Arvostelussa Fracture

Kirjoittanut: Petteri Hemmilä, 1.tammikuu 2009

Peliarvostelu

Pelin nimi Fracture
Alusta XBOX360
Content Download Ei
Tuki omille musiikeille On
Avaa pelin lisätiedot

Lucasarts on näitä julkaisijoita, jotka saavat nostalgiakyyneleen herahtamaan yhden jos toisenkin senioripelaajan silmäkulmasta. Sen uumenista on kultaisimpina vuosina ponnahtanut niin Tähtien Sota -teemaista avaruussimulaattoria, kuin ikivihreää seikkailupeliklassikkoakin, mutta viime vuosina meno on keskittynyt hieman liikaa hengettömiin Star Wars -lisenssilypsyihin. Day 1 Studiosin tuottama Fracture rikkoo linjaa, iskemällä pöytään hieman erilaista scifiä; tällä kertaa sotaa käydään ei-niin-kaukaisessa galaksissa, tulevaisuuden ekokatastrofien riepottelemalla maapallolla. Mittaa toisistaan ottavat tulvaveden halkoman Pohjois-Amerikan mantereen eriytyneet kansat, Tyynenmeren rannalla asustelevat pacifialaiset ja Atlantin puoleiset atlanttilaiset. Jo pelin alkudemo tunnustaa, ettei kukaan enää muista, miksi nämä kaksi kansaa päätyivät tukkanuottasille, mutta siinä vaiheessa, kun pelin juonen kaltaista elementtiä rakennellaan, ketään tuskin edes kiinnostaa. Riittää kun tietää joukolla hyökkäävien geenihirviöiden olevan pahoja pacifialaisia ja kuivakan stereotyyppisen alter-egonsa, Jet Brodyn, olevan se yksi ja ainoa atlanttilainen supersoturi, joka sodan voittamiseen tarvitaan.

Itse peli on hyvin tavanomainen kolmannen persoonan räiskintä, joka surffaa yhden puolituoreen idean ympärillä: pelaajalla on tavanomaisen scifi-arsenaalin ohella käytössään Entrencheriksi nimetty taikapyssy, jolla voi joko nostaa tai laskea maan pintaa. Idea on keksitty ensimmäistä kertaa vuoden 1989 Populouksessa ja toteutettu ihka-aitona 3D:nä vuonna 1994 Magic Carpetissa, joten ei tässä aivan ainutkertaisesta neronleimauksesta ole kyse. Ajatuksessa on kuitenkin riittävästi potentiaalia, jotta voisi suorin naamoin sanoa pelin kehittäjätiimin hukanneen sen lähes täysin, muutoin tympeän pelisuunnittelun jalkoihin.
Raskaiten pelin innovaatioarvoa verottavat tasot, jotka ovat liian rajoittuneita ja putkimaisia, päästääkseen pelaajaa todella nauttimaan maanmuokkauksen tuomista mahdollisuuksista. Vastaan heitetään tasaisin väliajoin itsestään selviä puzzleja, joissa pelaajan pitää joko nostaa itsensä esteen yli, kaivautua ali, tai tehdä jotain vastaavaa maastosta löytyviä esineitä hyödyntäen. Ratkaisutapoja on yleensä vain yksi ja hajoamattomia lattioita ynnä muita keinotekoisia kapuloita rattaisiin nakkeleva tasosuunnittelu pitää tarkoin huolen, ettei pelaaja pääse vahingossakaan käyttämään luovuuttaan maata möyriessä. Jopa kuoppien syvyydelle ja kukkuloiden korkeudelle on asetettu niin matalat ja mielivaltaiset rajat, että tuntuu kuin koko suuri innovaatio olisi pelkkä viimehetken lisäys, eikä tasoja olisi alunperin edes suunniteltu tällaiseen peliin.

Tasosuunnittelu – niin pahasti kuin se Fracturen innovaatiomuroihin kuseekin – ei kuitenkaan ole pelin heikoin lenkki, vaan tämä kyseenalainen kunnia menee itse ydintoiminnalle, räiskinnälle. Jäykkäpolvinen Jet osaa ampua seisten ja kyykyssä, mutta modernien 3rd-person räiskintöjen perinteiseen suojausmekaniikkaan ei geneerinen sankarimme taivu. Tässä ei välttämättä olisi mitään pahaa, elleivät viholliset ampuisi tarkasti ja tappavasti, tai jos samat aseet olisivat edes puoliksi yhtä tehokkaita pelaajan itsensä käsissä. Todellisuus on valitettavasti se, että pelaaja on heikko kuin munankuori, eivätkä epätarkasti roiskivat leikkiaseet hidasta päälle rynnistäviä vihollisia nimeksikään. Entrencherillä voi kyllä tiukan paikan tullen nostaa eteensä suojaavan hiekkakasan, mutta lohtu on laihanlainen, kun storm trooperin älykkyydellä varustetut pacifialaismutantit rynnistävät joukolla sen päälle, entistä parempiin ampumapaikkoihin. Muuta iloa kaivuupyssystä ei taistelukäytössä olekaan, ellei yritä rusentaa epäonnisia vihulaisia maan ja katon väliin. Yleensä sitä on kuitenkin liian keskittynyt hengissä pysymiseen, osatakseen hyödyntää näitä harvoja ja ainutkertaisia tilaisuuksia.

