Arvostelussa Grabbed By The Ghoulies

Kirjoittanut: Mikko Kosonen, 20.marraskuu 2003

Peliarvostelu

Pelin nimi Grabbed By The Ghoulies
Alusta Xbox
Arvostelija BNL
Ikäraja 3
< >
Avaa pelin lisätiedot

Rare tarkoittaa englanninkielessä harvinaista, mutta pelimaailman sanastossa se tarkoittaa myös brittiläistä pelitaloa, jonka kädenjälkeä ovat muun muassa aikoinaan Super Nintendolla debyyttinsä tehneet erinomainen Donkey Kong Country ja tämän jatko-osat, sekä myöhemmin muille koneille ilmestyneet Banjo-Kazooie ja Perfect Dark.

Nykypäivänä osaksi peli-alaa kuuluu isompien pelitalojen ostosreissut, missä pienemmät pelikehittäjät ostetaan isompien siipien turviin. Rarelle kävi myös taannoin samalla lailla, sillä Microsoft meni ja osti tämän itselleen kehittämään Xboxille pelejä. Viisas veto Microsoftilta? No, jos tämän kertaisessa arvostelussa olevaan Grabbed By The Ghoulies peliin voidaan vedota niin kyllä, veto vaikuttaa viisaalta ainakin ensikokemuksen jälkeen, mutta mikä onkaan lopullinen tuomio…
Pelin alussa tavallinen poika Cooper ja tämän tyttöystävä yrittävät löytää sateensuojaa ja päätyvät isoon kartanoon metsän keskelle. Tulee nopeasti ilmi, että kartanossa asustaa hullu Von Braun ja tämän kummittelevat kummajaiset. Siinä samalla vielä Cooperin tyttöystäväkin joutuu Von Braunin vangiksi. Cooperin tehtäväksi jää toki pelastaa oma tyttöystävänsä. Kuten ei esimerkiksi Capcomin ensimmäisessä Resident Evil kauhupelissä, ei tässäkään kartano ei suinkaan ole mikään pieni talo, vaan jumalattoman iso peli-alue täynnä eri huoneita ja kerroksia, jonka lisäksi seikkailemaan päästään myös kartanon lukuisissa piharakennuksissakin. Resident Evilistä poiketaan kuitenkin sen osalta, että Grabbed By The Ghoulies ei ole tehty pelaajan peloittaminen mielessä vaan pelin ”kauhu” on lähinnä humoristista.

Peli sisältää sellaiset 50 erilaista huonetta, joita ravataan pelin aikana useampaankin otteeseen tosin eri merkeissä. Kaiken kaikkiaan pelattavaa kertyy sellaiset 100 tasoa, joiden vaikeustaso vaihtelee todella helpoista haastavampiin. Pelin vaikeustason balanssi onkin yksi niistä asioista mikä Rarella on mennyt pieleen peliä tehdessään. Suurin osa pelin tasoista on yksinkertaisesti läpihuutojuttuja, kun taas muutamat tasot on osattu tehdä ärsyttävän vaikeiksi.

Ensimmäiset oikeasti vaikeat tasot tulevat vastaan vasta siinä vaiheessa, kun on pelannut lävitse ensimmäisen luvun kaikki 13 tasoa, toisen luvun kaikki 40 tasoa ja kolmannesta luvusta 32 tasoa. Myöhemmässä vaiheessa kartanon omistajaa vastaankin otellessa meinaa sen vaikeuden takia jo peli lentää ikkunasta ulos. Jotain plussaa kuitenkin on se, että pelissä todellakin riittää sitä pelattavaa vähäksi aikaa, kun ottaa vielä huomioon, että keräilemällä tasoihin piilotettuja bonuskirjoja voi pelaaja avata pelattavaksi vielä 20 bonushaastetta.

Peli-idealtaan Grabbed By The Ghoulies on kaikenkarvaisten hirviöiden, kuten esimerkiksi luurankojen, muumioiden, hämähäkkien, zombejen, matojen, kyttyräselkien ja kummittelevien ovien sekä televisioiden turpiin mättämistä tasosta toiseen. Idea saattaa kuullostaa tylsältä ja hyvin yksinkertaiselta ja siltä se alun pelaamisen jälkeen varmastikin monista alkaakin tuntua. Peruskaavaan on lisätty muutama jippo joilla peliä on yritetty hieman maustaa.

