Arvostelussa Just Cause 3

Kirjoittanut: Petteri Hemmilä, 11.tammikuu 2016

Peliarvostelu

Pelin nimi Just Cause 3
Alusta Playstation 4
Muuta: -
Arvostelukappale: Bandai Namco
Avaa pelin lisätiedot

Muinoin vapauden ja teknologisen osaamisen kimaltavina jalokivinä pidettyjä avoimen maailman pelejä löytyy tätä nykyä niin hirmuisen paljon, että joukosta erottautumiseen vaaditaan aivan erityisiä temppuja. Länsinaapurista ponnahtavan Avalance Studios on Just Cause -sarjassaan luottanut erityistempuista perinteisimpään, eli isoihin räjähdyksiin, jota täydentävät varmatoiminen fysiikkakoneisto sekä pelaajan mielikuvitus. Mitä tapahtuukaan, kun helikopteriin kiinnitetty pikkuauto kohtaa öljysäiliön tai kumpi on kovempi ? liitopuvussaan syöksyvä pelaaja vaiko tienvarsimainos? Pikkupoikamaiseen tuhovimmaan ei tarvita enää vasaraa ja Matchbox-autoja, kunhan kotoa löytyy joku pelikelpoinen kone ja Just Cause 3.

Tuntuu uskomattomalta, että peli jonka ensikohtauksessa heilutaan sinko kädessä lentävän lentokoneen katolla, yrittää ylipäätään kertoa tarinaa, mutta Just Cause 3:ssa on kuin onkin juoni. Pelaaja on sarjan aiemmista osista tuttu Rico Rodriguez ? jonkinmoinen Schwarzenneggerin Commandon, Che Guevaran ja teräsmiehen sekoitus, jonka pääasiallinen tarkoitus elämässä on diktaattorien kukistaminen. Tällä kertaa itsevaltiasta häädetään Ricon kotimaasta, fiktiivisestä Medicistä. Lapsuuden kavereista, mystisestä energiapitoisesta ?bavarium?-mineraalista ja henkilökohtaisista panoksista nivottu tarina on juuri niin heppoinen ja täynnä reikiä, kuin voisi olettaakin. Käsikirjoitus kohoaa silloin tällöin pikkunokkelan hollywoodmaisen sanailun tasolle, mutta vuosien päästä lopputulosta tullaan katsomaan epäilemättä vastaavana aikansa tuotteena, kuin Richard Dean Andersonin takatukkaa.
Varsinaisen pelin resepti ei ole juuri edellisestä Just Causesta muuttunut. Postikorttimaisen kaunis Medici on aivan valtava, joskin enimmäkseen melko autio temmellyskenttä, jota kaapataan pahiksilta hyviksille kaupunki ja sotilastukikohta kerrallaan. Vastarintaliikkeen ainutlaatuisena strategiana on lähettää Rico madaltamaan kaikki teollinen perusinfrastruktuuri antenneista ja vesitorneista öljysäiliöihin sekä kaatamaan patsaat, kaiutintornit ja propagandaprojektorit, kunnes kaduilla partioivat punanutut muuttuvatkin sininutuiksi. Käytössään Ricolla on tietenkin paitsi melkoinen arsenaali aseita ja Grand Theft Auton keinoin omittavia kulkuneuvoja, myös tavaramerkkimäinen vetokaapelinsa, jota voi käyttää niin itsensä, kuin erinäisten asioiden ja esineiden hilaamiseen. Kiinnitetyn piuhan saa vedettyä myös päistään kasaan nappia painamalla, mikä avaa koko joukon hilpeitä ja hirveitä tapoja itsensä ilmaisemiseen. Voi esimerkiksi kokeilla voittaako vartiotorni kännykkätornin tai öljysäiliö helikopterin. Aina voi myös ripustaa maantietunnelin kattoon ihmispiñatan ja katsoa saako sen rikki esimerkiksi bussilla. Alkuun ihmettelin tämän suhteellisen viattoman tuntuisen räiskintäviihdepläjäyksen saamaa K-18 -leimaa, mutta pelin edetessä tajusin syypään löytyvän sohvan ja ruudun välistä.

Niin ikään maininnan arvoinen lisäys partasuisen päähenkilön työkalupakkiin on perinteistä laskuvarjoa täydentävä liitopuku. Kiikkerähkö, napinpainalluksella aktivoituva lepakkopuku tekee Medicin valtavien välimatkojen taittamisesta paitsi sutjakkaa, myös miellyttävällä tavalla haastavaa. Vauhtia voi laskuvarjon tavoin lisätä vetokaapelilla, joskin riski päätyä päistikkaa talon seinään tai lehtipuun latvaan on liito-oravana liihotellessa paljon suurempi.

