Arvostelussa Harry Potter And The Goblet Of Fire

Kirjoittanut: xx, 20.helmikuu 2006

Peliarvostelu

Pelin nimi Harry Potter And The Goblet Of Fire
Alusta Playstation 2
Pelaajamäärä 1-2 (Multitap 1-3)
Versio Kauppaversio
< >
Avaa pelin lisätiedot

Eräänä päivänä matkustaessani Helsingin metrolla Rautatientorilta Itäkeskukseen keskustelin ystäväni kanssa kuinka olisi hauskaa kiskoa kaikki turhat ajatukset aivoista ja säilöä niitä laatikkoon. Sieltä niitä voisi tarpeen vaatiessa katsella jälkikäteen. Näin aivot eivät rasittuisi turhilla huolilla ja voisimme keskittyä olennaisen muistamiseen. Hetken ajatuksella herkuttelun jälkeen muistin, että J.K. Rowling oivalsi aivan saman seikan. Harry Potterin rehtori, professori Albus Dumbledore, säilöö muistojaan taian voimalla ajatusten maljaan.

Ihmisillä on tapana miettiä hassuja juttuja ja toivoa, että elämä olisi silloin tällöin helpompaa. Aamulla olisi niin paljon vaivattomampaa taikoa tukka siihen asentoon kuin haluaa. Tiskit saisivat hoitua yhdellä kädenheilautuksella ja mieluiten lentäisin töihin suorinta linnuntietä. Potter -kirjat vilisevät tällaisia pieniä arkipäivää helpottavia yksityiskohtia ja niiden riemukkaan kiemuraiset juonikuviot ja moniulotteiset hahmot luovat kiehtovan maailman, jonka pauloihin moni on jäänyt. Kirjoilla on miljoonia faneja ympäri maailmaa ja innokkaimmat jonottavat niitä yöllä kauppojen edessä ennen julkaisupäivää pukeutuneina lempihahmoikseen.
Ensimmäinen Harry Potter oli Rowlingin läpimurtoteos. Sen alkutaipale oli ohdakkeinen. Harry ja kumppanit eivät kelvanneet kustannusyhtiöille ja vasta vuoden pallottelun jälkeen Bloomsbury hyväksyi ensimmäisen kirjan käsikirjoituksen siipiensä suojaan. Kävi kuitenkin niin, että pieni ja kaltoin kohdeltu Harry sulatti kovimpienkin kriitikoiden sydämet ja raivasi tiensä miljoonien lasten ja kirjaa heille lukevien aikuisten sydämiin. Rowlingia verrattiin jopa legendaariseen satukirjailijaan, Roal Dahliin, jonka kenties kuuluisimmasta teoksesta, Charlie and the Chocolate Factory:sta Tim Burton teki hiljattain filmatisoinnin. Ensimmäistä kirjaa seurasi pian jatko-osa. Skeptikoiden yllätykseksi Rowlingin runosuoni ei ehtynyt ja toinen aivan yhtä taidokkaasti punottu teos jatkoi menestystarinaa. Näin kävi myös kaikkien muiden jatko-osien kohdalla. Jokainen kirja on hyvin kirjoitettu. Kieli on rikasta, oivaltavaa ja selkeää. Sitäpaitsi, kukapa ei haluaisi välillä taantua seikkailemaan kuin joskus lapsena ja vähän korjata pahoja asioita taikojen voimalla.

Menestystä seuraa kuitenkin aina rahastus. Viekkaat markkinamiehet keksivät myydä kirjan toiseen ja kolmanteen kertaan faneille elokuvien, oheiskrääsän ja pelien muodossa. Jokaisesta Harry Potter -kirjasta on julkaistu elokuva ja jokaisen elokuvan pohjalta lisenssipeli, joista nyt arvosteltavana on niistä neljäs. Pääosissa seikkailevat niin kirjoista kuin elokuvistakin tutut Harry, Ron ja Hermione. Ennen pelin aloittamista kävin katsomassa elokuvan ja yllätyin positiivisesti. Rainaa voisi kutsua jopa viihdyttäväksi. Edelliset HP elokuvat tuntuivat töksähteleviltä ja juonesta jätettiin olennaisia kohtia pois. Goblet of Fire oli kuitenkin siinä määrin soljuvasti etenevä, että toivoni myös pelin suhteen heräsi. Niinpä illalla iskin pelikiekon konsoliin ja valitsin luonnollisesti kolmikosta kauneimman päähahmokseni.

Hermione saattaa olla neuvokas ja näppärä, mutta miten paraskaan noita voi tehokkaasti eliminoida vihollisiaan, jos ei niitä näe. Suurin osa vihollisista kykenee etätaisteluun viskoen pikkuvelhojen päälle tulta, tappuraa ja loitsuja. Usein viholliset eivät mahdu ruudulle yhtä aikaa Harryn, Ronin ja Hermionen kanssa. Ikävää tilanteessa on, että kameraa ei voi kääntää. Sitä voi hieman liikutella, mutta muuten kamerakulmat ovat aina ennaltamääriteltyjä. Tällainen voi toimia hidastempoisissa seikkailupeleissä, mutta nyt mennään metsään ja lujaa. Ellei vihollisten taso olisi naurettavan helppo, peli ei etenisi lainkaan.

