Arvostellut: Petteri Hemmilä, 13.maaliskuu 2018

Peliarvostelu

Kingdom Come: Deliverance

Pelin nimi: Kingdom Come: Deliverance
Alusta: Xbox One
Kehittäjä: Warhorse Studios
Julkaisija: Deep Silver
< >
Avaa pelin lisätiedot
Arvostelun Kingdom Come: Deliverance kansikuva

Jos saisin euron aina kun joku pieni ja innokas kehittäjätiimi lähtee tekemään peliä konseptilla “vähän niin kuin Skyrim, mutta parempi”, olisi asuntolainani maksettu korkoja myöten. Tällä kertaa tuulimyllyjä haastaa tsekkiläinen Warhorse Studios, jonka suunnitelma riisua avoimen maailman keskiaikafantasiasta “fantasia” johti hulppeaan joukkorahoitusmenestykseen ja poikkeuksellisesti jopa ihan oikeaan peliin. Tekijätiimi on saanut sittemmin tuta nettijulkisuuden nurjan puolen erilaisten rasismi-, ksenofobia- ja sovinismisyytösten muodossa, mutta jos kurottaa läpi kiehuvan Internet-raivon, paljastuu pinnan alta kunnianhimoinen ja kiehtova keskiaikaseikkailu, jonka suurimmat puutteet eivät piile ihonväreissä tai sukupuolissa, vaan vajavaisessa bugitestauksessa ja laadunvalvonnassa.

Kingdom Come: Deliverancen tapahtumat sijoittuvat 1400-luvun Böömiin, eli käytännössä nykyisen Tsekin alueelle. Rakastettu kuningas Kaarle IV on laulanut viimeisen laulunsa ja maa on luisumassa raiteiltaan, kun kelvoton kruununperillinenkin on joutunut velipuolensa, Unkarin kuninkaan Sigismundin, kaappaamaksi. Pelaaja on pienessä Skalizin kylässä kasvanut sepän poika, Heinrich, jonka ymmärrys politiikasta rajoittuu siihen, mitä väärää mielipidettä kännipäissään julistavan naapurin talon sotkemiseen tarvitaan. Heinrichin elämä mullistuu äkillisesti, kun Sigismundin palkkaamat turkkilaissoturit saapuvat kotikylän porteille ja niittävät sen asukkaitaan myöten matalaksi. Henry pelastuu kuin ihmeen kaupalla, mutta ystävät, vanhemmat ja vaimokandidaatti jäävät niille sijoilleen. Käteen jää lähinnä ylpeys sekä isän valmistama miekka, joka sekin on oikeastaan jonkun muun omaisuutta.

Deliverancen kostotarinassa olisi potentiaalia kaavamaisuuteen, mutta mukaansa tempaava miljöö saa moneen kertaan koetun juoniasetelman tuntuaan raikkaalta. Warhorse Studios on ottanut tavoitteekseen kuvata aikakautta mahdollisimman realistisesti, mikä näkyy paitsi hienosti maisemissa, myös klassisia keskiaikakliseitä uhmaavissa hahmoissa. Aateliset eivät ole aina pahoja tai läpeensä korruptoituneita, kansalaiset ovat kouluttamattomia, mutteivät välttämättä tyhmiä ja vartijatkin ovat enemmän tavallisia tyyppejä tavallisessa työssä kuin vallastaan humaltuneita kiusaajia. Päähenkilökin on varsin sympaattinen, joskin vahvasti ajalle ja paikalle ominaisten “kristillisten arvojen” ajama. Itse asiassa, iso osa tarinasta kumpuaa nimen omaan Henryn omasta sisäisestä tarpeesta saattaa vanhempansa hautaan sekä isäpapan takoma miekka oikealle omistajalleen.

Kingdom Come: Deliverancen paras piirre on sen maailma. Vain noin kuudentoista neliökilometrin kokoinen pelialue ei ole suurin tai yksityiskohtaisin koskaan näkemäni, mutta se on riittävän tiivis tarjotakseen tutkimisen ja löytämisen iloa kymmeniksi tunneiksi. Pienen kehitystiimin hengentuote ei kykene haastamaan The Witcherin tai Skyrimin kaltaisia mammutteja monipuolisuudessa saati interaktiivisuudessa, mutta se on pullollaan sellaisia historiallisia yksityiskohtia, jotka muista peleistä puuttuvat. Metsäalttarit, hiilenpolttajien leirit, linnojen käytäviltä löytyvät huussit, jokivarsien kylpylät ja kaupunkien yöaikaan lukkiutuvat ovet tekevät Deliverancen maailmasta ihan omalla tavallaan uskottavan, vaikkei jokaista koristevaasia ja savikuppia voikaan kleptomaanata selkäreppuunsa. Parhaita ovat sinänsä tarpeettomat, mutta immersiota lisäävät pelimekaaniset yksityiskohdat, kuten pilaantuvat ruoat, syömis- ja nukkumispakko tai pelaajahahmon hygienia, jonka laiminlyönnillä on ihan suoria vaikutuksia Henryn karismaan. En luonnehtisi Kingdom Come: Deliverancea niinkään avoimeksi “tee mitä haluat”-roolipeliksi, jossa ostellaan taloja ja kalastellaan järvellä, kuin raa’aksi keskiaikasimulaatioksi, jossa soihdutta hiiviskely öisellä kylänraitilla tuo sakot ja vääränlainen haarniska koituu kuolemaksi.

