Arvostelussa Ghostbusters – The Videogame

Kirjoittanut: Teemu Laitinen, 9.heinäkuu 2009

Peliarvostelu

Pelin nimi Ghostbusters - The Videogame
Alusta Playstation 2
Ikäraja 7
Moninpeli Ei
< >
Avaa pelin lisätiedot

Ensimmäisen Ghostbusters -elokuvan, eli Haamujengin julkaisusta on tänä vuonna tullut kuluneeksi jo 25 vuotta, mutta siitä huolimatta ovat elokuvat edelleen klassikoita ja hauskoja pätkiä katsoa. Ghostbusters löytyi aikoinaan useammankin pelitalon lisenssipeliräpellysten epäansiolistalta ja siksi Ghostbusters -pelit, ovatkin jokseenkin surullisen kuuluisia siitä, ettei niistä oikeastaan yksikään ollut koskaan oikein hyvä, tai kaapannut itse esikuviensa tunnelmaa mitenkään muuten kuin musiikkinsa osalta. Ghostbusters II:n NES-versio pääsi aikoinaan lähelle jokseenkin pelattavaa tuotosta, mutta pelin rasittavan kova vaikeustaso nakersi peli-iloa.

Viime vuosina internetissä kuin muuallakin on liikkunut useita huhuja siitä, että kolmas Haamujengi -elokuva vielä tehtäisiin, mutta käsikirjoittaja-näyttelijä Dan Ankroydin sekä Harold Ramiksen ohella elokuvien kahta muuta pääosan näyttelijää ? eritoten Bill Murrayta ? ei kiinnostanut enää lähteä mukaan. Kaikeksi yllätykeksi saimme kuin saimmekin kuitenkin uutta Haamujengirintamalta; emme tosin uutta elokuvaa, vaan ihkauuden lisenssipelin. Kaiken sen sotkun jälkeen, kun ensin Vivendi hylkäsi pelin ennen sen julkaisua myyden oikeudet Atarille, jolta taas Haamujengi-tavaramerkin sekä elokuvaoikeudet omistava Sony nappasi itselleen pelin Playstation-versioiden julkaisuoikeudet, sekä väliaikaisen alustayksinoikeuden, on peli vihdoin saapunut kauppoihin PS2- ja PS3-versioiden muodossa. Pelin Xbox 360-version julkaisu seuraa siis perässä myöhemmin syksyllä Atarin toimesta.
Siinä missä Ghostbusters -pelin PS3- ja Xbox 360-versioista on vastannut Terminal Reality, on pelin PS2-versiosta vastuussa nimetön pelitalo War Drum. Pohjimmiltaan, tai ainakin teoriassa PS2-versio ei eroa niin kovin paljoa isoveljistään, suurimmat erot löytyvät audiovisuaalisen toteutuksen osalta. Pelin PS2-versiossa ? kuten muissakin versioissa ? pelaaja omaksuu uuden, nimettömän sekä ilmeisesti mykän märkäkorva-haamujentorjujan roolin (joko mies- tai naispuoleisen) ja pääsee metsästämään haamuja yhdessä neljän muun, elokuvastakin tutun haamujengiläisen kanssa. Itse olisin pitänyt paljon enemmän siitä, että pelaajalle olisi annettu mahdollisuus olla yksi aidoista haamujengiläisistä, eikä pelkkä nimetön ei-kukaan. Pelin tarina sijoittuu ajallisesti noin muutaman vuoden Ghostbusters II -elokuvan jälkeen. Tapahtumat alkavat vyöryä eteenpäin siitä, kun elokuvistakin tuttu vihreä haamu, Slimer karkaa Haamujengin konttorilta. Yksi asia johtaa toiseen ja pian sitä ollaankin jälleen kerran koko kaupungin mittaisessa haamujahdissa siellä täällä. Vaikka pelin mainospuheissa onkin väitetty Ghostbusters The Videogamen olevan SE oikea Ghostbusters III -jatkotarina, joka on Ankroydin ja Ramiksen itsensä käsialaa, ei näin kuitenkaan tuntuisi olevan, sillä sen verran kevyt on pelin juonipuoli. Kivana seikkana pelissä kohdataan itse haamujengiläisten ohella paljon tuttuja yksityiskohtia, kuten Vaahtokarkkimiehen kukistaminen, sekä esimerkiksi eletetään melkein kuin uudelleen ensimmäisen Haamujengi -elokuvan hotellikohtaus, jossa Slimer jälleen kerran riehuu, samalla kun pistetään hotelli totaaliseen remonttiin. Jälleen. Paikoitellen pelatessa onkin tunne kuin kaikki olisi yhtä suurta luokkakokousta, tosin ei aivan välttämättä pahassa mielessä.

