Arvostelussa Duke Nukem Forever

Kirjoittanut: Mikko Kosonen, 19.kesäkuu 2011

Peliarvostelu

Pelin nimi Duke Nukem Forever
Alusta XBOX360
Content Download On
Tuki omille musiikeille On
< >
Avaa pelin lisätiedot

On kesä 1996 ja Apogeen kilpailija Id Softwaren pankit räjäyttäneelle, aikanaan erittäin väkivaltaiseksei tituleeratulle ammuskelupeli Doomille on julkaistu. Siinä missä Id:n peli vei pelaajan Marsin kamaralle taistelemaan helvetistä tulleita demoneita vastaan avaruusjääkärin roolissa, heittää Duke Nukem 3D pelaajan steroideilla pumpatun, räävittömiä one-linereita heittävän naistenmiehen, Duke Nukemin saappaisiin. Doom saavutti hurjaa suosiota sen ennennäkemättömällä pelattavuudella ja tunnelmallaan, joka vei Wolfenstein 3D:n pelattavuuden aivan uudelle tasolle ? itse asiassa kirjaimellisestikin Doomin mahdollistettua ensimmäistä kertaa kolmiulotteisessä pelissä kaksikerroksiset pelitasot ? mutta Duke Nukem 3D toi sen sijaan mukanaan kieliposkessa tehdyn pelattavuuden, josta ei puuttunut machoasennetta ja äijämäisyyttä. Niin ja olihan Duke 3D:n moninpelikin aikoinaan jokseenkin vallankumouksellinen muun muassa suuremman pelaajamääränsä ansiosta.

Vuonna 1997 Apogee muutti nimensä 3D Realmsiksi ja ryhtyi työstämään Duke 3D:n seuraajaa, jota kaikki odottivat vesi kielellä. Osaltaan kai siksi, että toisaalla Id Softwaren samana vuonna Duke 3D:n kanssa julkaistu seuraava mullistava räiskintäpeli, Quake ? vaikka graafisesti olikin aivan huikea ? ei yksinpelinsä osalta ainakaan itseäni aikoinaan säväyttänyt samalla tapaa kuin se aivan ensimmäinen Doom-peli.
Mitä lopulta tapahtuikaan? Melkeinpä voisi sanoa, että aivan kaikki tapahtui. 90-luku päättyi, 2000-luku päättyi, PC-pelaaminen siirtyi 3D-näytönohjaimien aikakauteen ja poispäin 2D-grafiikasta, sekä lisäksi aivan jokainen, vuonna 1996 (tai 1997) vielä teini-iässä ollut finninaamainen pojankoltiainen kasvoi isoksi odotellessaan sitä seuraavaa Dukea ja kenties hankki jälkeläisiäkin siinä odotellessa.

Varmasti suurin osa hartaimmista PC-pelaajista ja Duke Nukem Forever -projektia seuranneista tietää kuinka vaikeaksi uuden Duken saaminen ulos lopulta menikään. Alusta aloitettuja kehityprosesseja, katteettomia lupauksia, jatkuvasti siirrettyjä julkaisupäivämääriä ja niin edelleen. Odotellessamme uutta Dukea päivänvalon näkivät muun muassa (näin esimerkkinä) kilpailija Id Softwaren kehittämät pelit kuin Quake II, Quake III Arena, sekä Doom III. Quake IV oli Raven Softwaren työstämä peli, joten sitä en laske mukaan. Tuohon listaan voi myös liittää lukuisia muita Duke Nukem -aiheisia toimintapelejä, joista yksikään ei kuitenkaan ollut itsensä 3D Realmsin työstämiä, vaan hahmoa lisensoitiin muille tahoille. Itse kuuluin 2000-luvun puolivälissä jo siihen monilukuiseen ryhmään, joka aina uuden Duke-aiheisen uutisen putkahtaessa pinnalle ajatteli, että projekti ei koskaan tulisi näkemään päivänvaloa.

Lopulta pitkällisen taistelun jälkeen pelin kehittäjältä 3D Realmsilta alkoi loppua rahat (miten ne riittivätkään kaikki ne vuodet?). Vuonna 2006 3D Realmsin leivistä lähti iso joukko liittymään Gearbox Softwaren riveihin, joiden perustajat olivat niin ikään saman firman entisiä työntekijöitä. Lopulta 3D Realmsilta irtisanottiin lähes kaikki ja moni irtisanottu muodosti yhdessä uuden pelitalon, Triptych Gamesin.

