Arvostelussa Final Fantasy X-2

Kirjoittanut: Petteri Hemmilä, 5.huhtikuu 2004

Peliarvostelu

Pelin nimi Final Fantasy X-2
Alusta Playstation 2
Moninpeli Ei
Pelaajamäärä 1
< >
Avaa pelin lisätiedot

Square Enixin maineikkaan Final Fantasy pelisarjan pelit ovat perinteisesti kertoneet oman tarinansa omasta maailmastaan. Yhtäläisyydet osien välillä ovat liittyneet samankaltaiseen pelimekaniikkaan, sekä omaleimaiseen, mahtipontiseen tarinankerrontaan. Pelihahmot ja maailmat ovat perinteisesti vaihtuneet jatko-osan numeron myötä. Sarjan 11. osa on nimetty Final Fantasy X-2:ksi ja kuten nimestä saattaa päätellä, tämä viimeisin osa rikkoo perinteitä ja jatkaa edeltäjästään, Final Fantasy X:stä tuttua Spiran maailmaa.

FF X-2:n tarinta alkaa kaksi vuotta FF X:n tapahtumien päättymisen jälkeen. Rauhallista hiljaiseloa kotikylässään viettävä Yuna saa entiseltä henkivartijaltaan, Rikkulta kuvakristallin (eräänlaisen tuon maailman videotallenteen), jossa esiintyvä hahmo muistuttaa kovasti Yunan kadonnuksi luultua rakasta. Uusien johtolankojen toivossa Yuna päättää liittyä ”The Gullwings”-nimellä kulkevaan kuvakristalleja haalivaan aarteenetsintäporukkaan, jossa hänen ryhmäänsä lyöttäytyy pikkutyttömäisen Rikkun lisäksi vähäpuheinen goottipunk-henkinen naikkonen, Paine. Näistä lähtökohdista alkaa seikkailu, joka hyväntuuliselta tyttöenergialtaan ja mahtipontisuudeltaan hakee vertaistaan.
Heti alusta lähtien pelaajalle tehdään selväksi, että yksi pelin kantavista voimista on sen juoni. Ei niinkään ehkä juonen omaperäisyyden puolesta, joka sekään ei kyllä aivan keskinkertaisuuteen tyydy, vaan presentaation, sen miten tarina on kerrottu. Pelin intro muistuttaa yksityiskohdiltaan, sekä sulavuudeltaan lähinnä animaatioelokuvaa ja silloinkin kun tapahtumia kuvataan pelimoottorin avulla on animointi, kuin muukin graaffinen ulkoasu silmiä hivelevää. Teknistä toteutustakin merkittävämpää on se pelin välittämä hyvä fiilis, joka tempaa katsojan mukaan heti ensimetreiltä. Päähenkilöitä esittelevä alkukohtaus tuo energisyydeltään mieleen lähinnä Charlien Enkelit. Hyvä siis niille, jotka eivät ota itseään liian vakavasti nauttiakseen kevyestä hömppäviihteestä. Juonen kehittyessä kerronnan sävyä muutetaan moneen kertaan. Läpi käydään niin saippuasarjamaista draamaa, kuin maailmanloppua enteilevää eeppisyyttä, kevyttä tyttöenergiaviihdettä koskaan täysin unohtamatta.

Pelin rakenne saattaa nojata tiiviiseen tarinankerrontaan, mutta lopullisesta etenemistahdista päättää pelaaja: Juonta edistetään suorittamalla siihen liittyviä tehtäviä, joiden välillä tyttötrio löytää usein itsensä Gullwingsien Celsius-ilmalaivasta. Sen komentosillalta löytyvästä maailmankartasta valitaan seuraava vierailukohde. Juonen etenemiseen liittyvät tehtävät merkitään kartalle hotspotein. Pakko ei toki ole kiiruhtaa hotspotista toiseen, vaan ilmalaivan omistajille on koko maailma auki. Omin päin sompailu ja maailman tutkiminen onkin tehty FF X-2:ssa erittäin palkitsevaksi: Maailma on pullollaan yksityiskohtia, sivutehtäviä, alipelejä, sekä piiloitettuja aarteita, joista liian kiireiset juonen perässä juoksijat saattavat jolkotella ohi. Vaikka juonitehtävien suoritusjärjestykseen voikin vaikuttaa, ei tällä ole liioin vaikutusta tarinan kulkuun. Muutamassa avainkohdassa juoni hieman haarautuu pelaajan valintojen mukaan ja onpa mukaan ympätty useampi loppuratkaisukin, mutta suurimmaksi osaksi tarinankerronta on tiukan lineaarista. Outoa kyllä, yksi pelin mainostetuista uudistuksista on juuri tehtäväpohjainen rakenne, mutta jos peliä katkovat ”Mission time!” ja ”Mission complete”-ruudut olisi jätetty pois, ei tähän tehtäväpohjaiseen rakenteeseen paljoakaan huomiota kiinnittäisi.