Pelin tasot ovat pelillisesti melko putkimaisia, eli tarkoittaen käytännössä sitä, ettei pelaaja voi oikeastaan vapaasti valita etenemisreittiään eikä myöskään eksyä matkalla väärälle reitille. Pelin ympäristönä toimiva kartano jakautuu pieniin segmentteihin, joiden pelaaminen lävitse vaikeudesta riippuen kestää yleensä noin 5-10 minutttia. Cooperin astuttua uuteen huoneeseen lukittuu ovi josta seuraavaksi pitäisi kulkea. Tämän jälkeen pelaaja saa suoritettavakseen haasteen ja samalla ruutuun pompahtaa kuvakkeita, jotka kertovat mitä pelaajan pitäsi tehdä saadakseen seuraavan oven auki. Pelin haasteet vaihtelevat yksinkertaisesti tapa kaikki huoneessa tehtävästä hieman monimutkaisempiin; tapa kaikki huoneessa, mutta älä tapa kahta samanlaista hirviötä peräkkäin äläkä vahingoita kartanoa esimerkiksi rikkomalla huoneesta löytyviä esineitä.

Hirviöitä vastaan Cooperilla on apunaan nyrkkinsä ja jalkansa, jonka lisäksi useimmiten(ellei sitä ole erikseen haasteessa kielletty)saa Cooper käyttää apunaan myös huoneesta kättä pidemmäksi kelpaavaa irtaimistoa, kuten tuoleja, tauluja, ruukkukasveja, hampurilaisia, pulloja ja niin edelleen. Aseet eivät kestä loputtomiin ja niinpä esimerkiksi parin iskun jälkeen tuoli hajoaa päreiksi ja heitettävät pullot loppuvat käsistä.

Jos Cooper sen sijaan tekee jotain sellaista mikä haasteessa on kielletty saapuu ”kotibileisiin” myös viikatemies, jonka kuoleman kosketus tappaa Cooperin yhdestä iskusta. Haaste ei kuitenkaan mene pipariksi viikatemiehen tultua mukaan kuvioihin, vaan haastetta saa jatkaa mikäli vain pystyy välttämään viikamiehen kosketusta. Taitava pelaaja pystyykin jatkamaan haasteen suorittamista samalla vältellen kuolemaa. Avuksi haasteisiin ja hirviöitä vastaan voi kentistä löytää myös erilaisia power-uppeja, kuten miniatyyrisiä Coopereita, jotka taistelevat pelaajan rinnalla tai sitten vaikkapa viholliset hetkeksi paikalleen jäädyttävä freeze-powerup. viikatemiehen pyörryksiin saava eräänlainen power up. Hauskana yksityiskohtana viikatemies saattaa välillä myös vahingossa auttaa pelaajaa koskettamalla huoneessa olevia hirviöitä.

Tavallisten hirviöiden ja viikatemiehne lisäksi välillä pelaajan riesana on myös kahdenlaisia muitakin vastustajia; toiset niistä ovat haamuja, jotka ilmestyvät tyhjästä yrittäen pelästyttää Cooperin. Haamu onnistuu tässä, jos ei ehdi tarpeeksi aikaisin juosta haamun ”peloittelukehän” ulkopuolelle. Saadessaan selkäänsä tavallisilta hirviöiltä pelästyneenä, menettää Cooper kaksinverroin energiaa kuin tavallisessa olotilassa. Toiset tavallisista poikkeavat hirviöt ilmestyvät nekin Cooperille yht’ äkkiä ja hirviön nähtyään pelaajan täytyy painella ohjaimen tiettyjä nappuloita määrätyssä järjestyksessä mahdollisimman nopeasti. Jos ei ehdi suoriutua tästä tarpeeksi nopeasti saa Cooper sydänkohtauksen ja kuolee. Mistään Speden-spelit tyylisestä pikarämpyttämisestä ei kuitenkaan ole kyse, vaan homma hoituu lähes aina kunhan siihen vain keskittyy eikä paina väärää nappulaa.

Pelissä vastaan tulevat hirviöt eivät ole mitään hirmu älykkäitä, mutta osaavat pistää kampohin tarpeeksi hyvin varsinkin isona väkijoukkona. Luurangot ovat pelin hirviöistä oikeastaan kaikkein älykkäimpiä, sillä ne osaavat Cooperin tapaan niin ikään käyttää irtaimistoa hyväkseen ja mäjäyttää usein onnistuneesti pelaajaa vaikkapa kitaralla päähän. Muut lähinnä tulevat pelaajaa kohti ja saavat helposti turpiinsa, ellei sitten pelaajan kimppuun kerralla tule massiivininen lauma.