3D Realmsin nettisivut ovat edelleen pystyssä, mutta Duke-aiheinen keskustelu foorumeilla pyydetään suuntaamaan Gearbox Softwaren foorumeille ? pelitalon, joka lopulta osti itselleen Duke Nukemin oikeudet sekä sai samalla itselleen 3D Realmin aloittaman Duke-pelin rippeet ja yhdessä uuden pelitalon, Triptych Gamesin sekä Piranha Gamesin kanssa nivoi koko sekamelskan kokoon ja epäilemättä ujutti sinne myös jotain uuttakin. Toisaalta kuka olisikaan ollut parempi jatkamaan 3D Realmsin aloittamaa työtä, kuin firman entiset työntekijät itse. Uusi Duke-peli ehti kuitenkin olla työn alla huimat 14 vuotta ja peli siis ehkäpä jopa hieman ironisestikin kantoi jo alusta alkaen nimeä Duke Nukem Forever. Selventääkseni asiaa siis vielä niille, jotka eivät jaksaneet lukea muutamaa edellistä kappaletta: Duke Nukem 3D:n seuraaja on vihdoin ja viimein täällä! Toisin sanoen, vuosina 1996 ja 1997 vielä teini-iässä olleiden poikien nuoruus on siis vihdoin ja viimein virallisesti päättynyt, joka tavallaan on myös hieman sääli, koska on kyse eräänlaisen ajanjakson päättymisestä. Oli tottakai hienoa päästä lopultakin todistamaan tätä päivää, mutta samalla se nostaa pintaan suuren annoksen nostalgisuutta sekä mieleen ne ajat, jolloin Duke 3D oli päivän sana. Nostakaamme malja sille! Millainen pelitapaus Duke Nukem Forever sitten on? On kuitenkin kyseessä eräänlainen pelialan historiallinen jäänne, merkkipaalu.

Duke Nukem Forever alkaa siten, että 12 vuotta (juoni on kynäilty ilmeisesti 2009) on kulunut siitä, kun alienit hyökkäsivät Amerikkaan ja Duke joutui potkimaan näitä persuksille ja jauhamaan purukumia, yrittäessään pelastaa koko Maapallon ja samalla Dukelle aina yhtä tärkeän hameväen avaruuden alieneiden abduktiolta. Dukesta tuli kuuluisa ja nyt, kaikkialla minne hän meneekään, palvovat kaikki ? etenkin naiset ? maata hänen jalkojensa alla.

Duke Nukem Foreverin maailmassa Dukesta on tehty hänen kunniakseen omia musikaaleja, mies itse asuu kattohuoneistossa kerroksessa 69, omistaa Duke Burger nimisen pikaruokalaketjun ja niin edelleen. Dukesta on tullut Maan ehdoton kuningas Elviksen korvaajana. Ei kuitenkaan mene kauaakaan kun alienit jo palaavat Maan kamaralle kostamaan Dukelle ja aloittavat kostonsa mistäs muustakaan kuin typyjen abduktiosta. Dukea ottaa päähän ja alieneiden on kuoltava ? jälleen! Juoni ei kai sen yksinkertaisemmaksi oikeastaan voisi enää muodostua.

Peruspelattavuudeltaan Duke Nukem Forever on edeltäjänsä tapaan melkolailla ehta FPS-räiskintä, jota kukaan tuskin koskaan epäilikään. Kontrolleiltaan ”DNF” on periaatteessa aika lailla peruskauraa: ammutaan, ladataan aseita, avataan ovia ja väännellään vipuja. Moni asia kuitenkin on silti muuttunut. Doomissa ja Duke 3D:ssä aikanaan varsin suosittu harrastus, eli avainkorttien keräily on jätetty esimerkiksi historiaan ja Duke myös kuittaa tästä sanoin ”I don’t need no fuc*ing keycard!”. Myöskään ensiapulaukut eivät ole enää päässeet valokeilaan mukaan, vaan sen sijaan Duken prosentuaalinen elinenergia on korvattu automaattisesti palautuvalla ego-mittarilla. Egomittarin energiamäärää sen sijaan voidaan pysyvästi kasvattaa olemalla kanssakäymisessä lukuisten pelistä löytyvien objektien, kuten pornokalentereiden, tietokoneiden, kakkapökäleiden sekä alieneiden pesistä löytyvien seinätissien kanssa.

