Arvostelussa Fable – The Journey

Kirjoittanut: Mikko Kosonen, 13.marraskuu 2012

Peliarvostelu

Pelin nimi Fable - The Journey
Alusta XBOX360
Arvostelukappale Microsoft
Ikäraja 12
Avaa pelin lisätiedot

Fable ? The Journey on eräänlainen spin off-peli Lionheadin pelisarjasta Fable, jonka kolmas osa julkaistiin vuonna noin kaksi vuotta sitten. The Journey sijoittuu aikaan viisikymmentä vuotta Fable III:n jälkeen, mutta sillä ei juuri muuta yhteistä pääpelisarjan kanssa ole kuin pelimaailma, Albion, jossa The Journeyn sankari, Gabriel tallustaa.

Gabriel on viatonta nuoruuttaan elävä albionilainen poika, joka ei turhia murehdi. Eräänä ei niin kauniina päivänä asiat kuitenkin saavuttavat isoja käänteitä, kun Gabrielista tahtomattaan tulee Albionin pahuudelta pelastava sankari hänen saatuaan käsiinsä taikahansikkaat. Fable ? The Journey poikkeaa muutoinkin kuin asetelmiltaan ja hahmoiltaan muista Fable-sarjan peleistä: enää ei olla toimintaroolipelien maailmassa, vaan sen sijaan The Journey on paljon suoraviivaisempi, sekä paljon lineaarisempi Kinect-peli. Kinectin käyttö ei siis ole vapaaehtoista, vaan sellainen pitää omistaa mikäli peliä aikoo pelata.
Aikana jolloin innostus Kinectiin ja samalla sen suosio alkavat hiipua niin pelaajien kuin pelinkehittäjienkin keskuudessa, on Fable ? The Journey kenties jonkinlainen epätoivoinen yritys pelastaa Kinect (tai rahastaa sillä) ennen kuin on liian myöhäistä. Tosin kaikki merkit viittaavat siihen, että on ? enpä usko, että Lionheadin perustaja Peter Molyneuxkaan jätti omaa laivaansa ihan huvin vuoksi perustaakseen uuden, itsenäisen pelistudion (22 Cans).

Millainen pelikokemus Fable ? The Journey sitten on? Ennen pelin julkaisua nimenomaan Molyneux vakuutteli ihmisiä, että kyseessä ?ei todellakaan? tulisi olemaan rajoittunut ?kiskoilla kulkeva? pelikokemus. Toisin kuitenkin kävi, sillä sitä The Journey nimenomaan on.

Saatuaan käsiinsä taikahansikkaat, tämä vastuuta karttava ja jatkuvasti pelastamallensa vanhemmalle naiselle kiukutteleva Gabriel joutuu viimein kantamaan kortensa kekoon yhteiskunnan pelastamiseksi. Juonikuvio on kenties Lionheadin viittaus nykypäivän nuorisoon, mutta niin tai näin, on Gabriel sankarina jokseenkin turhan rasittava, eikä minkäänlaista samaistumista tai tykästymistä pääse oikein syntymään.

Käytännössä pelattavuus koostuu muutamasta yhteen lyödystä elementistä. Gabrielin paras ja rakkain ystävä on hänen hevosensa Saren, jolla poika tykkää ratsastaa ja paljon. Hansikkaiden mukaan tulon myötä Gabriel oppii leikkimään myös taialla.

Valtaosa peliajasta kuluu hevoskärryjen puikoissa, kun Gabriel ja kumppanit ratsastavat pitkin Albionin ahtaita ja putkimaisia maisemia. Välillä sitten loikataan ulos kärrystä ja taistellaan vihamielisiä peikkoja ja muita monstereita vastaan taikakeinojen avulla. Hevosta käskytetään ja ohjaillaan kuten kärryyn valjastettua hevosta näin oikeastikin, eli lisävauhtia ?piiskataan? ohjaksilla, kun taas esimerkiksi vasemman käden ohjaksen vetäminen hienoisesti vasemmalle kääntää myös hevosen liikerataa vasemmalle. Hevosella mennään pelissä jopa niinkin paljon, että Lionhead on keksinyt ripotella polun varrelle eri värisiä pallukoita, joita poimimalla kertyy Gabrielille kokemuspisteitä. Kokemuspisteillä voidaan sitten parannella taitoja, kuten hevosen sekä Gabrielin terveysmittareita.

