Madagascar 3 ? Europe’s Most Wanted on samannimiseen animaatioelokuvaan pohjautuva lisenssipeli, joka seuraa kevyesti esikuvansa juonen vanavedessä. Pääosassa ovat aiemmistakin Madagascar-animaatioista tuttu eläinhahmonelikko, Melman, Marty, Alex ja Gloria, jotka lähtevät kiertämään Eurooppaa sirkuksessa esiintyen, suurempana tavoitteenaan päästä sitä kautta viimein takaisin kotiinsa New Yorkiin, josta lähtivät ensimmäisen Madagascar-elokuvan aikoihin. Jotta sirkuskiertueesta tulisi menestys ja kaikki ihmiset huomaisivat sirkuksen tulleen kaupunkiin, on eläinten yhteistyössä suoritettava jos jonkinlaisia tehtäviä, että mahdollisimman moni silmäpari varmasti kiinnittäisi huomiota.
Pelin sisältö koostuu esikuvansa juonta mukailevasta tarinamoodista, circus modesta, jossa voi nimensä mukaisesti pelailla yksinpelitarinankin aikana koettavissa sirkushuipentumissa pelattavia minipelejä ja esteratoja joko yksin tai kaverin kanssa yrittäessään saavuttaa mahdollisimman korkeaa pistesaldoa.
Käytännössä Madagascar 3 ? Europe’s Most Wantedin tarinamoodi sisältää tyypillisen, animaation pohjalta tehdyn lisenssipelin tapaan pääasiassa tasohyppelemistä, mutta sekaan on ujutettu myös erilaisia helppoja minipelejä, joita pelaillaan useaan otteeseen tasohyppelykenttien välissä. Tasohyppelyiden ja minipelien läpipelaaminen on eräänlaista valmistautumista sirkukseen sekä sen järjestämiseen ja jokaisen vierailtavan Euroopan maan lopussa häämöttääkin sitten itse suuri sirkustapahtuma, jossa eläinsankarit suorittavat viimeisenä etappina erilaisia esteratoja yleisön hurratessa taustalla ennen siirtymistään seuraavaan maahan.
Toimiva tasohyppely on aina tervetullutta, eikä Madagascar 3 petä tällä saralla: pelistä löytyy varsin helposti omaksuttavat sekä tarkat hyppelykontrollit ja muutoinkin ohjaaminen esimerkiksi juuri minipeleissä on helppoa ja vaivatonta, vain muutaman nappulan käyttämistä. Kaikkia toimintoja varten ruudulla näkyy myös lisäksi aina kulloinkin vaadittava nappula, joten valikoissakaan ei pahemmin tarvitse käydä kontrolleja tiirailemassa.
Tasohyppelyosuudet pelataan aina kahden hahmon kera ja hahmoparit vaihtelevat tasosta toiseen. Välillä parina ovat Alex ja Gloria, välillä Alex ja Melman ja sitä rataa. Kaikilta hahmoilta löytyy omat erikoiskykynsä, jotka toimivat ikään kuin pelin pääideana: hahmojen on toimittava yhteistyössä jatkuvalla syötöllä, jotta kussakin kentässä voisi edetä loppuun asti ja samalla kaikki sirkusta organisoivien pingviinien vaatimat esineet saada kerätyksi.
Esimerkkinä leijona Alex osaa avata lukittuja portteja ja hyppiä pitkin pystypaaluja, kun taas virtahepo Gloria osaa kävellä nuoralla, sekä rikkoa ja kaataa isoja ja pieniä objekteja isolla takapuolellaan. Gloria on myös eläimistä ainoa, joka osaa uida. Marty-seepra sen sijaan on ainoa, joka uskaltaa mennä ampuvan sirkuskanuunan sisään sekä ainoana osaa myös loikkia puisista hyppyreistä todella pitkälle ja niin edespäin.
Hahmojen peluutusta onkin jatkuvasti vaihdeltava, sillä tietä toiselle mukana olevalle hahmolle avataan yleensä vuoron perään. Peliä voi pelata joko yksin tai sitten toisen kaverin kanssa jaetulla ruudulla. Jaetun ruudun pelitila on totta kai se paljon parempi vaihtoehto ja muutoinkin yksi pelin parhaita ominaisuuksia.
