Arvostelussa Duke Nukem: Manhattan Project

Kirjoittanut: Mikko Kosonen, 1.kesäkuu 2002

Peliarvostelu

Pelin nimi Duke Nukem: Manhattan Project
Alusta PC
Arvostelukappale Arush Entertainment
Ikäraja 18
< >
Avaa pelin lisätiedot

Sunstorm Interactive, lähinnä surkeista Deer Hunter, Deer Hunter 2 ja Bird Hunter peleistään ja myös hieman edellisiä tasokkaammista Duke It Out IN D.C., Duke Xtreme -ja Duke Caribbean: ’Life’s A Beach’ peleistään tunnettu pelitalo on mennyt tekemään uuden Duke Nukem aiheisen pelin. Ei, peli EI ole se kaikkien odottama Duke Nukem Forever, vaan Duke Nukem: Manhattan Project. Ottaen huomioon Sunstormin tähänastisen ”ansioluettelon” on MP yllättävän laadukas toimintapaketti heiltä.

Jotta ”Dukelaatu” olisi pelissä kohdallaan, on Duke Nukemin alkuperäinen kehittäjä 3D Realms mukana pelissä tuottajana, samaan tapaan kuin se oli myös suomalaisen Max Paynenkin teossa. Edellinen PC:llä nähty kunnon Dukepelihän oli ”kolmiulotteinen” ensimmäisestä persoonasta kuvattu Duke Nukem 3D, joka ilmestyi vuonna 1996 ja sai paljon suosiota osakseen niin kriitikoilta kuin pelaajiltakin ja monet vertasivat sitä jopa vielä siihen aikaan kuninkaana pidettyyn Id Softwaren Doom sarjaan.
Paljon ennen D3D:tä, vuonna 1991 Duke kumminkin varsinaisesti ensi kerran tuli jo tutuksi pelaajille 286 tietokoneille suunnitellussa, sivuttain skrollaavassa tasohyppelyräiskinnässä. Peli sai myös jatko-osan nimeltä Duke Nukem II vuonna 1993, mutta täydellisen historiikin selittäminen ei ole tässä arvostelussa se olennaisin asia. Duke Nukem: Manhattan Project ei ole ensimmäisestä persoonasta kuvattu räiskintäpeli D3D:n tapaan, vaan MP:ssä ollaan sen sijaan otettu perusidea yllämainituista vanhoista Duke Nukem tasohyppelypeleistä, tosin kyllä joitain D3D:stä tuttuja ominaisuuksiakin on peliin sisällytetty ja luvassa onkin 3D grafiikoilla varustettua tasohyppelyräiskintää johon on sotkettu niin uutta kuin vanhempaakin Dukevuosikertaa.

Nimensä mukaisesti pelissä Duke lähtee seikkailemaan New Yorkin Manhattanille ja tarkoituksena olisi antaa Morphix nimiselle viholliselle selkään koska meni pilaamaan ”Duken bileet”. Ennenkuin Morphixesta päästään tosin ottamaan mittaa, täytyy Duken raivata tiensä läpi kahdeksan episodin verran, joissa kussakin episodissa on kolme leveliä läpäistäväksi. Jokaisen episodin lopussa odottaa peleille hyvin yleiset loppuvastukset, jotka ovat sitten tavallisia vihulaisia hieman vaikeampia tapettavia.

Ensimmäisessä episodissa Duke jakaa omankäden oikeuttaan pilvenpiirtäjien katoilla ja siitä meno siirtyy Chinatowniin, metroasemalle, maanalle, Morphixsen mutanttitehtaalle, öljytankkerille, öljynporauslautalle ja viimesenä Morphixsen olinpaikkaan avaruusasemalle. Pelin neljä ensimmäistä episodia ovat hyvin addiktiivisia ja pitävät pelaajan koukussaan ainakin niin kauan kunnes jää ”jumiin” pelissä. Ainakin omasta mielestäni maanalaisen Unholy Underground episodin jälkeen kun siirrytään Fearsome Factory nimiseen viidenteen episodiin, muuttuu peli jotenkin liian paljon kerrallaan vaikeammaksi ja sokkeloisemmaksi oikean nappulan löytämismetsästykseksi jne. Tästä ei meno enää alkupään tyyliseksi muutu ja loput jäljellä olevat episodit ovatkin sitten kukin enemmän tai vähemmän hauskempia pelattavia. Kyllä niitä loppupään episodejakin on periaatteessa ihan hauska pelata, mutta kumminkin niiden alkupään leveleiden kenttäsuunnittelu oli mielestäni paljon pelaajaystävällisempää kuin mitä loppupuolella joutuu kokemaan. Pelin hyvä meininki onkin siksi parhaimmillaan juuri alkupään episodeissa.

Vaikka yhteensä 24 pelattavaa leveliä varmastikin kuullostaakin suhteellisen paljolta, on peli kumminkin aika nopeasti pelattu läpi ainakin normaalivaikeustasolla, sillä yksittäiset levelit ovat lyhyitä, Duken elämät ovat loputtomat ja kaiken kukkuraksi jokaisen episodin loppuvastus on älyttömän helposti kukistettavissa. Edes vihoviimeisestä päävastus Morphixsesta ei ole aiheuttamaan pelin sankarille sen suurempaa päänvaivaa.