Edellisten Final Fantasyjen tapaan satunnaisia taisteluja on runsaasti. FF X:n täysin vuoropohjainen taistelujärjestelmä on jätetty unholaan ja X-2 käyttää vanhemmista sarjan peleistä tuttua Active Time Battlea. Tämä tarkoittaa käytännössä sitä, että jokaisella taistelukentän osapuolella on aikamittari, jonka täytyttyä kyseinen hahmo kykenee toimimaan. Liikkeensä harkitsemiseen ei kannata käyttää liikaa aikaa, koska ajan kuluessa viholliset käyvät armotta päälle, vaikkei itse olisikaan ehtinyt iskeä. Alkuun taistelut tuntuvatkin melkoiselta sähellykseltä, mutta systeemiin tottuu nopeammin kuin vihollisten vaikeustaso alkaa sitä vaatia. Hahmolle sallitut liikkeet määräytyvät opittujen taitojen perusteella.

Tällä kertaa taidot eivät riipu pelkästään hahmosta, vaan ne ovat sidottuina myös käytössä olevaan kykykristalliin (dressphere). Kykykristallit on jaoiteltu eri ammattien ja osaamisalueiden mukaan, kuten varas, taistelija, ampuja ja niin edelleen. Joukosta löytyy jopa myös tanssija, jonka hypnoottiset ripaskat jättävät Väinämöisen suolaulut häpeään. Jos joku tytöistä käyttää paljon tiettyä kykykristallia, oppii hän luonnollisesti tähän sidottuja taitoja. Mikäli tilanne niin vaatii, voi käytössä olevan kykykristallin vaihtaa kesken taistelun toiseen, kunhan se on etukäteen asetettu käytössä olevaan kristallikehikkoon.

Näitä vaihtoja ryydittävät näyttävät efektipainotteiset animaatiot, joita alkuun katselee ihan mielellään, mutta pidemmän päälle sitä alkaa toivoa että tekijät olisivat sisällyttäneet mahdollisuuden skipata kyseiset pätkät, koska niiden katselu pitkittää merkityksettömiä satunnaistaistelujakin aivan turhan paljon. Kristallikehikot taas puolestaan tarjoavat taitoja ja erilaisia taisteluun vaikuttavia bonuksia kykykristallien ahkerille vaihtajille. Jos tyttöporukan taistelukunto kaikkine opittuine taitoineen ja kristallikehikoineen vielä epäilyttää, voi sitä parantaa myös päälle puettavilla sormuksilla ja muulla rihkamalla. Etenkin pelin pääpahiksia kohdatessa on syytä valita käyttöön sopiva kristallikehikko ja tarkistaa päälle puetut korut, koska ilman tilanteeseen sopivia taitoja saattaa kuolo kohdata jo ensimmäisen iskun myötä.

Audiovisuaaliselta toteutukseltaan Final Fantasy X-2 on PS2-pelien ehdotonta kärkipäätä. Ei riitä, että välianimaatiot ovat animaatioelokuvien tasoa, vaan reaaliaikainen 3D-grafiikka ja käytettyjen mallien yksityiskohtaisuus tuntuu Pleikkarin tehoihin nähden epätodelliselta. Mallien animointi on kaunista katsottavaa ja etenkin päähenkilöiden ilmeet ja elkeet onnistuvat välittämään hahmojen tunteita eloisasti. Maininnan arvoisia ovat myös pelin hirviöt, jotka hohtavat mielikuvituksen runsautta pelin visuaalisessa suunnittelussa. Edellisen Final Fantasyn pienenä kompastuskivenä oli takkuileva ääninäyttely.
Olisihan se toki nytkin mukavaa, että puheensorina tulisi alkuperäiskielellä japaniksi ja käännös hoidettaisiin tekstitettynä, mutta täytyy myöntää, että tällä kertaa englanninkieliset näyttelijät ovat suoriutuneet hommastaan kiitettävästi. Välillä puhuttujen keskustelujen rytmi kärsii kummallisista viiveistä, mutta tämä todennäköisesti johtuu siitä että kohtausten pituudet on mitoitettu japaninkielisen puheen rytmiin. Kun tottuu muutenkin hieman arvaamattomiin dialogeihin, ei taukoihin tule kiinnitettyä liiallista huomiota. Musiikkipuolella taso vaihtelee: Parhaimmillaan pelin musiikki tukee ruudun toimintaa hieman jazzia ja 70-lukulaista groovea lainaavilla sävellyksillä. Heikoimmillaankin musiikki on vain taustalle unohtuvaa orkesteripaatosta, joka ei aivan onnistu pilaamaan tunnelmaa. Keskeisimmät kappaleet, kuten eri taistelumusiikit ja Yunan teemamusiikki onneksi putoavat parempaan kastiin, koska niitä toistetaan pelin läpi kyllästymiseen saakka.

Yhteenveto

Laadukas kokonaisuus

Hyvää

  • + Pelattavaa riittää
  • + Juoni ja tarinankerronta
  • + Valtava,vapaa ja yksityiskohtainen maailma
  • + Grafiikka

Huonoa

  • - Kykyjen vaihto taisteluissa turhauttavan aikaavievää
  • - Liikaa satunnaisia taisteluja