Yksin pelaillessa hahmon vaihtaminen käy kyllä kätevästi käden käänteessä RB-nappulalla, mutta ongelmien ratkominen ja seuraavan etenemistavan ja paikan hahmottaminen yksinään ei kuitenkaan ole samalla tapaa hauskaa kuin kaverin kanssa pelleillessä ja tutkailtaessa. Eikä tekoälyn ohjastamaksi jäävä toinen hahmo muutenkaan aina tajua seurata pelaajan hahmoa, jolloin pelaaja aina välillä itse molempien hahmojen taluttajaksi.
Yksinpelailu on jossain määrin rasittavaa myös siksikin, että pelin tasosuunnittelu on lähes kauttaaltaan täynnä hankalammin hahmotettavia etenemispaikkoja. Pitäisi tajuta, miten päästä talon x katolle ja sieltä aina tärkeän esineen luokse. Kuulostaa kamalan yksinkertaiselta, mutta sitä se kuitenkaan ihan aina ei ole.
Kentät ovat melko pienikokoisia ja ruudulla opasteena on minikartta, josta näkyy muun muassa tärkeiden esineiden sijainti ja siten minnepäin tulisi kulkea, minkä lisäksi opasteena pelissä toimivat ilmassa roikkuvat eläinilmapallot, joka kertoo sen mitkä paikat ja hyppelykohdat ovat tarkoitettu millekin hahmolle.
Joskus oikea etenemisreitti on kuitenkin jollain älyttömällä tavalla saatu niin pimentoon, että sen äkkää pisimmillään vasta puolen tunnin ympäriravaamisen jälkeen, jolloin meno taas voi jatkua.
Edestakaisin ravaamisen turhauttavaa tunnetta ei lainkaan vähennä se, että taustalla soi itseään todella pahasti toistava, yksi ja lyhyt musiikkiraita ja se vaihtuu vasta siinä vaiheessa kun siirrytään kokonaan uuteen maahan, monen monituisen tason jälkeen. Lisäksi pelästyneiden kaupunkilaisten reagointi eläimiin on niin ikään jokaisessa pelin tasossa niitä yksiä ja samoja ääniefektejä, joissa ei vaihtelua kuule.
Päähahmojen riesana ovat välillä vaikeasti hahmotettavien etenemisreittien ohella myös alueella partioivat eläinrankkurit, jotka alkavat oitis jahdata pelaajaa, mikäli kaupunkilaiset alkavat kirkua näiden läheisyydessä. Lääkkeenä tähän on X-nappulalla hahmon päähän laitettavat aurinkolasit, joilla voi ennaltaehkäistä tulemista huomatuksi, mutta aina sitä ei muista ennakkoon tehdä. Sitten paetaankin lassoilla varustautuneita rankkureita, kunnes löydetään jokin korkea piilo tai jalusta, jonka päälle voi kiivetä esittämään patsasta ja sillä tavoin eksyttää rankkurit.
Rankkureita on helppo paeta, mutta siinä vaiheessa, kun on etsinyt oikeaa etenemisreittiä aivan liian kauan ja juossut karkuun rankkureita sinne tänne, alkaa todella ottaa pattiin näidenkin heppujen pillinviheltelyt yhä uudelleen ja uudelleen alusta soivan musiikin pauhatessa hermoja tuhoavana tekijänä taustalla. Luovuttaa ei kuitenkaan aivan kokonaan silti viitsisi, koska jos rankkurit saavat pelaajan vangituksi, alkaa taso alusta.
Tason alkaminen alusta ei niinkään haittaa tasohyppelemisen osalta, mutta koska pelissä on sellainenkin rasittavuus — oikean etenemisreitin etsimistäkin rasittavampi ? jossa pelaajan tulee etsiä kustakin tasosta X määrä milloin mitäkin tilpehööriä. Korostan edelleen sitä, että tasot ovat kooltaan melko pieniä, mutta silti jotenkin ihmeen kaupalla esimerkiksi viidentoista kenkäparin etsiminen tasosta on joskus todella työlästä ja kamalan tylsää puuhaa. Etsittävät tavarat (pääesinettä lukuun ottamatta) eivät näy lainkaan minikartalla, joten niiden paikantaminen näin ylipäätään, edes paljaalla silmällä maan tasoltakin, on välillä hankalaa. Välillä kerättävät esineet taasen ovat kaikki yhdessä läjässä, eikä suunnittelulla näiltä osin tunnukaan välillä olevan minkäänlaista logiikkaa.
