On olemassa monia hyviä perusteita hankkia kotiinsa Xbox 360, mutta jos joku olisi vielä muutama viikko sitten tarjonnut perusteeksi japanilaisroolipelien hyvää tarjontaa, olisin kehottanut harkitsemaan lepolomaa pöpilässä. Playstation 3:n vahva asema seuraavan Final Fantasyn alustana ja Xbox 360:n vaatimaton menestys japanilaisen peliyleisön keskuudessa laski odotukseni tätä ilmiötä kohtan niinkin olemattomiin, että jopa Lost Odysseyn kaltainen hypetetty mammuttipeli piti käytännössä tunkea kurkustani alas, ennen kuin tajusin mistä on kyse. Kyseessähän on siis legendaarisen Final Fantasy -tuottajan, Hironobu Sakaguchin perustaman Mistwalkerin, tuorein hengentuotos. Toisin sanoen, eeppinen roolipeli jossa on enemmän Final Fantasya, kuin Final Fantasyssa itsessään.
Toisin kuin mielipiteitä jakanut Final Fantasy XII, Lost Odyssey ei lähde sörkkimään hyväksi havaittua kaavaa, vaan iskee pöytään juuri sitä mikä faneihin uppoaa: tarjolla on siis täyslaidallinen elämää suurempaa draamaa, elokuvatasoista välianimaatiota sekä tietenkin miljoona ja yksi faneille tuttua pelillistä lainalaisuutta, aina elementtipohjaisesta magiasta, tyhjästä ponnahtaviin taisteluihin. Toteutus on odotetusti a-luokkaista, eikä kompromisseille ole juuri jätetty tilaa; niin graafisesta tyylistä kuin käsikirjoituksestakin vastaa tukku japanilaisittain isoja nimiä ja musiikkinakin kuullaan Final Fantasyista ja Blue Dragonista tutun veteraanimuusikon, Nobuo Uematsun mahtipontisia, mutta persoonallisia sävellyksiä. Mikäli geenit vetävät tippaakaan japskiroolipelien suuntaan, on päivänselvää, ettei tällainen kokonaisuus yksinkertaisesti voi mennä pieleen.
Nimellään itsensä yhteen Antiikin Kreikan ja koko länsimaisen kirjallisuuden merkittävimmistä teoksista rinnastavan Lost Odysseyn tarina kiertyy muistinsa menettäneen palkkasoturin, Kaim Argonarin, ympärille. Näennäisestä siloposkisuudestaan huolimatta, kuolemattomalle Kaimille on ehtinyt kertyä ikää jo tuhat vuotta ja matkan varrelle ovat kadoneet muistin ohella elämän tarkoitus ja varma tieto siitä, kuka hän oikeastaan onkaan. Miehen tuhatvuotinen vaellus tulee käännekohtaansa, hänen havahtuessaan ainoana eloonjääneenä laavavirtojen pyyhkimältä taistelukentältä. Eipä aikaakaan, kun paikallinen vanhimpainneuvosto kiinnostuu kuolemattomasta sankarista ja passittaa tämän oitis tutkimaan yhteyttä tapahtuneen luonnonkatastrofin ja maassa vallitsevan maagis-teollisen vallankumouksen välillä. Matka käy kohti kokeellista “Grand Staff” -magialähdettä ja matkaseuraksi tälläytyy Kaimin tavoin tuhatvuotisesta amnesiasta kärsivä merirosvotyttönen, Seth, ja huumoripuolesta huolehtiva juoppo naistenmies, Jansen. Arvatenkaan, mikään ei ole sitä miltä aluksi näyttää ja yksinkertaisesta tiedustelutehtävästä rönsyilee äkkiä politiikkaa, sotaa, salaliittoja ja Kaimin monivaiheista menneisyyttä setvivä seikkailu.
Lost Odysseyn juoni tempaa nopeasti mukaansa ja pelin henkilöhahmoista löytyisi riittävästi karismaa vaikka kokoillan elokuvaa tähdittämään. Viihdyttävän tarinan alle kätkeytyy kuitenkin täydellisen klassinen japanilaisroolipeli, joka tuntuu genrerajoja rikkoneen Final Fantasy XII:n jäljiltä kuin kauan odotetulta kotiinpaluulta seikkailun ja vuoropohjaisen taistelun maailmaan. Mitään liian uutta ei edes yritetä tyrkyttää: silloin kun pelaaja ei tuijota kuvankauniita välianimaatioita tai pieksä tyhjästä ilmestyneitä hirviölaumoja, harhailee hän pitkin näennäisen avoimia karttoja, jutustellen yhtä repliikkiä toistelevien vastaantulijoiden kanssa, koluten samalla jokaisen matkalle osuvan ruukun, arkun ja kiviröykkiön varusteiden toivossa. Juoni etenee varsin suoraviivaisesti ja vaikka näennäistä etenemisenvapautta tarjotaankin, tulee tarinan sanelemalta reitiltä harvoin poikettua muutoin, kuin ylimääräisten aarteiden perässä tai epähuomiossa.
