Arvostelussa Grand Theft Auto IV

Kirjoittanut: Petteri Hemmilä, 5.kesäkuu 2008

Peliarvostelu

Pelin nimi Grand Theft Auto IV
Alusta Playstation 3
Arvostelukappale Toptronics
Ikäraja 18
< >
Avaa pelin lisätiedot

Vaikka pelejä yrittäisi kuinka rinnastaa vakiintuneisiin taidemuotoihin, on vaikea sulkea silmiään siltä tosiasialta, että suurin osa markkinoille tunkevasta materiaalista on silkkaa, kauniiseen pakettiin sulottua roskaa, jolla on yhtä paljon tekemistä taiteen kanssa, kuin annoksella kaupan maksalaatikkoa. Myönnettäköön, että nämä paketit ovat kyllä vuosien mittaan kaunistuneet ja tasalaatuistuneet, mutta varsinaiset kultturi-ikonit ovat pelien saralla yhä erittäin harvinaisia. Onneksi on olemassa ainakin yksi pelisarja, joka jaksaa tähän titteliin aina tähdätä: Grand Theft Autot onnistuvat säväyttämään vuodesta toiseen tuoreilla ideoillaan, loistavalla käsikirjoituksellaan sekä tyrmistyttävällä tyylitajullaan. Sarjan tuorein tulokas, Liberty Cityyn palaava GTA IV, vain vahvistaa tätä käsitystä.

Grand Theft Auto IV on suorastaan ilmiömäinen tapaus. Tokihan sen väittäminen maailman parhaaksi peliksi olisi äärimmäisen naiivia ja ylilyövää, mutta syönpä hattuni, mikäli tämä peli ei dominoi seuraavan joulun ”vuoden peli” -listoja. Vaikka riisutuimmillaan pelissä on kyse vain vanhan kunnon GTA-konseptin kääntymisestä uudelle konsolisukupolvelle, on pelin laajuus ja yksityiskohtien runsaus vedetty niin tappiinsa, ettei yksittäisen peliarvostelun mitta riitä tekemään niille oikeutta. Peruskaava on kuitenkin jo ensimmäisestä GTA:sta tuttua huttua: pelaajan pääasiallinen tehtävä on vieläkin autojen varastelu, siviilien satunnainen joukkomurhaaminen, virkavallalta pakeneminen, sekä muu itseaiheutettu kaaos.
Kaahailun ja silmittömän väkivallaan seasta löytyy myös jotain varsin älykästä. Pitkään sarjan tavaramerkkinä toimineet, pilkkakirveellä jenkkiyhteiskuntaa nakertavat radiokanavat ovat tehneet paluun ja löytyypä Liberty Citysta myös tukku televisiokanavia sekä oma tekaistu Internetinsä mainoksineen ja roskaposteineen. Älyllisempää puolta edustaa myös pelin juoni, joka purkautuu tehtävä kerrallaan, nokkelasti käsikirjoitettujen välianimaatioiden saattelemana. Antisankarina ja pelaajan alter-egona häärää Itä-Eurooppalaista perua oleva Nico Bellic, joka saapuu paremman elämän toivossa Liberty Cityssä taksifirmaa pyörittävän serkkunsa luo. Heti kättelyssä käy selväksi, että Liberty City on kylmä paikka, jossa vain rahalla pärjää, eikä kirjeissä lupailtua amerikkalaista unelmaa löydy muualta, kuin Roman-serkun päästä. Sotaa, ihmiskauppaa ja murhaamista elämässään nähnyt Nico, ryhtyy ansaitsemaan elantoaan ainoalla osaamallaan tavalla, alamaailman palkkatappajana. Tämä johtaa nopeasti kahnauksiin lammen isompien kalojen kanssa ja lopulta vääjäämättömään tilien selvittelyyn Nicon ja hänen menneisyytensä välillä.