Taistelut noudattavat useimmiten samaa kaavaa, jossa pelaaja yrittää pitää viholliset mahdollisimman etäällä, sillä lähitaistelussa lasileukainen Jet on silkkaa riistaa. Pacifialaiset liikkuvat nopeasti, eikä pelistä löydy minkään sortin tähtäysavuja, mikä tekee pitkän matkan taistelusta paikoin hyvinkin turhauttavaa. Lähitaistelussa meininki muuttuu juoksusirkukseksi, jossa pelaaja hyppii, väistelee ja ampuu henkensä pitimiksi, kunnes jompi kumpi osapuolista heittää lusikan nurkkaan. Häviäjä on usein kalju kliseesankari Jet, sillä ylivoimalla painostavat viholliset kestävät kuritusta, eivätkä edes hidasta menoaan vaikka ampuisi haulikolla naamariin. Jos vastassa on useampia pacifialaisia, on pelaajalla harvoin muuta mahdollisuutta, kuin juosta etäälle ja toivoa, ettei selkään lävähdä tappavaa laakia.

Vinksahtaneen vaikeustason ja keskinkertaisen pelimekaniikan ohella, Fracture on vieläpä hirvittävän tylsä peli. Taistelusta, putkijuoksutasoista ja kädestä pidellen ohjatuista muka-innovatiivisista maanmuokkauspuzzleista koostuva kaava toistuu alusta loppuun muuttumattomana ja ilman promokuvissa vilahtelevaa Golden Gate -tasoa, pelistä ei löytyisi ensimmäistäkään edes likipitäen ikimuistoista kohtaa. Myös pelin scifi-teema on juuri niin puiseva ja järjetön, kuin mitä kuvakaappauksista voisi päätellä. Maailma on tyypillinen ruskeanharmaa metallisokkelo, jossa vessatkin toimivat plasmageneraattoreilla ja sotilaan tunnistaa kirkkaan punaisesta, välkkyvaloin koristellusta haarniskasta. Helikopterit nousevat suihkumoottorein, ihmiskunta on keksinyt maankuorta muokkaavan säteen, mutta yli sadan vuoden evoluutio ei ole poikinut ensimmäistäkään modernin rynnäkkökiväärin tehokkuuteen yltävää asetta. Pelin maailma on looginen kuin Tähtien sodassa konsanaan, mutta ilman karismaa ja nostalgiaa se on valitettavasti myös täysin arvoton.
Jos Fracturesta pitäisi keksiä väen väkisin jotain positiivista sanottavaa, kohdistaisin varovaiset kehuni pelin koneistoon. Teknisin mittarein arvioituna, grafiikka on onnistunutta ja sulavaa, enkä törmännyt ihmeempiin bugeihin. Verkkopelikin – sikäli kun sillä on mitään arvoa – tuntui toimivan kuten pitikin. Harmi vaan, ettei Fracturen suunnittelupuolella olla ollut aivan yhtä hyvin tehtävien tasalla. Lopputuloksesta voisi päätellä, että pelisuunnitteluun kaavailtu budjetti on valunut kokonaisuudessa Day 1 Studiosin syysjuhlabooliin ja ensimmäisenä sammunut on joutunut krapulapäissään säveltämään koko roskan. Näistäkin lähtökohdista olisi voinut saada vähemmän turhauttavaa ja tasapaksua jälkeä.

Yhteenveto

Rimaa hipoen julkaisukelpoinen

Hyvää

  • + Entrencher-ideassa potentiaalia...

Huonoa

  • - Rasittavan epätasainen vaikeustaso
  • - Surkeat ja alitehoiset aseet
  • - Tyhmät ja ylitehoiset viholliset
  • - Lineaarinen ja mielikuvitukseton tasosuunnittelu
  • - ...jota ei koskaan hyödynnetä
  • - Pelin scifimaailma on mielikuvituksetonta roskaa