Terveysmittareista huolimatta peli ei ole mikään vaikea, itse sain ?game over? ruudun ensimmäisen kerran vasta puolivälissä koko peliä. Polulla kohdataan aika ajoin siis vihamielisiä hahmoja, jotka on oitis hoideltava päiviltä. Joskus tämä onnistuu kärryjen kyydistä, joskus ei. Gabrielin taikakeinot toimivat seuraavasti: oikealla kädellä viskellään tulipalloja, niin kuin viskeltäisi lumipallojakin, kun taas vasemmalla kädellä voi vetää ja työntää esineitä ja vihollisia. Jotkut viholliset ovat varustautuneet esimerkiksi kilvillä, joten niiden suojuksia on vedettävä ensin, jotta saisi näiden heikon kohdan esille.

Hevoskärryillä kulkemisen ja vihollisten listimisen lomassa vastaan tulee muun muassa lepopaikkoja sekä valinnaisia pysähdyspaikkoja, joista jälkimmäisessä kohdataan yleensä muutama vihollinen ja palkkioksi saa aarrearkun, josta löytyy aina erilainen keräilykortti. Levähdyspaikalla sen sijaan voi pestä hevostansa sekä parantaa tämän pintahaavoja hieromalla kättä hevosen iholla.

Levähdyspaikkoja ja pysähdyksiä näin muutenkin on todella tiuhaan ja yhdessä jatkuvien välianimaatioiden kanssa peli tuntuukin paikoin ärsyttävän katkonaiselta. Toisaalta taas kädetkin väsyvät nopeasti hevosen käskyttämiseen tai tulipallojen läiskimiseen parinkymmenenkin vihollisen naamalle, joten on myös hyvä, että käsiään saa lepuuttaa.

Ottaen kuitenkin huomioon sen, että pelaaja ei saa lainkaan liikuttaa Gabrielin jalkoja, on peli todella lineaarinen ja rajoittunut mitä pelattavuuteen ja sen vapauteen tulee. Gabrielin juoksentelut, hyppimiset ja kaikki muut ei-käsillä-tehtävä liikehdintä on pelin hoidossa, pelaajalle jää pelissä tehtäväksi vain heitellä palloja, vetää tai työntää sekä käskyttää hevostansa. Pidemmän päälle näiden muutamien samojen asioiden toistaminen ja vieläpä vailla oikeaa haastetta alkaa kyllästyttää toden teolla.

Kun muistellaan esimerkiksi sellaista Kinect-peliä kuin Rise Of Nightmares, jossa pelaaja sai itse hoitaa myös kävelemisen, on kuitenkin todella hyvä, että Lionhead on valinnut peliänsä varten tämän ?automatisoidun? kävelytyylin. Samaan aikaan se kuitenkin saa koko The Journeyn tuntumaan yhdeltä isolta (ja kalliilta) Kinectin tekniikkademolta, jota voi esitellä hämmästyneille kavereilleen tai vaikkapa vanhemmilleen.

Vanhemmista puheen ollen, on vaikea tarkalleen sanoa kenelle peli on suunnattu. Ikäsuosituksena on 12 ikävuotta, mutta samaan aikaan fyysinen suoriutuminen ottaa välillä koville ? tosin lähinnä käsien osalta. The Journey onkin yksi niistä harvoista Kinect-peleistä, joita saa pelata istualtaan ja joka vieläpä toimii. Tämä tosin edellyttää sitä, ettei sohva ole liian kaukana televisiosta ja ettei sohvan edessä pelaamisen aikaan ole mitään ylimääräistä, kuten sohvapöytää, sillä se hankaloittaa tunnistamista. Seistenkin toki saa pelata, mutta koska jalkoja ei käytetä, ei siitä ole mitään hyötyä.
Pääosan ajasta pelin kontrollit ajavat asiansa sen verran, että eteenpäin pääsee, mutta ei pelaaminen missään vaiheessa sataprosenttisen sulavaa ja virheetöntä ole ? välillä jopa hieman rasittavaakin. Hevosen käskytys menee välillä hyvin jopa nopeassakin laukassa, mutta välillä taas tuntuu siltä, kuin käsissä olisi humalaan juotettu hevonen, joka vaappuu sivulta toiselle ketjureaktiona sille, että on yrittänyt korjata ohjaustansa. Hevosen kulkeman polun varrelle on totta kai lisätty kaikenlaista keinotekoista rojua johon hevosella voi törmätä, joten hevosen liikerataa täytyykin siis tuon tuosta muuttaa.