Paikoitellen Madagascar 3:n pelaaminen tuntuu vahvasti siltä, kuin pelaisi samoja tasoja samoilla tehtävätavoitteilla kerta toisensa jälkeen ? vain kerättävien tavaroiden määrä ja ulkonäkö vaihtelevat tässä välissä. Osasyyllinen itseään toistavuuteen on samanlaisina toistuvien tehtävätavoitteiden (etsi tärkeä objekti + X määrä sitä tai tätä esinettä) ohella pelin tasosuunnittelun visuaalinen puoli.
Oltiinpa poukkoilemassa sitten Italiassa tai Pariisissa, niin arkkitehtuuri on kaupungin taloissa lähestulkoon aina samankaltaista ja ympäröivät maisematkin lähes samoilla objekteilla päällystettyjä. Jopa 8-bittisen Nintendon pelien tasosuunnittelussa käytettiin aikoinaan enemmän variaatiota ? musiikista puhumattakaan! Siksi onkin jotenkin todella vaikea sulattaa muutamia (tässäkin arvostelussa mainittuja) teknisiä ratkaisuja. Ajan tai rahan puutetta kenties?
Omassa mielessäni Madagascar 3 ? Europe’s Most Wanted -pelistä muodostui (tasohyppelyille harvinaisena elementtinä) pelikokemus, jota jaksoi pelata korkeintaan tason tai pari yhdellä peluukerralla ? lähinnä juuri sen valtavan itseään toistavuutensa vuoksi. Totta kai kaverin kanssa pelaaminen auttaa jaksamista paljonkin, mutta aina kahdetkaan aivot eivät riitä ratkaisemaan liian hyvin piilotetun etenemisreitin tai tärkeän, interaktiivisen ja keinotekoisen reitin pelaajalle tekevän objektin sijaintia.
Vaikka pelin arkkitehtuuri kentästä toiseen toistaakin itseään, on peli silti kuitenkin ihan mukiinmenevän näköinen. Eläinhahmot muistuttavat kiitettävästi esikuviaan ja kauttaaltaan pelin grafiikka esikuvaansa hienosti mukaileva. Äänipuolelta löytyy siis itseään toistava musiikki, sekä kaupunkilaisten kyllästymiseen asti itseään toistavat meluamiset, mutta muu ääninäyttely sen sijaan pelin ? etenkin pelin päähahmojen osalta on onnistunut varsin mallikkaasti. Näidenkin jotkin repliikit tosin toistuvat pelin aikana turhankin usein, mutta varsinainen dialogi on hyvin näyteltyä ja ääninäyttelijät ovat onnistuneet todella hyvin imitoimaan esikuviaan, eli valkokankaalla kuultavia jenkkiääninäyttelijöitä, kuten Chris Tuckeria ja Ben Stilleriä.
Kokonaisuutena Madagascar 3 ? Europe’s Most Wanted ei ole mikään täysin huono peli ? etenkin nuoremmat pelaajat saavat pelistä varmasti moneksi viikoksi hupia jo pelkästä co-op pelitilasta, neljän toisistaan eroavan pelattavan hahmon tuodessa mukanaan virallisuuden tuntua ? vähän samaan tapaan kuin meille vanhemmille pelaajille oli aikoinaan tärkeää, että Teenage Mutant Ninja Turtles -peleissä sai pelata jokaisella Turtles-hahmolla.
Siltikin aikuisempaan, mutta kuitenkin lapsenmieliseen makuun Madagascar 3 on poikkeuksellisen huono ja tylsä lasten lisenssipeli, jota ei jaksa kovin kauaa yhteen menoon pelata ennen kuin sen itseään toistavuus on jo käsinkosketeltavissa.
