Arvostelussa Gradius V

Kirjoittanut: Petteri Hemmilä, 8.maaliskuu 2005

Peliarvostelu

Pelin nimi Gradius V
Alusta Playstation 2
Moninpeli Samalla koneella
Pelaajamäärä 1-2
< >
Avaa pelin lisätiedot

Jotkut eivät sitten ota koskaan opikseen. Johan niitä Bacterialaisia höykytettiin silloin vanhoina hyvinä aikoina niin pahasti, ettei luulisi heidän uskaltautuvan pahoine aikeineen palaamaan maan läheisyyteen enää koskaan. No, maailma ei ole enää 16-värinen, niin kuin 80-luvulla, eikä edes kaksiulotteinen, kuten vielä 90-luvun lopulle saakka, joten kenties tästä rohkaistuna vanha arkkivihollinen on kaivanut sotakirveen avaruuspölystä ja leijaileekin jo tuolla kiertoradalla uhoaan puuskuttaen. Lienee aika kaivaa vanha Vic Viper naftasta ja lentää tuonne avaruuden synkkyyteen taas kerran näyttämään, kuinka vasemmalta oikealle oikein soditaan.

Jos sinulla ei ole hajuakaan, mitä tuossa edellisessä kappaleessa sopersin, ei hätää. Et vain todennäköisesti ole tutustunut klassikkopeli Gradiukseen aiemmin. Tämä maineikas räiskintäpelisarja on jo edennyt viidenteen osaansa, joka kekseliäästi kantaa nimeä Gradius V. Pelin aiempia osia on nähty niin kolikkopelihalleissa, kuin myös C64:n ja Super Nintendon eettereissä. Taisipa kolmas ja neljäs osa päätyä yhteispakettina jopa PS2:nkin omistajia viihdyttämään. Pelityypiltään Gradiukset uppoavat räiskintäpelien kategoriaan, eikä viides osa edes yritä retro-setien mieliksi tuoda tuohon reseptiin mitään kummoista muutosta. Kasvojenkohotusta on sen sijaan harrastettu rankalla kädellä mikä ei tänä päivänä olisi ollenkaan hassumpi ajatus monen muunkaan klassikkopelin kohdalla.
Aiemmat Gradiukset ovat olleet kaksiulotteisia, vasemmalta oikealle vieriviä avaruusammuskeluja, joissa hyvä silmän ja käden välinen koordinaatio, sekä salamannopeat refleksit ovat hyveitä. Gradius V ei lähde vanhaa soppaa liialti hämmentämään, mitä nyt grafiikka on kolmiulotteistunut ja täyttynyt erikoistehosteista jossain tuossa matkan varrella. Näillä muutoksilla on enimmäkseen kosmeettinen vaikutus, koska itse pelaaja-aluksen ohjastus tapahtuu vielä x- ja y-akselien varassa, kahdessa ulottuvuudessa.

Pelin juoni on langan ohut, puolivillainen viritelmä, jossa Bacterialaiset hyökkäävät maapallolle ja pelaaja yksin on vastuussa koko ihmiskunnan puolustuksesta. Juonta on tuskin tarkoitettu kovin keskeiseen asemaan, eikä sen kuljetusta liioin pelissä harrastetakaan. Olivatpa syyt sotimiseen sitten mitkä tahansa, lopputulos on se että pelaajaparka heitetään piskuisen avaruusaluksen, Vic Viperin ohjaimiin tekemään mittaamatonta tuhoa avaruuden öhkömönkiäisten syviin riveihin. Pienestä koostaan huolimatta Viper pitää sisällään takapajuisen amerikkalaiskylän verran tulivoimaa, jota pelaaja voi valjastaa käyttöönsä muutamilla eri tavoilla. Ihan pelin alussa pelaajan täytyy valita yksi neljästä asekonfiguraatiosta, joilla vaikutetaan pelissä kerättävien bonusaseiden toimintaan. Periaatteessa, pelin valittavissa olevat kuusi lisäasetta ovat kaikilla asetuksilla samat, mutta niiden toiminnassa eri konfiguraatioiden väleillä on eroja. Erot ilmenevät esimerkiksi siinä, haluaako sitä käyttää esim. ympärillä pörrääviä tykkitorneja suunnattuun tuleen, vai aluksen etupuolelle osuvaan hajatuleen. Alkuun näennäisesti melko yhdentekevältä tuntuva asekonfiguraation valinta alkaa pidemmän päälle tuntua vähemmän ja vähemmän yhdentekevältä, kunnes lopulta vastaan tulee tasoja, joita ei kertakaikkiaan voi läpäistä kuolematta ilman juuri sitä oikeaa asevalintaa.