Vaikka sarjalle ominaista huumoria viljellään läpi tarinan, ottaa juoni ottaa hieman GTA:lle epätyypillisen synkkiä sävyjä. Kiitos Rockstarin käsikirjoittajien ilmiömäisten kyvyn luoda uskottavia hahmoja ja a-luokkaisen ääninäyttelijäkaartin, juonen vakavampikaan puoli ei tunnu teennäiseltä, tai yhdentekevältä. Päin vastoin: parissa kohdassa tarinan ristiriitainen moraali kaadetaan pelaajan niskaan, pakottamalla tämä tekemään valintoja parin todella inhottavan vaihtoehdon välillä. Näiden valintojen vaikutus tarinan kulkuun jää lähinnä kosmeettiseksi, mutta niillä saavutetaan jotain, joka esimerkiksi Bioshockilta jäi pelkäksi haaveeksi; ne saavat pelaajan pohtimaan tekojensa seurauksia. Ainut juoneen liittyvä nurinan aihe on se, että sen eteneminen on hieman liian road movie -henkistä ja tapahtumilta katoaa paikoin punainen lanka. Lopputulos muistuttaa temmoltaan jokseenkin vanhan kunnon X-Filesia: juonta viedään eteenpäin vain avainjaksoissa ja loppu nojaakin yksinomaan viihdearvoonsa. Onneksi GTA IV on myös viihdearvoltaan poikkeuksellisen vahva tapaus.

Ajoittaisesta päämäärättömyydestään huolimatta, tarina pitää pelaajan pihdeissään alkumetreiltä lopputeksteihin. Olisin varmasti pelannut koko tarinan läpi yhdeltä istumalta, ellei siihen olisi kaikkineen kulunut hulppeat 30 tuntia ja risat. Pelin koukuttavuudesta käy kiittäminen myös sen hyvin suunniteltuja juonitehtäviä, jotka ovat puolittain silkkaa klassikkotavaraa, toisen puolen nojatessa perinteisempään tapa-kaikki -moodin ammuskeluun. Klassikkopuolelta löytyy kaikkea nokkelaa, kuten tappokeikka, jossa miehiin menevä kohde houkutellaan aluksi nettitreffeille ja lopulta kylmätään keskelle kahvilaa, tai kidnappausoperaatio, jossa blondi mafiatyttönen suhataan turvasäilöön suoraan avoauton koeajosta. Hieman yliviljellyt räiskintätehtävätkään eivät ole niin kamalia kuin luulisi, sillä pelin räiskintämekaniikka on vedetty täysin uusiksi: huomattavasti aiempia GTA-sankareita notkopolvisempi Nico osaa ottaa nykyräiskintöjen tavoin suojaa autoista, aidoista ja seinistä, eikä tähtäyskään ole ongelma, kun pelaaja voi automaattilukituksen ohella heilutella tähtäinristikkoaan myös vapaalla kädellä.

Vaikka tarina vie pelaajaa rankemmin, kuin lähikuppilan poke, menee todellinen pääpalkinto itse Liberty Cityn kaupungille. Kolmeen pääsaareen ja pariin pienempään maaklönttiin pilkottu Liberty City on kuin karrikoitu kopio tosimaailman New Yorkista aina maamerkkejä myöten. Pelistä löytyvät niin Brooklynin silta, kuin valomainoksin vuorattu Times Squarekin. Central Park on muuttunut Middle Parkiksi ja vapaudenpatsas kohottaa soihdun sijasta takeaway-kahvimukia. Muidenkin, kuin maamerkkien osalta, Liberty City on sataprosenttista käsityötä: mitään copy-paste -tekniikalla koottuja kortteleita ei mistään tahdo löytyä ja eri alueet erottuvat toisistaan aina väestöä, autokantaa sekä maantiepintojen kuntoa myöten. Yksityiskohdista voisi jauhaa tästä ikuisuuteen: bisneskeskustassa, pukumiehet harppovat kiireisen näköisinä, hölisten puhelimiinsa, kun taas keskuspuistosta löytyy turisteja, lenkkeilijöitä ja spurguja. Jopa vuorokaudenaika ja sääolot vaikuttavat kaupungin elämään: päivien autoruuhkat hiljenevät yön laskeutuessa, ravintoloiden oville syntyy asianmukaisia jonoja ja slummikortteleiden kaduilla rehottaa prostituutio. Sadesäällä voi puolestaan nähdä ihmisten kaivelevan sateenvarjoja tai kiiruhtavan lähimmän katoksen alle, lehti suojanaan.