Tulipallojen viskely toimii sen sijaan hieman varmemmin, mutta kohteiden pitää olla melko lähellä, jotta ne osuisivat joka kerralla. Kauempana (esimerkiksi puissa) hyppeleviin vihollisiin on todella vaikea osua ja välillä pallot lentävät aivan eri suuntaan, kuin mihin omasta mielestänsä tähtäsi ja se kös tuntuu turhauttavalta. Muita eleitä ja liikkeitä ovat muun muassa aarrearkkujen avaaminen, hevosen harjaaminen sekä kampien veivaaminen, jotka onneksi toimivat tulipallon käyttöön verrattuna ongelmattomasti.
Periaatteessa on hieman harmi, että Lionhead valitsi The Journey-pelilleen Kinect-reitin, vaikka tätä nykyä Microsoftin omistuksessa Raren tapaan olevalla Lionheadilla tuskin oli suurta sananvaltaa asiaan. Paperilla peli kuulostikin varsin hienolta ja mielenkiintoiselta idealta, mutta pelattavuus ei aivan kohtaa alkuperäistä visiota ja toki tämä johtuu osittain myös Kinect-sensorin rajoittuneisuudesta ja sen epätarkkuudesta peleissä, jotka eivät ole Kinet Sportsin yksinkertaisten partypelien kaltaisia tuotoksia. The Journey olisi varmasti toiminut hienosti (ja paremmin) vaikkapa first person toimintaroolipelinä, koska itse pelimaailma ja yleinen peligrafiikka ovat kaikki varsin hienoa. Toimivaa on myös ääninäyttely ja bonusta tulee suomenkielisestä tekstityksestä sekä valikoista.
Varsinaisen yksinpelitarinan ohella pelillä on tarjota myös eräänlainen arcade-pelimuoto, jossa pelaaja voi pelata uudelleen jo läpäisemiään tasoja ja yrittää saavuttaa huippupisteet mahdollisimman hyvällä pärjäämisellä. Pelin rajoittuneisuus ei kuitenkaan muutu arcadessa suuntaan eikä toiseen, eikä siksi kenttien uudelleen pelaaminen ja Gabrielin automaattisen kävelyn vahtaaminen toiseen kertaan innosta. Arcade-tilaa ja Liven leaderboardseja parempi idea olisi mielestäni ollut jaetun ruudun kaksinpeli, jossa kaksi pelaajaa olisi rintarinnan voinut pelata yksinpelitarinan lävitse.

Kestoltaan kun Fable ? The Journeyn yksinpeli on niin kovin lyhyt, että sen kamalan rajoittuneen pelattavuuden mukaan laskien en näe oikein mitään syytä sille, miksi kenenkään pitäisi maksaa pelistä täyttä hintaa, joka tuntuu ? kuten mainitsinkin ? Kinectin ominaisuutta esittelevältä tekniikkademolta.

Lue loput arvostelusta

Yhteenveto

Rimaa hipoen julkaisukelpoinen

Hyvää

  • + Peliä voi pelata myös istualteen
  • + Mielenkiintoinen idea
  • + Pelihahmon kävelyttämistä ei tarvitse itse hoitaa
  • + Visuaalinen ilme

Huonoa

  • - Kaksinpeli olisi tehnyt terää
  • - Arcadetila ei innosta
  • - Kalliin tekniikkademon tuntu
  • - Pelaaminen kamalan rajoittunutta..
  • - ..Eikä ohjauskaan ole aina niin tarkkaa