Arvostelussa Killzone 3

Kirjoittanut: Petteri Hemmilä, 12.huhtikuu 2011

Peliarvostelu

Pelin nimi Killzone 3
Alusta Playstation 3
Move-Tuki On
3D-TV -tuki On
< >
Avaa pelin lisätiedot

Testosteroniräiskinnät ovat oma ammuskelupelien aligenrensä. Ne erottuvat normaaleista ammuskeluista yltiömilitaristisella otteella, ylenpalttisen runsaalla sotilasslangin viljelyllä, sekä tietenkin moraalisella mustavalkoisuudella. Päähenkilöinä häärää yleensä poliittisesti korrektia rotu- ja sukupuolijakaumaa edustava joukko amerikkalaisia tai amerikkalaisen kaltaisia supersotilaita, jotka on helppo tunnistaa siitä, etteivät he käytä kypärää, eivätkä loukkaannu vakavasti edes pudotessaan liikkuvista kulkuneuvoista. Viholliset ovat joko kasvottomia avaruusolioita tai muuta kulttuurillisesti epäilyttävää porukkaa, jotka esitetään julmina, läntisen demokratian auvoa uhkaavina mörköinä. Genressä on myös ristiriitansa: vaikka testosteroniräiskinnät edustavat sellaista pelaamisen osa-aluetta, jota ei K-18 ?leimasta huolimatta voisi ikimaailmassa käyttää esimerkkinä videopeliharrastuksen kypsyydestä, ovat ne usein teknisesti huikean näyttäviä, adrenaliinipitoisia ja suoraan sanoen, erittäin viihdyttäviä pelejä. PlayStation 3:n ikiomana genretähtenä komeilee hollantilaisen Guerilla Gamesin Killzone, joka on edennyt herran vuonna 2011 kolmanteen osaansa.

Killzone 3 käynnistyy keskimääräisiä lajitovereitaan lupaavammin: komeassa alkudemossa keisarinsa menettänyt ja kaikin puolin nöyryytetty Helghastin kansa paikkaa kadotettua ylpeyttään kansallismielisyydellä ja uhkumalla sotaa koko muulle tunnetulle maailmankaikkeudelle. Taidokas ohjaus ja videossa käytetty symboliikka erehdyttää katsojansa kuvittelemaan että kyseessä olisi jonkin sortin arvoneutraalin sotakuvauksen ja scifin sekoitus. Valitettavasti karu totuus paljastuu heti viiden peliminuutin jälkeen, kun ruudun valtaavatkin kliseiset muskelimiehet jenkkiaksentteineen. Tarina olisi voinut kertoa sodan ja ylpeyden tragediasta, mutta sen sijaan se kertookin yhdentekevien pahviukkojen selviytymistaistelusta pääkaupunkinsa tuhosta tulistuneiden avaruusnatsien planeetalla. Jotta pelaajalle ei jäisi mitään epäselvää, esitetään Helghastin johtajat jääräpäisinä sotahulluina ja rivisotilaatkin vankeja murhaavina sadisteina. Edes ex-kellopeliappelsiinitähden, Malcolm McDowellin, sinänsä oivallinen näyttelysuoritus psykoottisena helghastilaisena teollisuusmogulina ei tätä soppaa pelasta.
Onneksi vain harvan kupolissa liihottaa niin paljon lepakoita, että tällaisia pelejä tulisi oikeasti pelattua tarinan vuoksi. Tärkeimmästä myyntivaltistaan, eli räjähtävästä toiminnasta, Killzone 3 selviytyy odotetun ansiokkaasti. Tarjolla on laadukas räiskintävuoristorata, joka kuljettaa pelaajaa kaupungin raunioista Helghastin villiin luontoon ja aina avaruuteen saakka. Suurin osa ajasta taittuu juosten suojasta suojaan ja roiskien luoteja kohti punasilmäisiä natsisotureita, mutta välillä kaavaa rikotaan heittämällä sekaan jokin ajoneuvo- tai raideräiskintäkohtaus. Vaikka peli on lineaarinen kuin Helsingin metro, olisi Killzonen väittäminen varsinaiseksi putkiräiskinnäksi hieman vähättelevää, sillä elämystuubissa on useimmiten ihan kiitettävästi tilaa omalle taktikoinnille sekä vaihtoehtoisille etenemisreiteille.

Killzone 3 tuntuu selkeältä genreveteraanien työltä. Perusjutut on viilattu niin viimeisen päälle, ettei niistä kerta kaikkiaan löydy mitään pahaa sanottavaa. Aseet tuntuvat juuri sopivan tehokkailta, tekemättä pelaajasta kuitenkaan aivan ylivertaista. Punasilmänationalistit antavat reilun vastuksen, vaikkeivät varsinaisia järjen jättiläisiä olekaan. Peli edellyttää myös yllättävän suurta kykyä sopeutua muuttuviin tilanteisiin, sillä ryntäilystä kiitetään kuolemalla ja suojien takana pelkuroinnista kranaatein. Tekoälyn ohjastamat tiimikaveritkin ovat tällä kertaa hyödyllisiä, paitsi silloin, kun ajautuvat suoraan pelaajan tulilinjalle. Yhden kamun voi onneksi korvata ihmispelaajalla, mikäli tykkää jaetun ruudun yhteistyöpelistä.