Duke tulee pistäneeksi pelin kuluessa poikki ja pinoon yhtä sun toisen tyyppistä vihulaista jättikokoisista toraikoista ja rotista karateta osaaviin krokotiileihin ja D3D:stäkin tuttuihin ”sikakyttiin”. Koska lähes joka nurkalla vaanii jokin örvelö, tulee pelin tekoälyyn kiinnitetyä pakostikin jonkin verran huomiota. Liikkumatila pelissä kun kumminkin on aika rajoitettua, eikä mitään nurkkiakaan joiden taakse piiloutua ole, on vihulaisten kohtaaminen yleensä hyvin yksinkertaisesti sanottuna seuraavanlaista; Duke juoksee kentässä eteenpäin ja saa vastaansa yhden tai useamman vihollisen, vihollinen ehtii ampua pelaajaa kohti muutamaan otteeseen ja sen jälkeen kun Duke on vastannut tuleen, makaa vihulainen yleensä maassa joko pieninä paloina tai sitten kokonaisena.. Kohtaamisen jälkeen Duke jatkaa matkaa, törmää uuteen vihulaiseen ja sama kaava toistuu, pienenä eroavaisuutena aina tietysti se että millä aseella sitä päättää kulloinkin vihulaisen teloittaa. Eli siis mitään sen suurempaa vastusta ei tekoälystä ole, lähinnä ne ovatkin vain erittäin lyhytkestoinen ”este” Duken etenemiselle.

Pelkkään lahtaamiseen ei Duken seikkailu Manhattanilla kumminkaan pelkästään jää, sillä mukana on toimintapeleille ja varsinkin Dukepeleille ominaista avainkorttien metsästystä ja erilaisten nappuloiden painelua. Näiden lisäksi jokaisessa levelissä on etsittävä pommiin kääritty ”Dukebeibi” ja vapautettava se. Puzzlet eivät muodostu miksikään ylitsepääsemättömäksi esteeksi, kunhan ensin vain ehtii tottua pelin käyttämään ”muka-3D” maailmaan. Jokaisen kentän puzzlet vaihtelevat jonkin verran ja siinä missä jokin kenttä voi olla ylihelppo, jokin toinen pistää miettimään pidemmäksikin aikaa.

Apunaan ”keikalla” sankarillamme on varsin tehokas asearsenaali, joka koostuu pistoolista, konekivääristä, pumppuhaulikosta, singosta, kutistussäteestä, plasmatykistä, putkipommeista ja Duken tehokkaasta jalasta, joiden avulla vihollinen kuin vihollinen saadaan pois päiväjärjestyksestä. Heti alussa pelaaja ei tietystikään kaikkia aseita käyttöönsä saa, vaan peli alkaa pelkän pistoolin kanssa. Yleisesti ottaen arsenaali on pääosin tuttu jo Duke3D:stä, eikä siinä mitään huonoa olekaan sillä pelin asevalikoima on varsin hyvä ja aseet tarpeeksi erityylisiä.

Jotta meno ei hyytyisi kesken, on ympäri leveleitä sijoiteltu erilaisia keräiltäviä esineitä, kuten ammuksia, uusia aseita, energiaa ja nuke nimisiä bonuksia. Tavaraa voi myös löytää ympäri kenttää piilotetuista salapaikoista, jotka löytyvät useimmiten räjäyttämällä palan seinää pois joko omilla putkipommeillaan tai sitten ampumalla seinän viereen monesti sijoitettuja räjähtäviä tynnyreitä. Keräilemällä jokaisesta pelin levelistä kaikki nukebonukset pelattaessa Hard vaikeustasolla luvataan pelaajalle jonkinlaista yllätysbonusta, mutta koska itse tuli pelattua peli Normal vaikeustasolla läpi, en osaa sanoa minkälainen tämä ”bonus” on enkä kyllä jaksanut lähteä peliä heti uudelleen pelaamaankaan vain saadakseni sitä selville. Sinänsä hyvä asia kyllä, että vielä kenttiin jääneitä nukemerkkejä voi keräillä jälkeenpäinkin samaan tapaan kuin Crash Bandicoot peleissä timantteja.

Vaikka 3D:llä höystettyä tasohyppelyä luvassa onkin, on peli kumminkin oikeastaan enemmänkin ”muka-3d:tä” kuin aitoa 3D-tasohyppelyä, sillä pelissä pystyy etenemään ainoastaan ennaltamääritettyjä reittejä, eikä pelaaja voi liikkua ollenkaan sivuille. Esimerkiksi jos Duke törmää matkallaan jättikokoiseen laatikkoon, ei sitä voi kiertää sen vasemmalta eikä oikealta puolelta, vaikka se olisikin teoriassa mahdollista ja loogisin keino vaan Duken on yksinkertaisesti hypättävä laatikon ylitse. Ainoastaan harvoin voi Duke liikkua sivuille ja tämä kerrotaankin pelaajalle aina onneksi selvästi vihreällä sivulle osoittavalla nuolella tai vihreillä kengänjäljillä. Aluksi ratkaisu saattaa tuntua jokseenkin hölmöltä ja typerältä, mutta kunhan tähän tottuu, etenee peli mukavaa tahtia ilman sen kummempia ongelmia. Itse henkilökohtaisesti totuin tähän pelin ”muka-3D” tyyliin heti alusta alkaen ja ainoastaan pelin loppupuolella hieman sokkeloisemmissa leveleissä pää meni muutaman kerran pyörälle, niin että rupesi jo hieman ärsyttämään koko peli.