Tekijätiimin pyrkimys realismiin heijastuu myös muihin pelimekaniikkoihin, kuten taisteluun ja hahmonkehitykseen. Deliverance haistattaa pitkät perinteisille kokemuspistepohjaiselle taitojärjestelmälle ja korvaa sen systeemillä, jossa Heinrichin kyvyt karttuvat harjoittelulla. Miekkailua oppii miekkailemalla, jousiammuntaa ampumalla ja niin edelleen. Seurauksena on hienoinen Super Mario -syndrooma, eli pelistä tulee sitä helpompi, mitä enemmän ja paremmin sitä pelaa, mutta kouriintuntuvat palkinnot tekevät opettelusta toisaalta myös palkitsevaa.

Kärhämät ratkotaan ihan omanlaisellaan taistelusysteemillä, jossa oikealla analogiohjaimella valitaan suunta ja liipaisimella lyöntien sekä torjuntojen väliltä. Iskujen onnistumiseen vaikuttavat ajoitus, osumakohta sekä aseen ja haarniskan tyyppi, mutta nyrkkisääntönä voi sanoa, että se, joka saa ensimmäisen kunnon osuman läpi, vie yleensä myös taistelun voiton. Mekanismi tuntuu rehellisesti sanoen kankealta ja hieman epäintuitiiviselta, mutta tykästyin sen sisäänrakennettuun arkirealismiin. Välien selvittäminen on vain harvoin taidokkaan miekkailun juhlaa, ja häviäjä on yleensä se, jolta loppuu ensimmäisenä kunto tai jolla on vähemmän kavereita mukana.

Taistelumekaniikka on vähän hiomaton, mutta ei ainoa osa-alue, jolla Kingdom Come: Deliverance kaipaisi huomiota. Kingdom Come: Deliverance näet on suorastaan pullollaan erilaisia bugeja, keskinäisessä ristiriidassa olevia mekanismeja ja ihan puhtaita ajattelemattomuuksia, jotka kielivät puutteellisesta pelitestauksesta. Räikein kohtaamani este lienee pelin alkuvaiheilla esiteltävä tiirikointiminipeli, joka on nykymuodossaan sanalla sanoen mahdoton läpäistä. Tutoriaali jää kesken viimeistään siinä vaiheessa kun pelaaja rikkoo viimeisenkin tiirikkansa, eikä peli tunnu edes ymmärtävän, että näinkin voi sattua – opettaja vaan seisoo paikoillaan ja kieltäytyy puhumasta, kunnes laatikko on auki. Toinen niin ikään ensimetreillä vastaan tullut tilanne oli eräs kaksintaistelu, jonka jälkeen minun olisi pitänyt puhua miekkailukouluttajalleni – aurinko pääsi laskemaan kesken ottelun, kouluttaja katosi sänkyynsä, ja kun lopulta seurasin karttamerkkiä miehen kodille, antoi sivusta seurannut vartija minulle muhkean sakon yksityistiloissa hiippailusta. Sovitin tuomioni viettämällä yön putkassa ja seuraavana päivänä tehtävä jatkui areenan laidalta ikään kuin mitään ei olisi koskaan tapahtunutkaan. Nämä ovat toki pelkkiä yksittäisiä kiusallisia tarinoita, mutteivät mitenkään ainutkertaisia. Bugiosastolta löytyy koko värisuora aina keskustelijoiden ohi sojottavasta dialogikamerasta pelin jumahtamiseen ja tasogeometriaan juuttuviin tekoälyhahmoihin. Bugeista saisi koottua pitkän luettelon, mutta ehkäpä alle liitetty video jokeen pakenevine rosvoineen kertoo Delivernacen nykytilasta enemmän kuin tuhat sanaa.