Pelimekaniikaltaan Ghostbusters – The Videogame on melko yksinkertainen. Tasosuunnittelu on lineaarista, eli etenemisreittejä on yleensä vain ja ainoastaan se yksi. Pelaaja liikkuu pääosan peliajasta yhden tai useamman, varsinaisen haamujengin jäsenen kanssa haamuja metsästämässä, olipa paikkana sitten hotelli taikka toimistorakennus. Matkan varrella tulee kaikkea aina haamuista lentäviin paistinpannuihin, riivattuihin pelikoneisiin kuin huonekaluihinkin. Haamuja kuin kaikkea muutakin ammutaan luonnollisesti selästä löytyvällä protonisäteellä, mutta ainoastaan haamut on myös lopuksi vangittava haamuansan sisään. Haamun vangitseminen tapahtuu siten, että pelaaja ensin heittelee säteeseen kiinnitettyä haamua ympäriinsä hetken kuluttaen tämän energiat, jonka jälkeen kolmio-näppäintä käyttäen vieritetään haamuansa vapaudestaan kamppailevan, väsytetyn haamun alle ja vangitaan tämä. Haamujen ampumisessa protonisäteellä sekä niiden vangisemisessa on jotain todella oudon nautinnollista, mutta ehkä siksi, ettei tätä ole missään aiemmassa Haamujengi -pelissä ole koskaan aiemmin toteutettu yhtä mallikkaasti. Toki pelit ja teknologia ovat kehittyneet sitten 80-luvun kuumimman Haamujengipelihuuman, mutta täytyy myös muistaa nostaa hattua uusimman pelin tekijöillekin.

Vaikka Protonisäteellä leikkiminen ja haamujen jahtaaminen on hauskaa, on pelin yleinen pelattavuus valitettavasti loppujen lopuksi jokseenkin itseään toistavaa sorttia. Jos jonkinnäköisiä haamuja ja riivattuja esineitä kyllä tulee vastaan, mutta näin yleisesti kaava pysyy varsin samana. Pelaaja ravaa protonisäde kädessä lyhyistä tasoista toiseen haamuja vangiten, kun taas välissä kaivetaan esiin haamun skannauslaite piilottelevan haamun etsimiseksi. Tätä koko toistoa sitten ryyditetään väliin pitkillä lataustauoilla, sekä juonta kuljettavilla, pelin omalla moottorilla luoduilla välianimaatioilla, jotka yleensä myös katkaisevat kulloinkin pelattavan tason ? välillä yksittäisen tason segmentti tuntuukin loppuvan kuin seinään. Osittain menoa latistaa myös pelin tekoäly, joka ei aina ? etenkään omien osalta ? ole sitä kaikkein älykkäintä tasoa, siinä mielessä, että välillä pelaaja saa hoidella haamut melkeinpä yksinään kavereiden seisoskellessa vierellä. Toisaalta taas peli on sen verran helppo kauraa ainakin normaalivaikeustasolla, että os tekoäly avittaisi jatkuvasti, olisi pelissä paljon vähemmän pelattavaa itse pelaajalla, haamujakaan kun ei mitenkään pilvin pimein esiinny samanaikaisesti ruudulla.