Pelissä erilaisten esineiden voimin tappeleminen on eittämättä pelin suola ja kyllä se kieltämättä ihan hauskaa onkin. Kiinnostusta ja vaihtelevuuden tuntua yllä pitää joka kerralla vaihtuvat ja välillä jopa hieman monimutkaisemmatkin haasteet, joista on kiva yrittää suoriutua. Vaikka peli ihan hauska onkin, voi se silti kaatua yhteen asiaan, nimittäin kontrolleihinsa. Pelistä löytyy eräänlainen 360 asteen taistelusysteemi, eli Cooper osaa taistella jokaiseen suuntaan ja esimerkiksi potkia taaksepäin, sekä käyttää kyynärpäätään ja niin edelleen. Koska Xbox-ohjaimella kyseisen tyylisen systeemin toteuttamiseen ei ole käytännössä ollut kuin mahdollinen yksivaihtoehto niin on se istutettu ohjaimen oikeaan tattiin, jota voi jokaiseen suuntaan väännellä ja käännellä. Kaikille tämä ei varmastikaan tuota mitään ongelmia, mutta itse ainakin ensimmäisiä kertoja pelaillessani olisin kaivannut jonkin muunlaista toteutusta ja koska pelistä ei löydy vaihtoehtoisia kontrolliasetuksia on oletusasetukseen tyydyttävä.

Taistelusysteemiin kuitenkin tottuu ainakin suurimmaksi osaksi pienen pelaamisen jälkeen ja sen käyttö alkaa olla luontevaa. Nyrkkien heiluttamisen ja potkimisen lisäksi myös eri aseiden käyttö onnistuu samaan tapaan oikealla tatilla. Muilta osin Cooperin kontrolloiminen on toteutettu siten, että vasemmalla tatilla liikutaan eri suuntiin, kun taas oikealla ja vasemmalla liipaisimella käännellään vapaasti kieputettavaa kamerakuvakulmaa. Nappuloita A, B, X ja Y ei pelin aikana tarvita ollenkaan. Toisaalta kun ajattelee, on periaatteessa kolmen nappulan ohjaustapa varmasti mieleinen ja helppo oppia pienempien lasten silmissä, joille peli tuntuu muutenkin olevan enemmänkin suunnattu.

Audiovisuaalisesti peli on omasta mielestäni onnistunut toteutuksessaan ja pelin audiovisuaalinen puoli tukeekin pelin sisältöä hyvin ja päinvastoin. Pelin sarjakuvamainen 3D-grafiikka on toteutettu näyttävää cel-shading teknologiaa hyväksi käyttäen ja peli näyttää melko karkkimaiselta. Tasojen välillä pelin tarinaa siivitetään eteenpäin eräänlaisen sarjakuvakirjan kautta vähän samaan tapaan kuin Max Payne peleissä, tosin tällä kertaa tiedossa on liikkuvaa kuvaa joka on ihan näkemisen arvoista.
Äänipuolella pelaajalle kaiuttimista tuodaan ulos Dolby Digital 5.1 äänituen tukemana, tosin äänimaailma ei ehkä kuitenkaan käytä surround-ääntä niin hyvin hyödykseen kuin se olisi voinut. Cooper kohtaa pelissä niin ilkeitä kuin ystävällisiäkin hahmoja ja näitä yhdistää yksi asia; kummatkaan eivät puhu mitään ymmärrettävää kieltä. Kummitukset ja hirviöt örisevät ja mumisevat, kun taas ystävällisien hahmojen kanssa keskustellessa niin Cooper kuin kamutkin inisevät samaan tapaan kuin simit Electronic Artsin The Sims pelissä. Taustalla pelaajalle soitetaan lapsien korviin sopivaa kummitusmusiikkia, eli esimerkiksi mistään Halloween-elokuvan tyylisestä muusiikista ei siis ole kyse.

Yhteenveto

Keskivertotasoa parempi

Hyvää

  • + Pitkä
  • + Äänimaailma
  • + Hieno grafiikka
  • + Hauska toteututus

Huonoa

  • - Vaikeustaso ei ole kunnolla balanssissa
  • - Taistelusysteemistä ei välttämättä kaikki tykkää
  • - Pelattavuus toistaa itseään