Peli käsittää kestoltaan 22 pelattavaa tasoa sekä loppupomotaistelun, eli periaatteessa pelattavaa riittää. Peli kuljettaa Dukea raunioina olevan Las Vegasin halki muun muassa autiokaupunkiin, itsensä alieneiden pesään, Duke Domeen, Duke Burgeriin, sekä Hoover-padolle. Koska aikaa on kulunut edellisestä Duke-pelistä se 14 vuotta, on peliteollisuus muuttunut aika rajusti sitten vuoden 1997, jolloin Duke Nukem Foreveriä alettiin työstämään, joten luonnollisesti moneen kertaan muuttunut peliprojekti ei ole odotettavastikaan samankaltainen kuin alkuperäinen Duke 3D spritegrafiikkoineen. Koska käsite shareware kuopattiin isompien peliprojektien ja pelitalojen parista jo vuosia sitten, ei uutta Dukea ole enää alkuperäisen tapaan jaettu erillisiin episodeihinkaan. Joku ehkä saattaa muistaa, että aikoinaan alkuperäistä Dukea ja Doomejakin jaettiin siten, että ensimmäinen episodi kenttineen oli ilmainen ja mikäli halusi kokea loput pelin episodit, oli ne lunastettava maksamalla pelin tekijöille. Shareware olikin aikoinaan siis ikään kuin laajempi pelidemo.

Uusi Duke sen sijaan soljuu alusta loppuun yhtenä ketjuna, eikä peliä pelata episodi kerrallaan yhtenäistä kokonaisuutta katkoen ? ainakaan tällä tavalla. Yhtenäisestä pelikokemuksesta ei voida kuitenkaan Duke Nukem Foreverinkaan kohdalla puhua, sillä peli on tungettu niin täyteen latausruutuja, että välillä hirvittää. Joskus pelkkä oven avaaminen ja huoneeseen sisään astuminen saattaa heittää ilmoille latausruudun, ennenkuin sitten päästään taas pelailemaan. Jokainen pelin yksittäisistä tasoista on jaettu kahteen tai jopa kolmeen eri osaan: osa 1, osa 2 ja niin edelleen. Näiden osien välillä sitten nähdään aina yksi lataustauko. Lisäksi jokaisen yksittäisen osan sisällä on useampi lataustauko, ennen kuin pääsee etenemään kokonaan uuteen osaan. Peli on siis pilkottu uskomattoman pieniksi paloiksi ja kun ottaa vielä huomioon, että aivan jokainen lataustauko kestää sen 30 sekuntia ? myös ne kuolemisen jälkeen uudelleen ladattavat viimeisimmät checkpoint-tallennukset — niin kyllä sitä aikaa kuluu lataustaukojen parissa aivan liikaa enemmän kuin mitä pitäisi. Pelkästään jo ilman, että laskisi mukaan kuolemien jälkeen uudelleen ladattuja pelitallennuksia, viettää pelaaja (omien laskujeni mukaan) keskimäärin noin 44 minuuttia kokonaispeliajasta pelkkien lataustaukojen parissa. Se on paljon se.

Otetaan kuitenkin huomioon, että peli on työstetty ensimmäisen Unreal Tournament -pelin pelimoottorilla, niin luulisi nykypäivän pelikonsoleiden lataavan pelin jouhevasti. Mutta ei. Kenties (tai todennäköiseti) lievästi sanottuna optimoinnin puutetta. Me saimme pyynnöstä huolimatta PC-version sijaan arvosteltavaksemme pelin Xbox-version, jossa lataustauot ovat siis tätä puolen minuutin luokkaa. Lukuisten internetfoorumeiden mukaan pelin PC-versiossa lataustauot ovat koneesta riippuen kuitenkin parhaimmillaan vain viiden sekunnin luokkaa, joten tämä varmasti eliminoi osittain tämän lataustaukojen ylipaljouden sekä siitä aiheutuvan hermojen raastamisen, jos valitsee PC-version. Toisaalta olen myös sitä mieltä — ottaen huomioon pelin historian — että on suorastaan rikollista pelata Duke 3D:n seuraajaa millään muulla alustalla kuin PC:llä. Vaikka lataustauoissa onkin eroa Xboxin ja PC:n osalta, on peli kuitenkin pohjimmiltaan samaa sisällöltään, joten lukekaa toki eteenpäin.

