Arvostelussa Kane & Lynch – Dog Days

Kirjoittanut: Mikko Kosonen, 6.lokakuu 2010

Peliarvostelu

Pelin nimi Kane & Lynch - Dog Days
Alusta
Arvostelukappale Ubisoft
Kehittäjä IO Interactive
Avaa pelin lisätiedot

Kyynisessä ja kovettuneessa peliarvostelijan sydämessäni on ollut aina pieni pehmeä kohta tanskalaisen Io-Interactiven peleille. Tästä käy kiittäminen enimmäkseen loistavia Hitmaneja, mutta myös vähän vähemmälle huomiolle jääneet Freedom Fighters ja Mini Ninjas ovat lunastaneet paikkansa siellä. Jopa ristiriitaisen vastaanoton saanut Kane & Lynch ? Dead Men elää muistoissani piristävän kypsänä, joskin hieman pikkuvikaisena räiskintäkokemuksena. En siis pistänyt laisinkaan pahakseni, saadessani työstettäväkseni ennakkovideoissa hienolta näyttäneen Kane & Lynch 2 ? Dog Daysin. Valitettavasti kauniin kuoren alla muhi tällä kertaa karvas pettymys.

Jostain syystä monella Kane & Lynch 2:sta kirjoittaneella pelikriitikolla tuntuu olevan myötähäpeää aiheuttava tarve hivellä egoaan namedroppailemalla sankariduon etunimet, joten tästä inspiroituneena kutsun heitä vain ja ainoastaan Kaneksi ja Lynchiksi. Kane on paatunut rikollinen ja palkkasoturi, Lynch taasen lääkitty psykopaatti, jonka onni koostuu parisuhteesta ja elämästä shanghailaisena pikkurikollisena. Ensimmäisessä Kane & Lynchissä kaksikkoa yhdisti kohtalo, kakkosessa ahneus. Duo ottaa suorittaakseen sen klassisen ?viimeisen eläkekeikan?, jonka jälkeen rahaa pitäisi pursuta joka lävestä. Vähemmän yllättäen, koko homma menee katastrofaalisella tavalla persiilleen. Väärä sivullinen eksyy luodin tielle ja eipä aikaakaan kun koko Shanghai haluaa kaksikkomme hengiltä aina armeijaa myöten.

Alkuasetelma on hyvin klassinen, mutta ei suinkaan juonen heikoin lenkki. Käsikirjoittajat ovat unohtaneet lisätä mukaan minkään sortin punaista lankaa. Juoni, jos sitä sellaiseksi haluaa kutsua, on pelkkä sarja satunnaisia tapahtumia jossa päähenkilöt ajautuvat kiipelistä toiseen lähinnä huonon tuurin kautta. Tarinankerronnalliset ainekset, kuten suoritettava keikka, Shanghain alamaailman valtasuhteet, Lynchin parisuhde ja mielenterveysongelmat kuitataan pois jaloista niin kiireellä, ettei pelaajalle jää muuta kiintopistettä, kuin se horisontissa häämöttävä H-hetki, jolloin saa tasata tilinsä pääpahiksena toimivan kiinalaisen rikollispomon kanssa. Sinänsä mielenkiintoisten päähenkilöiden osaksi jää kiroilu ja loputon ?Kuinka tässä näin kävi??-ihmettely, joka käy vallan ikävystyttäväksi jo parissa tunnissa. Jopa loppuratkaisu on liian hätäinen tuntuakseen tyydyttävältä. Ei tämä nyt ihan sellaista soopaa ole kuin keskivertoräiskintöjen ?steroideilla pumpattu avaruusmerijalkaväki vastaan galaksien takaiset öhkömönkijät?, mutta Io-Interactiven mittapuulla tarina tuntuu riman alitukselta.