Erilaisiin vihollisiin toimivat erilaiset loitsutkombot tuovat mieleen liikesarjat mm. Tekkenistä ja Soulcaliburista. Periaate on hauska, mutta pelin sekavuuden ja yleishäslingin vuoksi idea ei toimi. Taikasarjoja on hankala erottaa toisistaan eikä niitä kovin helposti jaksa alkaa opettelemaankaan muun kiinnostuksen puuttuessa. Ruudulla tapahtuu yksinkertaisesti liikaa. Papuja lennähtelee sinne sun tänne, ruudun ulkopuolella lymyävät viholliset iskevät happoa tai tulta niskaan tai sopivasti kohdalle osuva pylväs peittää koko ruudun. Mikäli Harry, Ron tai Hermione on väärässä paikassa, pylväs ei heti väisty vaan osa taistelusta käydään täysin sokkona. Pelin alku meni päättömäksi juoksenteluksi ja huidoin taikasauvaani minne sattuu. Juonesta en olisi ymmärtänyt hitustakaan ellen olisi lukenut kirjaa ja nähnyt elokuvaa. Peli on siis tarkoitettu faneille ja vain sellaisille faneille, jotka tuntevat Harrynsa kuin omat taskunsa. Pelissä on kuitenkin muutama toimivampi kenttä. Vaikuttavimmat lienevät Kolmivelhoturnauksen tehtävät ja Voldemortin kohtaaminen.

Taikapavuillakin on merkityksensä. Eriväriset pavut vaikuttavat eri asioihin. Toiset toimivat maksuvälineinä ja toisista saa lisää taikaa. Rahanarvoisilla pavuilla ostetaan kortteja, joita voi käyttää hahmojen loitsujen tai kestävyyden parantamiseen. Kortit ovat hauska lisä peliin, mutta systeemi olisi voinut olla monipuolisempi. Oletettavasti peli on kuitenkin suunnattu nuoremmalle yleisölle, jolloin yksinkertaisempi hahmonkehitys on paikallaan.

Pelin parasta antia on moninpelimahdollisuus. Harryn, Hermionen ja Ronin kanssa juoksentelu ja yhteistyö loitsuja muodostettaessa tekee huitomisesta välillä jopa viihdyttävää. Kolmen pelaajan yhteistyö vaatii kuitenkin multitapin ja peruspelaajille kaksinpeli on viihdyttävin pelin tarjoama anti. Jälleen kamera hankaloittaa yhteistyötä. Ystävysten on pysyttävä toistensa lähellä tai kamera ei liiku suuntaan tai toiseen.

Käyttöliittymä on niin ikään sekava, mutta onneksi suhteellisen suppea, joten sen oppii nopeasti. Pelin grafiikat ovat keskinkertaiset, mutta selkeästi paremmat kuin muissa HP -peleissä. Lisäksi peli on selkeä siinä mielessä, että vaikka ruudulla vilisee tavaraa kuin Vilkkilässä kissoja, etualalla liikkuvat hahmot ja esineet erottaa taustasta eivätkä kuvat ole suttuisia. Pelin latausajat olivat välillä häiritsevät pitkiä, mutta eivät tappaneet tylsyyteen.
Mikäli perheeseen ei kuulu pieniä Harry Potter -faneja, peli ei välttämättä tarjoa vastinetta vaativan pelaajan rahalle. Ennen pelin aloittamista olisi hyvä lukea ensin kirjat ja katsoa elokuvat, etteivät pelin tapahtumat jäisi hämärän peittoon. Pelissä esiintyviä hahmoja ei juurikaan esitellä. Peli ei myöskään kerro miksi mitäkin tapahtuu. Uusia kenttiä vain aukeaa ja lyhykäiset introt eivät paljon uuden, aiheeseen perehtymättömän pelaajan mieltä lämmitä. Kokonaisuudessaan pelistä jäi keskinkertainen vaikutelma. Pelissä oli monia hauskoja ideoita, mutta ne oli toteutettu melko köykäisesti tai huolimattomasti, mikä laskee pisteitä. Lisäksi peli oli aivan liian helppo. Toisaalta vaikeutasoa nostamalla peli olisi ollut tuskainen kokemus taisteluiden epäkäytännöllisyyden vuoksi. Nuoremmat pelaajat saattavat innostua etenkin moninpelistä hyvinkin paljon. Allekirjoittanut on itsekin reilu vuosikymmen sitten pelannut käyttöliittymältään kankeita ja audiovisuaalisesti haasteellisia pelejä ja muistelee niitä nyt suurella lämmöllä.

Yhteenveto

Keskivertotasoa

Hyvää

  • + Faneista lienee hauskaa kirmailla Tylypahkan tantereilla
  • + Moninpelimahdollisuus 2-3 pelaajalle
  • + Hauskoja ideoita

Huonoa

  • - Kameraa ei voi kääntää
  • - Kameraa ei voi kääntää