Yksinpelin kuluessa Duke räiskii tiensä lävitse aiemmin mainitun kahdenkymmenkahden tason lävitse, mutta ei kuitenkaan samaan malliin kuin aikanaan vuonna 1996. Siinä missä Duke 3D oli Doom-pelien tapaan nopeatempoinen ”juoksuräiskintä” jossa asearsenaalia piisasi, kunhan aseita sai ensin kerättyä, on DNF siinä mielessä nykyaikainen, että se on hidastempoinen. Dukella on latautuva elinenergia, jonka monilukuisempi vihollisrykelmä helposti nakuttaa vilkkumaan punaisena alta aikayksikön, jolloin pelaajan on aivan pakko mennä hetkeksi nurkan taakse odottelemaan, ellei halua jälleen katsella latausruutua puolta minuuttia.

Uusiutuvan elinvoimansa ohella Duke ei voi enää kantaa kuin kahta asetta kerrallaan. Se tarkoittaakin siis sitä, että enää ei Duke juoksentele haulikot, pistoolit ja konekiväärit kainalossaan, vaan pelaajan tulee kulloinkin valita omasta mielestään parhaat aseet etenemiseen, joita maasta löytää matkansa varrella. Joskus oikeiden aseiden valitseminen suoritetaan pelkän yritys-erehdys -taktiikan voimin, kun pelaajalla ei ollutkaan sitä järeää tykkiä isompaa kaveria varten. Kuditkaan eivät loputtomiin pelissä riitä, joten aseita on käytönnössä pakko vaihdella. Kiitettävästi pelistä löytyy kaikki klassiset Duke-aseet, kuten pistooli, pumppuhaulikko, sinko, konekivääri, aseet vihollisten jäädytykseen ja kutistukseen, sekä eräänlainen tuplasinko nimeltä Devastator.

Räjähteiden puolelta tuttuja ovat kaukosytytettävät putkipommit sekä seiniin kiinnittyvät, lasertunnistimella varustetut miinat. Uusien aseiden joukosta löytyy muun muassa eräänlainen tarkka-ampujan kivääri, lämpöhakeutuva ohjusase, sekä laserpyssykkä. Uudet aseet eivät kuitenkaan omasta mielestä olleet mitään kovin omaperäistä tai edes hauskaa ja usein pitäydyinkin klassisissa Duke-aseissa, sekä etenkin lempiaseessani pumppuhaulikossa, joka saa sian kuin sian vinkumaan. Alkuperäisessä Dukessa pumppuhaulikon ohella toinen lempiaseeni oli pistooli (jostain syystä pidin sen latausäänestä) joka oli myös melko tehokas. Tässä uudessa pelissä pistooli tuntuu kuitenkin kamalan tehottomalta ja lipas paljon pienemmältä, joka tarkoittaa latailua useammin. DNF:ssä vaihdoinkin pistoolin lähes aina pois, kun vain tilaisuus koitti. Harmi sinänsä. Sentään vihollisten kutistaminen sekä jäädyttäminen oli edelleen yhtä hauskaa kuin 90-luvullakin, kiitos siitä.

On ymmärrettävää, että 14 vuoden kehityksen jälkeen uusi Duke-peli on monella tapaa modernimpi (kenties eniten grafiikaltaan) mutta samaan aikaan on pakko miettiä, oliko mukana kannettavien aseiden rajaaminen vain kahteen aivan välttämätön temppu. DNF on jo pelkän hidastempoisuutensa vuoksi aivan erilainen pelikokemus, mutta se että aseiden käyttöä rajataan tekee siitä kokemuksena vielä erilaisemman. Kenties pelin raamien puittessa se tekee räiskinnästä paremmin tasapainotetun, mutta sanoisin että peli menettää tässä kohtaa yhden pisteen verran cool-asennettaan. Ihmetystä tämä ratkaisu herättää senkin takia, että joka tapauksessa pelaajaa kuitenkin sitten siunataan isoilla ammuslaatikoilla tuon tuosta, joissa voi käydä hakemassa kaikkiin aseisiinsa täydet lippaat. Kuteja siis kuluu koko ajan ja paljon, joten miksi ei useampaa asetta kerrallaan?