Räiskintäpelin perinteitä kunnioittaen Gradius V on aivan hirvittävän vaikea peli. Pelaaja-alus on herkkä kuin munankuori ja ilman bonuksena kerättävää suojakenttää yksikin laaki, tai hipaisu ympäristöön riittää katkaisemaan matkanteon. Vaikeustasoja mukaan on ympätty anteliaasti kokonaiset viisi kappaletta, aina very easy:stä very hard:iin, mutta rehellisesti sanoen jo helpoimmalla tasolla saa olla itkua tihrustamassa, vihulaisten jyrätessä pelaajan yli käsittämättömän suurella ylivoimalla. Vaikeustasosta huolimatta peli ei tunnu epäreilulta, vaan antaa juuri sopivasti myöten. Jokaisen tason läpäisyyn löytyy oma strategia, joka avautuu pikkuhiljaa pelituntien karttuessa. Vaikkei jokin taso tahdokaan millään luonnistua, ei tästä tule suurta estettä, koska riittävän ahkeraa pelaajaa palkitaan silloin tällöin kasvattamalla uudelleensyntymiseen tarvittavien krediittien määrää. Lisätyt krediitit tallennetaan highscore-listojen tapaan PS2:n muistikortille, joten ne eivät valu hukkaan edes pelikertojen välillä.

Suunnittelultaan Gradius edustaa selvästi genrensä kärkipäätä, vaikkei mistään aivan ennennäkemättömistä innovaatioista voidakaan puhua. Pelin vihollistyyppejä on kymmeniä ja niistä lähes jokainen onnistuu erottumaan käytökseltään, sekä ulkoasultaan selkeästi omaksi persoonakseen. Etenkin pelin tusina haastavaa loppuvihollista ovat yksilöllisiä tapauksia, joiden jokaisen päihittämiseen pitää keksiä yksilöllinen strategia. Tasosuunnittelussa on turvauduttu pitkälti jo monesti ennen nähtyihin kliseisiin, ahtaista avaruusasemista aina jättiläismäisten eliöiden suolistotunneleihin, mutta valehtelisin jos väittäisin tämän häirinneen tippaakaan omaa pelikokemustani.

Audiovisuaaliselta puolelta Gradius V:tä voisi kuvata parhaiten sanalla ”tyylipuhdas”. Visuaalisella puolella olisi tekijöiltä kenties sallittu vapaampaakin mielikuvituksen käyttöä, mutta ei Gradius V:tä voi kaikkine värikkäine efekteineen ihan tylsän näköiseksikään sanoa. Tekniseltä kantilta tarkasteltuna pelin grafiikka suoriutuu tehtävästään vallan mainiosti, ruudunpäivityksen nopeuden pysytellessä koko ajan silmää miellyttävän kolmenkymmenen kuvan sekuntivauhdin tietämissä. Ajoittain meno ruudulla äityy niin vilkkaaksi, ettei voi kun ihmetellä miten kummassa PS2:sta on saatu suollettua näinkin paljon tehoja irti. Pelin äänet eivät erotu mitenkään kovin ihmeellisesti edukseen, mutta istuvat tähän peligenreen ihan riittävän hyvin. Muiden äänien tapaan, ei pelin musiikkikaan mitään täysin ennenkuulumatonta edusta, mutta kyllähän tällainen mahtipontinen kone- ja orkesterimusiikin liitto ihan hyvin ruudulle piirtyvää toimintaa tukee.
Vaikka Gradius V tuntuu alkuun tarjoavan mahan täydeltä makeaa, jättää se läpäisynsä jälkeen hieman sellaisen ”tässäkö tämä nyt sitten oli”-tunteen. Tuo läpäisyyn tarvitsemani viitisentoista tuntia on kyllä ihan riittävä mitta konsolipelille, mutta käytännössä siitä kului valtaosa jo kertaalleen tahkottujen tasojen uudelleenpelaamiseen ja opetteluun. Koska suurin osa pelin tasoista on jo ensimmäisen läpipeluukerran niin puhki koluttuja, ei Gradiuksen yksinpelin pariin jaksa parhaalla tahdollakaan palata pelin ensimmäisen läpäisyn jälkeen. Jäljelle jää tosin vielä yhteistyömuotoinen kaksinpeli, joka pelastaa juuri sen verran, ettei Gradius V tule ihan vielä pieneen hetkeen jäämään hyllyn perukoille pölyttymään.

Yhteenveto

Laadukas kokonaisuus

Hyvää

  • + Hyvä ja konstailematon pelattavuus
  • + Näyttävät tehosteet
  • + Vauhdikas

Huonoa

  • - Hieman itseään toistava