Kontrollleissakin on Sunstorm onneksi onnistunut erittäin hyvin ja ne omaksuukin heti pelin ensi minuuteilla, sillä ne ovat hyvin simppelit ja jos on vähänkään pelannut sivuttain skrollaavia tasohyppelyitä aiemmin, niin peliin pääsee sisälle todella nopeasti ja helposti. Peliin pelaaminen onnistuu erittäin mallikkaasti niin näppäimistölläkin kuin peliohjaimellakin. Vaikka padillakin peliä testasin, niin tulin silti pelanneeksi pelin läpi ensin mainitulla ja ei voi muuta sanoa kuin että hyvin toimi.

Peli näyttää graafiselta osa-alueeltaan varsin hienolta ja kaikki erikoisefektit ovat hienosti toteutettuja aina aseiden suuliekeistä pelin värejä, valaistusta ja pelihahmoja myöten. Peliä on mahdollista pelata joko DirectX tai Opengl rajapintaa käyttäen ja peli tukee maksimissaan 1024x768x32 resoluutiota. Sinänsä hieman outoa, että isompia resoluutioita ei ole valjastettu käyttöön, mutta tämä pieni puute korjaantuukin mukavasti kun pistää päälle 4x antialiasoinnin päälle näytönohjaimen ominaisuuksista, jonka jälkeen rumista sahanlaidoista ei ole jälkeäkään ja peli kumminkin pyöri vielä erittäin sulavasti näillä asetuksilla testikokoonpanolla.

Dukepelien tuttu ja ominainen ”munakas” äänimaailma on onnistuttu sisällyttämään hienosti mukaan myös Manhattan Projectiin; aseiden ja räjähdysten äänissä on todellakin sitä jotain ja ne kuullostavat yhtä hyviltä kuin aikoinaan D3D:ssä ja itseasiassa niin konekivääri, pistooli kuin sinkokin kuullostavat tarkemmin sanottuna täysin identtisiltä D3D:n vastaaviin verrattuna, joskin tietysti vain korkeampitasoisina ääninä. Myös pistoolin ja konekiväärin hylsyt kilisevät kivasti niillä ammuttaessa ”kolmiulotteisesti” kaiuttimissa, vaikka ei peli varsinaisesti mitään 3D-äänirajapintaa tuekaan.
Dukepelihan ei olisi Dukepeli ilman Duke Nukemin itsensä pelin aikana suustaan päästämiä one-linereita, jotka ovat juuri niin hyvin Duken suuhun sopivia kuin vain olla ja voivat. Mukana Duken äänennä on edelleen se yksi ja ainoa, joka oli siis mukana aikoinaan myös Duke3D:ssä. Muutamana ihan hyvänä one-liner esimerkkinä mainittakoon ainakin ”Rest in pieces” ja ”I’m an equal ass-kicker”. Jälkimmäinen lausahdus tulee esille ainoastaan silloin kun Duke tappaa naispuolisia vihulaisiaan, jolloin tietysti lausahdus on myös järkeenkäypäkin. Duke mainitsee jopa suomalaisen toimintapeli-antisankari Max Paynenkin päästessään riehumaan metroasemalle ja sanoessaan; ”Time to deliver Max Payne(pelissä lausutaan pain) on a A-Train”. Nostaa takuuvarmasti hymyn naamalle ainakin ensimmäistä kertaa kuultuna. Myös Duken ikuinen avainkorttien metsästyskin saa machomiehen avaamaan ”sanaisen arkkunsa” pelin aikana useampaan otteeseen jokseenkin itse-ironisen hupaisasti. Ilman edellämainittuja, D-miehen lausahduksia pelin erinomainen meininki olisikin selkeästi ollut vain varjo siitä mitä se pelissä nyt on.

Musiikkipuolella ei pelaaja joudu myöskään pettymään, sillä valikoissa soivan hyvän ”Duketunnarin” lisäksi myös pelin aikana kuullaan laadukasta, etten sanoisi jopa dukemaista musiikkia, joka sopii peliin yhtä hyvin kuin nenä päähän.

(Tiedoksi lukijalle; D-kirjaimella alkavien sanojen määrää tässä arvostelussa ei kannata edes ruveta laskeskelemaan 😉 )

Yhteenveto

Laadukas kokonaisuus

Hyvää

  • + Pelattavuus
  • + Meininki
  • + Äänimaailma
  • + Kontrollit
  • + Grafiikka

Huonoa

  • - Muka-3D voi pistää pään välillä pyörälle
  • - Helppo
  • - Puolivälissä peli tylsenee osittain