Mitä pelin vihollisiin tulee, tekee asevalikoiman tapaan myös kaikki vanhat tutut viholliset comebackin uudessa Duke-pelissä. Muun muassa röhkivät sikakytät, yksisilmäiset ja liskomaiset Cyclonit, isoja aivoja muistuttavat octabrain-monsterit, lentoaluksella varustautuneet Fat Commanderit, jotka huutavat ”suck it down!” repliikkiään, sekä jetpackein ja teleportein varustautuneet ”perusalienit” nähdään kaikki ruudulla ennemmin tai myöhemmin. Välivastustajina nähdään muun muassa jättikokoisin minigunein varustautunut Battlelord, sekä Alien Bitch Queen, joka on kuin Aliens-elokuvan vastaava, mutta varustettu kolmella rinnalla ? Duke tyyliin tottakai. Pelissä vihollisia tulee määrällisesti kerrallaan enemmän kimppuun kuin Duke 3D:ssä ja lisäksi tekoälykin on parempaa. Pelin tekoäly ei ole huipputavaraa, mutta se tuntuu silti pistävän aika hyvin kampoihin tietyissä tilanteissa ja välillä tulitaistelut ovat nautittavia, niin kuin on tarkoituskin.

Näitä kaikkia vihollisiaan vastaan Dukella on lisäapunaan kattavan asearsenaalinsa lisäksi niin ikään tuttua tavaraa: steroidit, yönäkölasit, kalja, sekä Holo-Duke ? tosin vain silloin kun niitä sattuu jostain löytymään. Steroideja syömällä Duke voi mättää kaikki nyrkeillään hengiltä, kun taas kalja tekee miehen nahasta hitusen kovemman. Holo-Duke sen sijaan heittää peliin hologrammiversion Dukesta, jolloin pelaaja on hetken näkymätön ja voi yllättää vihollisen. Yönäkökaseja käytetään yllätyksettömästi paikoissa, joissa ei ole riittämiin muuta valoa.

Duke Nukem Forever eroaa edeltäjästään myös siten, että siinä missä Duke 3D oli alusta asti pelkkää FPS-räiskintää, on uuteen Duke-peliin sekoitettu muutakin sekaan. Perusräiskintään vaihtelua tuomaan on tehty kohtaukset, joissa ajellaan pitkin maisemia isorenkaisella Bigfootilla vihollisia jyräten, istutaan pikkuruisen radio-ohjattavan auton kyydissä ja hypitään vauhdilla tekemällä tehdyistä hyppyreistä, ”tasopompitaan” kutistettuna pikku-Dukena pitkin vaarallisia esteratoja samalla kun varotaan vihollisten jalanpohjia, sekä muun muassa istutaan tykkitornin puikoissa alieneiden emoalusta tuhoamassa. Nämä kaikki epäilemättä tuovat vaihtelua räiskimiseen, mutta se minkätasoista vaihtelua on toinen asia kokonaan. Itse olin sitä mieltä, että niin Bigfootilla kuin radio-ohjattavalla autolla huristelu (vaikka hauskaa hetken olikin) oli molemmat venytetty aivan liian pitkiksi hetkiksi pelissä. Etenkin lisäbensan metsästäminen jalkaisin tyhjäksi ajetulle Bigfootille alkoi kolmannen kannun kohdalla tuntumaan todella typerältä puuhalta. Jossain vaiheessa sitä vain jo odotti näiden kohtien päättymistä. Kutistettuna juoksentelu ja tasoloikinta muun muassa Duke Burgerin keittiön tiloissa sen sijaan oli jostain syystä melko hauskaa pikku-Duken ähistessä heliumäänensä kanssa.

Kokonaisuutena Duke Nukem Foreverin yksinpeli on kuin sillisalaatti, josta jokainen (ainakin Duke 3D:n fani) löytää jotain minkä vuoksi sitä pelata. Yksinpeli oli omasta mielestäni kestoltaan sopivan pituinen, vaikka ilman lataustaukoja kesto lyheneekin noin tunnilla. Pelin loppu oli aluksi suuri pettymys isolla S-kirjaimella, mutta kannattaa odottaa lopputekstien rullaamista, sillä luvassa on lisää, joka onneksi tuottaa pelille arvokkaamman ja ”dukemaisemman” lopun. Pelin läpäisyn jälkeen aukeaa uusi vaikeustaso, sekä ekstrasälää, kuten konseptikuvia, kaikki pelistä aikanaan julkaistut E3-trailerit, sekä kuvakaappauksia vuosien varrelta. Ekstroista ehdottomasti mielenkiintoisin on DNF-pelin yksityiskohtainen taipale alusta tähän päivään.