Pelinä Dog Days luottaa enemmän tyyliin kuin substanssiin. Se näyttää ulkoisesti tahallisen rosoiselta, ikään kuin koko peli olisi kuvattu halvalla käsivarakameralla. Linssistä heijastuvat valot täyttävät ruudun, kuva keinuu ja pikselöityy liikkeessä, eikä tarkennuskaan tunnu olevan aina ihan tilanteen tasalla. Kyse on mielipiteitä jakavasta tyyliseikasta: omia silmiäni tämä hiveli, mutta en toisaalta ole epileptikko, enkä myöskään kärsi matkapahoinvoinnista.

Näpsäkät visuaaliset efektit eivät pysty kätkemään erittäin valjua pelattavuutta, joka nojaa puhtaaseen räiskintään ja Gears of War -tyyppiseen suojien välillä loikkimiseen. Kaavassa ei sinänsä olisi mitään vikaa jos se toteutettaisiin kunnolla, mutta Kane & Lynchin epätarkat aseet, ylikestävät viholliset ja viheliäisen tarkkaan ampuva tekoäly tekevät pelaamisesta työlästä puurtamista. Pelaaja viettää ison osan ajastaan motissa suojan takana, roiskien satamäärin luoteja kohti kaukana häämöttäviä vihollisia. Pahikset kestävät osumaa kuin John McClaine parhaina päivinään ja rankaisevat armotta esiin erehtyvää pelaajaa. Eteneminen onkin usein pitkäveteistä asemasotaa, paitsi silloin kun hajoavat suojat tai useasta kulmasta ammuskelevat viholliset pakottavat pelaajan kuolemaa uhmaaviin rynnäkköihin. Tällaisina hetkinä Kane & Lynch 2 ei tunnu tylsältä, ainoastaan epäreilulta.

Myös vaihtelun puute kismittää. Se mikä ainakin omassa mielessäni nosti ensimmäisen Kane & Lynchin pois keskinkertaisuuden suosta, oli loistava tehtävien ja ympäristöjen suunnittelu. Mitään ykkösosan yökerhon, pilvenpiirtäjän, tai pankkiryöstön kaltaisia neronleimauksia ei arkirealistiseen ja tylsään tasosuunnitteluun nojaavasta kakkososasta löydy. Väliin mahtuu ainoastaan yksi vasemmalla kädellä sutaistu hiippailuepisodi sekä lyhyt ja väkinäinen helikopterin kyydistä tapahtuva raideräiskintäosio. Jokseenkin mieleenpainuva hetki koetaan myös siinä kun Kane ja Lynch pakenevat pitkin Shanghain katuja verissä päin ja ilman vaatteita, mutta pelillisiltä ominaisuuksiltaan episodi edustaa sitä samaa pitkäveteistä räiskintäpaatosta kuin muukin peli.

Olisi väärin väittää, että Kane & Lynch 2 olisi täysin vailla meriittejä. Tekijöiden tavoitteena on epäilemättä ollut tehdä ammuskelusta mahdollisimman elokuvamaista ja tässä ollaan kieltämättä onnistuttu. Luodit rikkovat laseja, halkovat kaakeleita ja rei?ittävät poliisiautoja kuin Michael Mannin leffoissa konsanaan. Hahmot kaatuvat maahan haavoittuessaan pahasti, mutta jatkavat tulittamista vaikka selkä kadussa. Pelaaja saa toisinaan näppeihinsä vaahtosammuttimen tai bensakanisterin, jonka voi hollywoodmaisin ottein paiskata ja räjäyttää vihollisten kasvoille. Kaikki tämä yhdistettynä käsikameratyyliseen kuvan jälkiprosessointiin saa Kane & Lynchin näyttämään vähemmän tylsältä kuin se todellisuudessa on. Tässä lienee selitys myös sille, miksi Kane & Lynch 2:n trailerit näyttivät niin pahuksen hyviltä.