Perusmekaniikat toimivat pääosin todella hienosti ja ensimmäinen kerta, kun pelaaja päästetään purkamaan koko luova tuhovimmaansa rakennusten, tulipallojen ja sinkoilevan irtoromun keskelle, tuntuu kihelmöivän kivalta mahanpohjaa myöten. Ilo jää lyhytikäiseksi, sillä hommaan tulee pikkaisen puiseva sivumaku jo parissa päivässä, eikä pelin rakenne pidemmän päälle myöskään rohkaise luovuuteen. Erilaisia tukikohtia ja kaupunkeja löytyy aivan hillitön määrä, mutta aitojen sisäpuolilta pilkottavat aina ne samat punavärillä merkatut öljysäiliöt, lautasantennit ja kännykkätornit, joita pelaaja on piuhoittanut toisiinsa jo kyllästymiseen saakka. Ennemmin tai myöhemmin tehtäväänsä alkaa suhtautua lähinnä tehokkuudella, mikä tarkoittaa siis lähimmän helikopterin kaappaamista ja rakettien kylvämistä mahdollisimman turvalliselta etäisyydeltä. Joku voisi tietenkin todeta sen olevan ihan omaa syytä, jos peliä pelaa tylsästi, mutta todellisuudessa Just Cause 3 äityy kunnolla pelattuna hyvinkin rankaisevaksi, eivätkä pitkät latausajat yhdistettynä kuoleman riskiin edusta mitään voittajareseptiä luovuuteen.

Juonitehtävistä tai sinne tänne viljellyistä vapaaehtoisista sivutehtävistä ei ole myöskään pelaajaa inspiroimaan. Heikosti taustoitetut ja usein täysin päättömät tarinamissiot nojaavat valehtelematta kahdeksassa tapauksessa kymmenestä halvimpaan mahdolliseen haasteeseen, eli jonkun hahmon tai kulkuneuvon suojeluun. Saattotehtävät olivat raivostuttavia jo kadotessaan muodista kymmenen vuotta sitten ja ? voi pojat ? sitä ne ovat kyllä yhä. Sivutehtävätkin ovat niitä samoja tuhanteen kertaan nähtyjä kilpa-ajoja, liitoratoja sekä kelloa vastaan käytäviä tuhoamishaasteita, joista koko genren sallisi siirtyvän jo pikkuhiljaa pois. Joo ? palkitaanhan niistä uusilla taidoilla ja paremmilla varusteilla, mutta mihin ihmeeseen tarvitsen muka ylimääräisiä räjähteitä, kun minulla on helikopteri jonka kantama on ylivoimaisesti ilmantorjuntapatteristoa parempi?
Jos Just Cause 3:sta pitäisi poimia joku erityisen positiivinen ominaisuus, liittyisi se varmaan pelin ulkonäköön. Tätäkin iloa vesittää usein ja syvälle sukeltava ruudunpäivitysnopeus, mutta silloin kun palat loksahtavat paikoilleen, on Just Cause 3 aivan hillittömän hienoa katsottavaa. Medicin maisemat vaihtelevat turkooseista laguuneista lumihuippuisiin vuoriin ja kiemurtelevista serpentiiniteistä aidon kokoisiin avolouhoksiin. Pelikonseptille tärkeänä yksityiskohtana, myös tuhoamisesta on tehty näyttävää. Räjähdykset ovat massiivisia ja kauniita ilotulituksia, jotka viskelevät ympärilleen ihan hillittömiä romumääriä ja kipinäsuihkuja. Vaikka tukikohtien turvallinen ilmapommitus tuntuukin strategiana puuduttavalta, nostaa jokainen horisonttiin piirtyvä tulipallo ihan vähän hymyä suunpieleen.

Loppujen lopuksi Just Cause 3 ei onnistu runsaista hyvistä puolistaan huolimatta lunastamaan ihan edeltäjänsä suuria lupauksia. Eniten paketissa nyppivät yksitoikkoinen rakenne, joka rohkaisee niin ikään yksitoikkoiseen pelitapaan sekä juonitehtävien heikko suunnittelu. Niin kaunis ja laaja kuin Medici onkin, tuntuu että peliin olisi voinut askarrella vielä ainakin vuoden verran lisää sisältöä ja monipuolisemmin tuhoutuvia ympäristöjä. Kokemus on parhaimmillaan muutaman tunnin annoksissa, mutta jos ahmii makeaa mahan täydeltä alkaa kakistelu yllättävänkin äkkiä.

Lue loput arvostelusta

Yhteenveto

Keskivertotasoa parempi

Hyvää

  • + Komeat räjähdykset ja loputon tuho.
  • + Medici on ympäristönä todella hieno.
  • + Liitopuku on mainio keksintö.
  • + Heittovaijerilla ja fysiikkakoneistolla kikkailu viihdyttää.

Huonoa

  • - Tyhjät ja kuivakat sivutehtävät.
  • - uhoaminen ei jaksa kantaa loppuun saakka.
  • - Ihan liikaa suojelutehtäviä.