itse tuntuu viljelevän moista välianimaatiossaan ahkerasti.
Jottei pelin pienistä mutta harmillisista puutteista nillittäminen jättäisi liian negatiivista kuvaa, niin sanottakoon vielä ääneen, että viihdyin Driver – San Franciscon parissa erittäin hyvin. Se paketoi vauhdikkaita takaa-ajoja kepeään, huumorihöysteiseen kuoreen ja tarjoaa bonuksena vieläpä yhden vuoden parhaista soundtrackeista. Peliä tullaan tuskin muistamaan vuosikymmenen päästä aivan samalla lämmöllä kuin ensimmäistä Driveria, mutta rehellisesti: jos vertailusta jättää pois nostalgian, on Driver – San Francisco paljon esikuvaansa parempi peli.

Lue loput arvostelusta

Yhteenveto

Laadukas kokonaisuus

Hyvää

  • + Leppoisa tunnelma ja soundtrack
  • + Sopivan leväperäinen ajofysiikka
  • + Shiftaus tuo konseptiin uutta eloa

Huonoa

  • - Ei riittävän näyttävä videoeditointiin
  • - Tehtäväsuunnittelu toistaa itseään
  • - Sivutehtävät eivät motivoi