Moninpelipuolella on tarjolla kahdeksan pelaajan Live-peli, joka tarjoaa neljä erilaista pelimuotoa sekä kaikkiaan kymmenen moninpelikarttaa. Nimistään, kuten Duke match ja capture the babe huolimatta pelimuotojen tarjonta on aika lailla peruskauraa ja sitä samaa vanhaa klassikkokamaa, johon FPS-rintamalla ollaan totuttu jo niin pitkään. Kattaus koostuu kokonaisuudessaan deathmatchista, team deathmatchista, king of the hillistä, sekä capture the flagista, joista viimeksi mainitussa on tarkoitus varastaa kilpailevan juokkueen typykkä ja sitten kantaa se olalla omaan tukikohtaan. Mielenkiintoisen tästä tekee se, että tietyin ajoin pakkokannettava tyttö yrittää rimpuilla irti ja laittaa kättä pelaajan naaman eteen, jolloin tyttöä on leikkisästi läpsäytettävä pyllylle, jotta pelaaja näkisi jälleen eteensä. Tästä kyseisestä pelimuodosta nousi joidenkin tiettyjen medioiden keskuudessa kamala haloo, mutta itsepä en siinä mitään kovin kummoista nähnyt ? hieman erilaisen lipunryöstövariaation vain, joka itseasiassa ainakin omasta mielestäni on pelin paras pelimuoto. Muut eivät juurikaan jaksaneet samaan tapaan innostaa ja muutoinkin tarjonta on niis peruskauraa, että moni muu nykyajan räiskintä pesee Duken moninpelin mennen tullen mitä tulee nautittavuuteen. Yksi tekijä tässä oli se, että yksinpelin tapaan moninpelissä aloitusaseena toimiva pistooli ei yksinkertaisesti ole riittävä tappamaan ketään. Joten jos et heti kartalle spawnattuasi löydä parempaa asetta häviät kaksintaistelun takuuvarmasti. Ja niin kävi monen monta kertaa. Pistooli kaipaisikin mielestäni hienosäätöä (lue: lisää tehokkuutta).

Nettikoodin osalta pelaaminen kyllä toimii ja on lagitonta, mutta kun meno äityy hektiseksi, ei moninpelikään säästy ajoittaisilta ruudunpäivityksen hidastumisilta. Peliseuraakin tuntui löytyvän ainakin jonkin verran arvostelun kirjoitushetkellä, joten ainakaan siihen ei pitäisi kaatua kenenkään Duke-moninpelikokemus. Löytyypä Duken moninpelistä jopa eräänlainen XP-systeemikin, joka palkitsee pelaajaa kokemuspisteillä tapoista sekä erilaisien haasteiden suorittamisesta, joita on iso lista. Pelaajan tason nousun myötä Duken palatsiin sitten aukeaa jos jonkinlaista pystiä tirkisteltäväksi.

Audiovisuaaliselta anniltaan Duke Nukem Forever on jokseenkin vaikea tuomittava ? etenkin visuaalisella osastolla. Pitäisikö esimerkiksi peli palkita siitä, että se on saatu näyttämään näinkin hyvältä antiikkisella Unreal Tournament -pelimoottorilla? Totuus kuitenkin on se, että paikoitellen peli näyttää Xbox 360 -peliksi melko pelattavalta, välillä taas tekstuurit ja maisemat ovat kamalan palikkamaisia ja kokonaan vailla yksityiskohtia. Duken yönäkölasien aikaansaama efekti on kenties pelin upeinta antia erikoisefektien osalta, mutta toisaalta pelin vihollisetkaan eivät näytä kamalalta ? kunnes niitä alkaa tarkastelemaan läheltä niiden kuoltua, jolloin ne ovat lähes kauttaaltaan tekstuuriensa osalta yhtä isoa mössöä. Duke itse (sekä pelin erinäiset typyt) sen sijaan näyttävät ihan kohtalaisilta. Pelin aikana ei säästytä ajoittaisilta ruudunpäivityksen nytkähdyksiltään, vaikka mielestäni niitä ei niin paljoa pelistä löydykään, kuin joissain muissa pelimedioissa on annettu olettaa. Lataustaukojen tapaan, luulisi uuden Xboxin pyörittävän tällaista anttiikkitavaraa kuin vettä vain maksimidetailein, mutta näin ei valitettavasti ole asianlaita.