Yksitoikkoisuutensa ohella Kane & Lynchin yksinpeli on hävyttömän lyhyt. Vaikka matkan varrelle on ripoteltu yliannostus paikoillaan junnaavia tulitaisteluja, ei läpäisyyn kulunut kuin noin 7 tuntia, mikä tuntuisi liian lyhyeltä paremmissakin piireissä. Jos vapaa-ajasta ja ystävistä ei ole pulaa, voi juonimoodin kahlata läpi joko jaetun ruudun tai verkon kautta pelattavana kaksinpelinä.

Jos ennakkohypeä käy uskominen, saa Kane & Lynch 2 ? Dog Days uuden elämän netissä. En ole koskaan ollut nettipelien ylin ystävä, mutta ensimmäisestä Kane & Lynchistä tutun Fragile Alliancen tyylikäs ennakkotraileri vakuutti minut sukeltamaan siihen haisevaan likaviemäriin, jota verkkopelaamiseksikin kutsutaan. Ainakin paperilla Fragile Alliance kuulostaa nerokkaalta: kahdeksan rikollista lyöttäytyy yhteen tekemään ryöstökeikkaa, tavoitteenaan haalia kasaan mahdollisimman paljon mammonaa ja selvitä hengissä käpälämäkeen. Tekoälyn ohjastamat poliisit yrittävät parhaansa mukaan nakella kapuloita rattaisiin. Pahimmat viholliset löytyvät yllättäen omista riveistä, sillä kavereiltaan voi viedä rahat, kunhan muistaa ensiksi pistää kuulan kalloon. Petetyt pelaajat heräävät henkiin poliiseina, tehden koston kierteestä täydellisen.

Valitettavasti Fragile Alliance toimii paremmin paperilla kuin käytännössä. Vaikka voittaja mitataankin dollareissa, tuntuvat pelaajat suhtautuvan peliin hieman tavallisen co-op ?moodin tavoin. Tärkeintä on päästä kentältä hengissä ulos ja voittaa tekoälyn ohjaamat poliisit, rahoista viis. Selkäänpuukottajiin suhtaudutaan usein epäluuloisesti myös myöhemmillä pelikierroksilla, mikä tekee ahnehtimisesta huonon vaihtoehdon. Ihmiset ovat yksinkertaisesti liian kostonhimoisia ja immuuneja virtuaalirahan houkutuksille, jotta pelisuunnittelijoiden visio kuumottavasta epäluottamuksen ilmapiiristä pääsisi kunnolla toteutumaan. Yhtä huonosti toimii liki samanlainen Undercover Cop ?moodi, jossa idea on muutoin sama, mutta keikoilla on aina yksi ennalta arvottu mätämuna, jonka on kertakaikkisesti pakko aloittaa jossain välissä rähinä. Näissä peleissä kukaan ei luota keneenkään ja homma tuppaa äitymään yleiseksi kaaokseksi heti kun peli antaa luvan kavereiden ampumiseen.

Pelasipa sitä verkossa tai ei, Kane & Lynch 2 jää kauas siitä mielikuvien mestariteoksesta, jota mehukkaat ennakkovideot julistivat. Se on yksitoikkoinen ja lyhyt räiskintäkokemus, jonka parhaita meriittejä ovat leffamainen ulkoasu sekä anteeksipyytelemätön suhtautuminen rujoon kieleen ja väkivaltaan. Tällä ei vielä pitkälle pötkitä, etenkin kun itse pelikokemus on pitkäveteistä ja uuvuttavaa hernepyssyräiskintää, eikä sisältöäkään ole, kuin hädin tuskin puolikkaan täysihintaisen pelin verran. On suorastaan hämmentävää, kuinka näin lahjakas pelitalo on saanut aikaiseksi näin vaillinaisen pelikokemuksen, vieläpä näin hyvistä aineksista.

Yhteenveto

Ei suositella

Hyvää

  • + Suunniteltu aikuiselle yleisölle
  • + Näyttää ja kuulostaa elokuvamaiselta

Huonoa

  • - Lyhyt
  • - Olematon juoni
  • - Alitehoiset aseet ja ylitehoiset viholliset
  • - Yksinpeli yhtä pitkäveteistä taistelua