Suoranaisten bugien ja vahingossa risteävien mekanismien ohella Kingdom Come: Deliverancesta löytyy läjäpäin todella kyseenalaisia suunnitteluvalintoja. Käsittämättömin lienee tallennusjärjestelmä, joka perustuu automaattitallennuksiin tai pelin kauppiailta ostettavien, kalliiden snapsien kulautteluun. On ylipäätään absurdi ajatus tehdä aikuiselle yleisölle suunnattu peli, jota ei pysty tallentamaan silloin kuin muu elämä sitä vaatii, mutta automaattitallennus, joka ei tallenna esimerkiksi juonitehtävien tai hankalan taistelun päätteeksi, on jo silkkaa kiusantekoa. Muita suunnittelukukkasia ovat muun muassa jo aiemmin parjaamani tiirikointialipeli sekä pienet statusindikaattorit, jotka kertovat kun pelaajalla on joku perustaitoihin vaikuttava vaiva, mutta eivät anna kuva-arvausta parempaa dataa sitä, millaisesta vaivasta on kyse saati, miten siitä pääsee eroon. Yksinkertainen tekstimuotoinen kuvaus auttaisi jo paljon.

Kingdom Come: Deliverancessa on niin moni asia rikki, ettei sen parissa pitäisi kaiken järjen mukaan viihtyä, mutta se tekee myös paljon oikein. Esimerkiksi tehtäväsuunnittelu on kautta linjan erinomaista. Lähes jokaiseen tehtävään löytyy useampi ratkaisupolku, eikä esimerkiksi miekkaan ole pakko tarttua kuin muutamassa poikkeustapauksessa. Joukosta löytyy todellisia helmiä, kuten alkoholisoituneen papin kanssa tehty ryyppyreissu, joka päättyy yölliseen kirkonkellojen kilistämiseen ja aamusilmin vedettyyn viinanhuuruiseen saarnaan alkoholin vaaroista. Jopa geneeriset hanttihommatkin on yleensä kirjoitettu sen verran uskottavasti, etteivät ne tunnu tarpeettomalta ravaamiselta. Valitettavasti viimeistelyn puute näkyy myös tällä saralla ja osa tehtävistä jää hieman omituisella tavalla kesken. Tuntui oudolta riiata myllärin veljentytärtä vain siksi, ettei tämä enää ikinä puhuisi pelaajalle, tai maanitella tilan emäntää ottamaan karannut renki takaisin ja jättää uutinen kertomatta rengille itselleen.

Kingdom Come: Deliverancen parissa vietetystä ajasta jäi sellainen olo, että kyseessä on rakkaudella rakennettu peli, joka olisi vaatinut vielä muutaman kuukauden intensiivistä pelitestausta ja viimeistelyä. Räikeimmät bugit tulevat varmasti hioutumaan päivitysten myötä ja tekijät ovat luvanneet korjata niin tallennussysteemin kuin tiirikoinninkin aivan näinä päivinä. Ei vaadi kuitenkaan kummoisia meedion taitoja nähdäkseen, ettei Kingdom Come: Deliverancesta tule koskaan ihan yhtä salonkikelpoista ja amatööriystävällistä kuin miljoonamyynteihin yltäneistä fantasiaverrokeistaan. Arvosteluun saapunutta Xbox One -versiota piinasivat vielä ylimääräiset ruudunpäivitysongelmat sekä hitaasti lataavat tekstuurit, mutta se on oikeastaan sivuseikka. Olennaisinta on kysyä itseltään, nauttiiko historiallisesti tarkkuudesta siinä määrin, että on valmis hyväksymään kasan bugeja ja pelaamaan peliä, jonka mielestä pakolliset ruoka-, kylpy- sekä unitauot varustehuoltoineen ovat hyvää pelidesignia – peliä, joka ei epäröi viedä henkeä toisinaan vain siksi, että elämä keskiajalla oli kovaa? Jos vastasit “kyllä”, tarjoaa Kingdom Come: Deliverance lukuisista ongelmistaan huolimatta ainutlaatuisen ja mukaansa tempaavan elämyksen.

Yhteenveto

Laadukas kokonaisuus

Hyvää

  • - Upea, uskottava maailma
  • - Välttää pahimmat hahmostereotypiat
  • - Tehtävissä kiitettävästi ratkaisuvaihtoehtoja
  • - Pyrkii realismiin, olipa kyse taisteluista tai ruoan säilyvyydestä

Huonoa

  • - Uskomattoman buginen kaupalliseksi julkaisuksi
  • - Joistain mekanismeista ja käyttöliittymistä paistaa testauksen puute
  • - Tallennusten rajoittaminen tolkuttoman huonoa pelisuunnittelua ja hutiloitu autosave
  • - Suuria suorituskykyongelmia tavallisella Xbox Onella