Youtube on pullollaan videoita, joissa esitellään esimerkiksi pelin PC-version grafiikkaa, kun kaikki detailit on lyöty maksimiin ja resoluutio 1080p:ksi. Kyllähän peli PC:llä graafisesti selättää Xbox-veljensä kymmenen nolla ja vieläpä pyöriikin nikottelematta. En kuitenkaan sanoisi, että Duke Nukem Forever olisi Xbox 360-pelikoneen rumin peli koskaan. Paljon rumempiakin on nähty. Sanotaanko näin, että grafiikka on pääosan ajasta rujoa, mutta ei niin rujoa ettäkö en olisi pystynyt pelaamaan peliä lävitse.

Omalta osaltani peli olikin sen grafiikan sijaan suurempi pettymys ääniensä ? ja etenkin musiikkinsa osalta. Vanha kunnon John St. John, eli Duke Nukemin ääninäyttelijä pääsee jälleen kerran loistamaan one-linereidensa kanssa ja puhaltamaan sitä vähää eloa macho-Dukeen mitä annettavissa on. Pelissä käytetään niin uusia kuin vanhoja klassikkojakin mitä one-linereihin tulee ja ainakin osa uusista on revitty erinäisistä toimintaelokuvista, kuten Commandosta, Total Recallista sekä uusimmasta Rambo-elokuvasta. Toimivat ne Duken suussakin aivan hyvin, vaikka eivät aivan samalla poikamaisella tavalla enää nauratakaan.

Aseiden äänet ovat toimivia ja osa vanhojen aseiden äänistä jopa kuulostaa hieman siltä, kuin niitä olisi hieman paranneltu sitten vuoden ’96. Monen pelaajan mieleen on varmasti jäänyt takavuosilta klassikkopelien, kuten Doom sekä Duke 3D:n ääniraidat. Edes jokin niistä monista midikappaleista, jotka tuntuivat olevan kaikki erilaisia, mutta silti toimivia? Itselleni ainakin jäi. En tiedä odotinko uuden Duke-pelin vievän minut takaisin midimusiikin pariin, mutta petyin Duken musiikkiin. Kuten pelistä itsestäänkin, sen musiikista uupui nopeatempoisuus, mutta vielä tätä useammin musiikkia ei ollut yksinkertaisesti lainkaan. Olin sitä mieltä, että suuri osa Duke 3D:n tunnelmasta muodostui aikoinaan paljolti sen musiikin pohjalta ja nyt kun musiikki on olematonta tai sitä ei ole lainkaan, on vähän sama kuin Duke olisi vaihtanut sukupuolta. Se tietty loppusilaus machomaisutta ja cooliutta jääkin kehnon musiikkitarjonnan vuoksi uupumaan ja koko tunnelman rakentaminen jää melkeinpä yksinomaan Duken ääniklippien varaan. Siksi pelin tunnelma onkin Duke 3D:tä paljon latteampi.
En tiedä miksi, mutta vaikka peli ei missään nimessä ole mikään mestariteos, pelasin sitä silti paljo n enemmän mielelläni, kuin esimerkiksi vaikka tätä kirjoittaessani niin ikään työn alla olevaa Red Faction: Armageddonia. Olen melkeinpä sitä mieltä, että jokaisen Duke-fanin, jokaisen Duke Nukem Foreveriä odottaneen tulisi tavalla tai toisella kokea itse miltä uusi Duke viimein tuntuu, koska siinä on kummallista viehätysvoimaa…

Yhteenveto

Keskivertotasoa

Hyvää

  • + Kaikki Duken klassikkoaseet mukana
  • + Duken hetket kutistettuna
  • + Yksinpeli on sopivan pituinen
  • + Jokin kumma pelissä viehättää...
  • + Duken one-linerit
  • + Tekoälystä on haastamaan
  • + Livessä on pelaajia..

Huonoa

  • - Rujo grafiikka
  • - Lataustauot liian pitkiä ja niitä on aivan liikaa
  • - Ajelukohtaukset on venytetty liian pitkiksi
  • - Pistooli on tehoton, niin yksin- kuin moninpelissäkin
  • - ..Mutta moninpeli on aika perustavaraa
  • - Vain kaksi asetta kerrallaan
  • - Ääniraita on pettymys