Vaikka Helghastin räiskintäparatiisista ei varsinaisia käärmeitä löydykään, tuntuu Killzone 3 tarjoavan suoranaisia ?Wau!?-hetkiä varsin kitsaasti. Näin jälkikäteen erityisellä lämmöllä muistuvat lähinnä planeetan arktisella vyöhykkeellä tapahtuva rakettireppuloikinta sekä valtavan MAWLR-sotakoneen taltuttaminen. Kaksi kohtaa kahdeksan tunnin ammuskelueepoksessa on aika vähän Modern Warfare 2:n ja Killzone 2:n kaltaisten adrenaliinipommien turruttamille aivoilla, vaikka muu peli olisikin silkkaa kultaa.

Koska Killzone 3 on yksi PlayStation 3:n lippulaivapelejä, tukee se Sonyn ihannelinjan mukaisesti sekä 3D-televisioita, että Move-ohjainta. Olosuhteiden rajoittamana testasin ainoastaan jälkimmäistä. Ohjaaminen hoituu siten, että Move-kalikka toimii pyssynä, jolla tähtäillään kohti ruutua ja vasemman käden Navi-ohjaimesta liikutellaan hahmoa. Kuvaruudun keskellä on vapaasti määriteltävä kuollut sektori, jossa liikkuu ainoastaan tähtäin ja kun osoittaa kohti laitoja, kääntyy koko hahmo. Konsepti on selvästi PC:n hiiriohjausta epätarkempi, mutta tuo peliin aivan uudenlaista realismia ja immersiota. Jo yksin se tosiasia, ettei ruudun etualalla heiluvaa ase ole kiinnitetty kameraan saa pelaajan tuntemaan itsensä joksikin muuksi, kuin tyhjiössä leijuvaksi rynnäkkökivääriksi ja kaukolaukauksia ammuttaessa Moven tarkkuus tulee todella tarpeeseen. Hiilikuitumattoihin ja laserhiiriin tottuneet PC-pelaajat voivat jatkossakin kerskailla rottakontrollien ylivoimaisella ketteryydellä, mutta mikäli arvostaa todentuntuisuutta, on Killzone 3 vahva argumentti Moven puolesta.

Kuten testosteroniräiskinnöistä yleensä, myös Killzone 3:sta löytyy nettipelikomponentti. Pakollisen deathmatch-osion ohella pelistä löytyy tavoitepohjainen Warzone sekä alku- ja loppuanimaatioin höystetty Operations-moodi. Hyväksi havaittujen käytäntöjen mukaan itselleen voi valita hahmoluokan tark?ampujasta insinööriin ja pelituntien myötä vyön alle karttuu taitoja sekä uusia aseita. Pelimuotoja ja karttoja voi opetella rauhassa tietokoneen ohjastamia botteja vastaan, mikä on omiaan alentamaan aloittelijoiden kynnystä tarttua moninpeliin. Ainoa silmiin pistävä puute on co-op ?tilasta puuttuva nettipelituki, jonka ansiosta juonimoodi taittuu ainoastaan jaetulla ruudulle. Itseäni asia ei liiemmin haitannut, mutta on helppo ymmärtää, miksi joku toinen voisi kokea tämän ongelmaksi.
Audiovisuaalisilta avuiltaan peli uppoaa odotetusti PlayStation 3 ?julkaisujen kärkikastiin. Grafiikka pursuaa detaileja, mutta on silti selkeää. Ruudulla vilisee niin paljon tavaraa, etteivät pienet kyykkäykset ruudunpäivitysnopeudessa haittaa ja pelikoneistolla tehdyt välianimaatiot vääntävät sisälläni asuvalta teknofiililtä suun messingille. Mukavana yksityiskohtana, animaatiot kätkevät alleen pakolliset latailutauot saaden pelikokemuksen tuntumaan yhtenäiseltä ja saumattomalta. Myös pelihahmojen liikehdintä näyttää luontevalta. Välillä meno äityy hassuksi, kun vihulaiset käyttävät viimeisiä voimiaan hollywoodmaisiin loikkiin kaiteiden yli, mutta tämä taitaa kuulua samalla tavoin asiaan, kuin Bruckheimer ?henkinen soundtrack ja räjähdysten seasta kaikuva sotilasjargoni.

Yhteenveto

Laadukas kokonaisuus

Hyvää

  • + Bottimatsit tekevät moninpelistä lähestyttävämmän
  • + Toiminta tempaa mukaansa
  • + Move-kontrollit
  • + Herkkua silmille ja korville

Huonoa

  • - Tarina täynnä hukattua potentiaalia
  • - Ikimuistoiset kohtaukset harvassa