Elävä kaupunki ei ole pelkkää kulissia, vaan Liberty City kätkee sisäänsä myös runsaasti tekemistä. Pakollisten vaate- ja asekauppojen lisäksi, kaupungista löytyy, strippiluolia, baareja, keilahalleja, nettikahviloita, stand up -klubeja, sekä iso kasa pikaravintoloita ja nakkikioskeja, joissa voi käydä kupunsa ohella tankkaamassa myös terveysmittariaan. Kaikilla paikoilla on oma funktionsa; stand up -klubilla voi todella katsoa esitystä, keilahallissa keilata ja baareissa iskeä biljardipalloja tai nakella dartsia. Oma lukunsa ovat Liberty Cityn liikennevälineet: vaikka ilmeisin vaihtoehto on yhä varastaa auto, moottoripyörä tai helikopteri ja huristella määränpäähänsä GPS:n ohjaamana, löytyy kaupungista myös täysin toimiva metro ja jopa köysirata. Käytännöllisimäksi liikuntamuodoksi osoittautuivat kuitenkin taksit, joita voi vihellellä lennosta, vasenta yläliipasinta painamalla. Määränpään voi valita joko valmiiksi kartalle ilmestyneistä mielenkiinnonkohteista, tai asettamalla oman kiintopisteen karttaruudusta.

Yksi pelin puhutuimmista ja kritisoiduimmista uudistuksista, on mahdollisuus solmia ystävyyssuhteita pelin muiden hahmojen kanssa. Ominaisuus tulee aitoon tarpeeseen, sillä oikeita ystäviä ei GTAn pelaamiselta juurikaan ehdi tapaamaan, mutta sen pelillinen arvo on alkuhuumaa lukuun ottamatta hieman kyseenalainen. Kavereitaan jaksaa kyyditellä keilahallille, syömään ja ryypiskelemään tasan sen verran, että heistä saa lypsettyä irti jokaisen viihdyttävän dialoginpätkän (joita muuten sitten riittää melkoisesti), mutta siihen se lysti oikeastaan rajoittuukin. Edes hyvin hoidetuista ystävyyssuhteista langetetut palkkiot, kuten ilmaiset taksit tai puhelimen päästä löytyvä lakiapu eivät motivoineet minua reagoimaan virtuaalikamujen pommittamiin tekstiviesteihin tai puheluihin, ajoittaisen punaisen luurin painalusta kummemmin.

Vaikka sosiaaliset suhteet eivät ole GTA:n vahvin puoli, on niistä rutiseminen turhanpäiväistä: kavereiden kanssa vietetty laatuaika on vain plussaa ja kun siitä lopulta tulee rasite, voi sen puolen pelistä jättää helposti huomiotta. Tärkeämpää on että vanha tuttu GTA-kaava, eli ammuskelu, kaahailu, poliisihippa ja autojen varastelu, toimii saumatta. Tästä puolesta en juuri valittamista keksi, joskin pieniä, mutta sitäkin hienompia lisäyksiä löytyy roppakaupalla. Esimerkiksi, tällä kertaa ihmiset osaavat ihan oikeasti lukita pysäköidyt autonsa ja ottaa avaimet mukaansa, mikä pakottaa pelaajan iskemään ikkunan sisään ja käyttämään aikaa virtalukon oikosulkemiseen. Auton kääntäminen katolleen ei tarkoita automaattisesti Hollywood-kaliiperin räjähdystä ja ajaminen tuntuu tyssäävän muutenkin useammin moottoririkkoon, tai etulasin läpi lentämiseen, kuin valtaisaan tulipalloon. Poliisitkaan eivät osaa automaattisesti hakeutua pelaajan sijaintiin ilman näköyhteyttä, mikä mahdollistaa tinanappien eksyttämisen pelkkään kovaan vauhtiin ja taidokkaaseen ajoon nojaten. Sanotaan että jumala asuu yksityiskohdissa; jos tämä pitäisi paikkansa, olisi Grand Theft Auto 4:llä itsensä Paavin siunaus.