Ghostbusters – The Videogamen PS2-versio ei pelattavuudeltaan eroa paljoa isoveljistään ? kuten mainitsinkin ? tasojen ja pelin juonen ollessa kutakuinkin samat. Suurimmat erot löytyvätkin audiovisuaalisen toteutuksen puolelta, joka ei varmasti sinänsä ole kovinkaan yllättävää. PS2-versio ei näin yleisesti ole rumimmasta päästä olevia PS2-pelejä ja etenkin protonisäteiden aikaansaamat efektit ovat varsin komeita, minkä lisäksi irtaimistoa pelin tasoissa hajoaa melko mukavaan tahtiin.

Siinä missä PS3- ja Xbox 360-versiot keskittyvät tuomaan ruudulle mahdollisimman aidonnäköistä grafiikkaa, on PS2-version kanssa päädytty hieman sarjakuvamaisempaan toteutukseen, jonka toisaalta ymmärtääkin varsin hyvin. Miltä olisikaan näyttänyt esimerkiksi jonkin haamujengielokuvassa pääosassa olleen näyttelijän valokuvasta skannattu naamavärkki, joka olisi sitten itse pelissä näyttänyt puuromaiselta mössöltä… Siksipä pelin haamujengiläiset ovatkin ikäänkuin sarjakuvien sivuilta repäistyn oloisia, kun taas pelin muu graafinen toteutus sen sijaan on varsin tavanomaista PS2-grafiikkaa.

Osansa pelin autenttiseen haamujengitunnelmaan protonisäteillä leikkimisen ohella tuo pelin äänimaailma, joka toimii varsin hienosti. Taustalla soi elokuvasta tuttua musiikkia, ainoa pettymys oli se, että pelin introssa kuultava tunnari soi tasan muutaman sekunnin, eikä Ray Parker Jr. Ehdi edes suutaan avata. Pelin lopputekstejä sentään saa selata sentään kesken pelisessionkin ja tällöin myös Parkerin laulamisen pääsee kuulemaan.

Muilta osin autenttisuutta on aidon musiikkiraidan ohella saatu ääninäyttelyllä. Elokuvista tutut Haamujengiläiset on saatu mukaan antamaan virtuaaliversioilleen persoonallisuudet. Vaikka dialogi ei aina olekaan niin sulavaa kuin toivoisi, on se silti pääoasan ajasta toimivaa ja näyttelijät aina Bill Murrayta myöten ovat osanneet eläytyä repliikkeihinsä hienosti. Hauskana yksityiskohtana dialogiosastolla on muistettu kunnioittaa alkuperäisten hahmojen persooniakin, sen vähän mitä pelissä mahdollista on. Siinä missä Egon ja Ray jauhavat vakavissaan monimutkaisia tiedetermejään, on Venkman porukasta se hauska mies. Siinä missä PS2-version graafinen olemus eroaa isoveljistään, eroaa myös pelin dialogikin, sillä monia PS2-version repliikkejä ei löydy muista versioista ja toisinpäin.
Kokonaisuutena Ghostbusters – The Videogame ei ainakaan PS2:lla ole aivan niin loistelias, virallinen Haamujengipeli kuin olisi toivonut, mutta onpahan silti kyseessä paras Haamujengipeli mitä on koskaan saanut pelata ja saattaa toki olla, että Xbox -ja PS3-versiot pistävät tästä vielä astetta paremmaksikin.

Pituudeltaan pelaajan haamujahti ei ole aivan hirvittävän pitkäikäistä hupia. Muutaman tunnin pelaamisen jälkeen peli oli jo noin puolivälissä. Uudelleen peluun arvoa ? ainakin joillekin ? nostattavat tasoista keräiltvät piilotetut eräänlaisen tietosanakirjan sivut, joita voi sitten selailla tukikohdassa paloasemalla. Mikäli kaikkia sivuja ei saa ensimmäisellä kerralla, voi yksittäisen tehtävän kimppuun palata vielä uudelleenkin.

Yhteenveto

Laadukas kokonaisuus

Hyvää

  • + Äänimaailma ja ääninäyttely
  • + Protonisäteellä leikkiminen ja haamujen vangitseminen hauskaa
  • + Autenttinen haamujengi -elokuvien henki

Huonoa

  • - Ei mahdollisuutta pelata oikeilla haamujengin jäsenillä
  • - Helppo ja lyhyt
  • - Itseään toistava