Toisinaan vastaan heitetään joku vasemmalla kädellä ratkeava minipuzzle, mutta varsinaisena suolana, tämän lineaarisen juoniseikkailun keskeltä erottuvat vuoropohjaiset taistelut, jotka paria erikoistapausta lukuun ottamatta iskevät varoittamatta, kuin salama kirkkaalta taivaalta. Nokkimisjärjestys pelaajaryhmän ja tyhjästä hyökkäävien öhkömönkiäisten välillä selvitellään erillisellä suljetulla areenalla, jossa toiminta on vuoropohjaista ja jokaista iskua sekä loitsua saattelee efektisade, joka saisi Hollywoodin tehostekonkaritkin vääntämään kyyneleitä kateudesta. Alkupään helpommissa taisteluissa pärjää aika hyvin, kunhan vain muistaa miekanviuhuttelun keskellä mutustella myös parannusyrttejä, mutta eipä aikaakaan, kun jyrkästi kasvava vaikeustaso ja pelaajaryhmän monipuolistuva taitovalikoima muuttaa yksinkertaisen lyömäkilpailun deterministiseksi strategiapeliksi. Viimeistäänkin siinä vaiheessa, kun henkihieveriin piesty sankarijoukko palkitaan loppuvastustajan päihittämisestä uuden samanlaisen öttiäisen esiintulolla, tajuaa kovapäisinkin pelaaja, ettei tästä ilman ajattelua selviä.
Pitkälle pääsee jo tuntemalla japanilaisroolipelien “tulimagia vahingoittaa vesihirviöitä”- tyyppiset lainalaisuudet, mutta löytyypä Lost Odysseyn hihasta pari ihan tuorettakin kikkaa. Tutuksi tulevat niin ikään fyysisiä iskuja vahvistavat sormukset, joiden potentiaali vapautetaan pienellä lyöntianimaation päälle tulevalla refleksipelillä, kuin myös muodostelmat, joiden avulla helpommin kupsahtavat hahmot voidaan laittaa taaemmaksi, eturivin muskelimiesteen suojelukseen. Ilahduttavasti, myös viholliset tapaavat käydä päälle hyvin harkituissa asetelmissa. Tämä lienee kuitenkin enemmän pelisuunnittelun, kuin tekoälyn meriitti, sillä karkeita strategisia virheitä toistelevat vihulaiset osoittavat keskinäistä yhteistyökykyä ja hyvää harkintaa vain satunnaisesti.
Taistelun taktisuudesta ja muista pelimekaniikan nippelitiedoista voisi pyöritellä tekstiä sivun jos toisenkin, mutta parhaiten peliä voi kuvata, kertomalla pelillisen sisällön olevan pääpiirteittäin samasta muotista, kuin mitä japanilaisroolipelit ovat olleet jo 80-luvulta saakka. Samaa ei kuitenkaan voi sanoa pelin audiovisuaalisesta toteutuksesta, joka on loistoesimerkki siitä, mihin nykyinen konsolisukupolvi voi venyä, kunhan suunnittelupuolta ei ole jätetty sieluttomille tusinatuottajille. Lost Odysseyn outo viktoriaanista Englantia ja japanilaisittain väritettyä steampunkkia sekoitteleva scifimaailma tarjoaa enemmän kuin riittävästi leukaa loksauttavia taustoja seikkailuun, mutta yhtälailla kiitosta voisi antaa elävästi animoiduista sekä yksityiskohtaisesti mallinnetuista hahmoista. Alla jauhava Unreal Engine 3.0 pitää huolen siitä, että grafiikka näyttää pätevältä myös niiden silmiin, jotka tapaavat arvioida laatua teknisen dokumentaation perusteella.
Äänipuolella shown varastavat Square-Enixin hovisäveltäjän, Nobuo Uematsun, elektrohenkistä rokkia kosiskelevat orkesterikappaleet, jotka parhaimmillaan tekevät Lost Odysseysta melkeinpä musikaaliin rinnastettavan kokemuksen. Puristit arvostanevat myös mahdollisuutta kuunnella pelin puheita alkuperäiskielellä, japaniksi, mutta kaikkien odotusten vastaisesti, myös englanniksi väännetty dubbaus kuulostaa vaihteeksi ihan luontevalta ja uskottavalta.
Loppujen lopuksi, Lost Odyssey on hyvin perinteinen japanilaisroolipeli tuoreissa vaatteissa ja sen viehätys riippuu pitkälti siitä, kuinka paljon tästä klassisesta genrestä ylipäätänsä pitää. Toki siis on niitäkin, joiden mielestä Lost Odyssey on vain modernisoitu yritys potkia eloa kuolleeseen hevoseen, mutta itse en saanut irroitettua näppejäni ohjaimesta ennen lopputekstejä. Tarinalta ja toteutukseltaan meno on kuitenkin ensiluokkaista, joten jos pelityyppi itsessään ei aiheuta näppylöitä, ei Lost Odysseyta tulisi missään nimessä ohittaa.