Yksityiskohdilla elvistelyä ei kaihdeta pelin audiovisuaalisellakaan puolella, vaan peli näyttää ja kuulostaa oikein messevältä. Visuaalisesti peli osaa pysäyttää niin isolla-, kuin pienelläkin mittakaavalla: kohti auringonlaskua piirtyvä kaupunki jaksaa helikopterista ihasteltuna säväyttää kerta toisensa jälkeen, eivätkä luodinreikien, peltivaurioiden ja viattomista jalankulkijoista jääneiden veriroiskeiden koristelemat autotkaan omaa rujoa kauneuttaan peittele. Varsinaisena super-yllätyksenä, GTA IV on ensimmäinen suuren luokan peli, joka hyödyntää täysipainoisesti fysiikan ja lihassimulaation avulla hahmoanimaatiota generoivaa Euphoria -animaatiokoneistoa. Ei tarvitse kuin juottaa Nico änkyräkänniin tai jäädä kertaalleen auton alle, nähdäkseen miksi yksinkertainen räsynukkeanimointi tuntuu tämän pelin jälkeen aikansa eläneeltä.
Grand Theft Auto IV:n äänipuolen kauneus kulminoituukin sitten enimmäkseen toimivaan ääninäyttelyyn, sekä varsin yllätyksellisesti valittuun soundtrackiin. Halvat b-luokan hittikimarat on jätetty suosiolla Vice Cityn ja San Andreaksen heiniksi ja paria hieman tunnetumpaa poikkeusbiisiä lukuun ottamatta, pelin ääniraita koostuu puolituntemattomista artisteista ja vartavasten GTA IV:lle sorvatuista remixeistä. Lopputulos toimii odotettua paremmin, tuoden kaupungille ja sen radioasemille aivan omanlaistaan, urbaania fiilistä. Muilta osin äänimaailma ei kovin kummoisia tunteita herättänyt: autojen hieman ponnettomia moottoriääniä lukuun ottamatta, kaiuttimista puskee juuri sellaista mekkalaa, kuin modernilta peliltä odottaisikin.

Kuin pisteenä tämän hyvin viilatun i:n päälle, löytyy GTA IV:stä myös sarjalta kauan kadoksissa ollut verkkomoninpeli. Moninpelimoodeja löytyy hulppeat kuusitoista, aina vapaasta kaupungilla mellastuksesta deathmatchiin. Juonimoodi on ja pysyy yksinpelattavana, mutta tätä puutetta kompensoidaan läjällä erilisiä co-op tehtäviä. Henkilökohtaisesti, tulin yhteistyöpeliäkin enemmän tahkonneeksi sodan ja kisailun väliin putoava GTA Racea, sekä Mafiya Work -moodia, jossa pelaajat pääsevät kisailemaan yhden ja saman tehtävän suorituksesta. Koska pelimuodon luonne ajaa pelaajat aina ison kaupungin samaan nurkkaan, soveltuu Mafia Work mainiosti myös pienellä porukalla pelattavaksi.

Yhteenveto

Lähes virheetön suoritus

Hyvää

  • + Miljoona ja yksi pientä detailia
  • + Moninpelin paluu
  • + Käsikirjoitus ja ääninäyttely taattua Rockstar-laatua
  • + Ilmiömäisen hieno pelimaailma
  • + Liberty Cityssa riittää tekemistä

Huonoa

  • - Räiskintätehtäviä voisi olla vähemmänkin