Arvostelussa Metal Gear Solid 4 – Guns of The Patriots

Kirjoittanut: Petteri Hemmilä, 16.elokuu 2008

Peliarvostelu

Pelin nimi Metal Gear Solid 4 - Guns of The Patriots
Alusta Playstation 3
HDTV-Tuki 480p/720p
Äänituki Dolby Digital 5.1
< >
Avaa pelin lisätiedot

Täytyy tunnustaa, että ensimmäinen kerta Metal Gear Solid 4:n parissa jännitti hieman. Pikainen kahlaus netin keskustelufoorumeilla paljasti, että tällä pelisarjalla on fanaattisia ystäviä, jotka mieluusti hirttävät ja polttavat jokaisen pelikriitikon, joka rohkenee väittää pelin ansaitsevan vähemmän, kuin kuusi tähteä viidestä. Itse kuulun varmasti pahimpaan riskiryhmään, sillä Metal Gear Solid 2 jäi hyllyyn pölyttymään jo parin tunnin kontrolliturhautumisen jälkeen, eikä pikaisesti eräässä pelitapahtumassa kokeilemani MGS 3 – Snake Eater tuntunut yhtään sen ihmeellisemmältä. Ennakkohuhujen mukaan MGS 4 olisi vieläpä harvinaisen anteeksiantamaton sarjaan tutustumattomille, joten odotusarvo päätymisestäni suorinta tietä peliarvosteljoiden helvettiin tuntui erittäin suurelta.

Mikäli tietoinen ja röyhkeä laiminlyönti pelisarjan aiempia osia kohtaan ei riitä ansaitsemaan palstatilaa verenhimoisten MGS-fanien tappolistalta, niin yritetään vielä kerran: Metal Gear Solid 4 – Guns of the Patriots ei ole kaikkien aikojen-, eikä edes tämän vuoden paras peli. Se ei ole täydellinen hiiviskelypeli, vaan hieman liian monimutkaisilla kontrolleilla varustettu räiskintä, jonka hiiviskelymekaniikkaa tarvitaan lähinnä loputtomana juoksevan vihollisvirran tyrehdyttämiseen. Sen varsinainen hienous ei piile pelattavuudessa tai pelillisissä elementeissä, vaan pääosan varastavat välianimaatiot, -parhaimmillaan jopa puoleentoista tuntiin venyvät pätkät, joiden kertoma tarina on epälooginen, outo ja täynnä aukkoja. Tarinan huumori on harvoin hauskaa, korneja Hollywood-kliseitä pusketaan ulos liian tiuhaan, eikä juoni yrityksistään huolimatta oikein aukea niille, joilla ei ole aiempaa kokemusta sarjasta. Erityisen outoa MSG 4:ssä on kuitenkin se, miten se onnistuu näistä lähtökohdista olemaan yksi vaikuttavimmista, koskaan kokemistani PS3-peleistä.
Tarinansa puolesta Metal Gear Solid 4 – Guns of the Patriots tekee juuri sen, mitä fanit siltä odottivatkin; se tuo Solid Snake -saagan mahtipontiseen loppuunsa, pistäen klooniveljekset Solid ja Liquid Snaken nokitusten viimeisen kerran. Pelin tapahtumat sijoittuvat kronologisesti MSG 2:n jälkeiseen aikaan, vuoteen 2014. Maailma on muuttunut kehittyneen nanoteknologian ja sodan ympärillä pyörivän talouden ansiosta yksityisarmeijoiden temmellyskentäksi, jossa nanorobotein ehostetut sotilaat teurastavat toisiaan vailla uskontoa tai ideologiaa. Lainaruumiissa majaileva Liquid näkee tekoälyjen hallitseman nanoteknologian mahdollisuutena kammeta maailman naruja vetelevä Patriots -järjestö pois vallan kahvasta ja luoda uusi maailmanjärjestys. Tämähän ei tietenkään passaa, vaan pikavauhtia vääjäämätöntä loppuaan kohti vanheneva Snake lähetetään laittamaan piste veljensä touhuille.

Metal Gear Solid 4:n juoni, niin älytön ja mauton kuin se paikoin onkin, on pelin suvereenisti parasta antia. Tarinan varsinainen ydin piilee saippuaoopperamaisen Solid Snake -saagan avoimena roikkuvien juonijohteiden yhteennivomisessa, mutta pelin legendaarinen pääsuunnittelija, Hideo Kojima, onnistuu matkan varrella sivuamaan vakavampiakin teemoja, aina konfliktien ympärillä pyörivästä sotataloudesta ikääntymiseen. Valitettavasti jokainen vähänkin vakavammille vesille eksyvä juonne katkeaa ennen aikojaan ja kokonaisuus jää lopulta liian pirstaleiseksi, tuntuakseen selkeältä kannanotolta suuntaan tai toiseen. Juonen punainen lanka tuntuu katkeilevan muutenkin tuon tuosta, mutta tämä lakkaa häiritsemästä heti, kun ymmärtää ettei kyse olekaan siitä mitä sanotaan, vaan siitä, miten sanotaan. Vähät sisällöstä, kunhan muoto on kohdallaan.

Kerrontatavaltaan, Metal Gear Solid 4 loksauttaa paatuneimmankin pelikriitikon leuat. Vaikka kaikenkarvaiset interaktiiviset elokuvat saivat pahasti näpeilleen jo 90-luvulla, uskaltaa Guns of the Patriots luottaa pitkien ja näyttävien välianimaatioiden voimaan. PS3:n konetehot ovat riittäneet lähes esirenderöidyn tasoisen animaation tuottamiseen pelin omalla koneistolla ja tätä hyödynnetään nokkelasti, mm. antamalla pelaajan halutessaan tihrustaa osaa kohtauksista Snaken silmien takaa, napinpainaluksella. Samaa ideaa sovelletaan myös päähenkilön muistitakaumien väläyttelyyn. Hämmästyttävintä välianimaatioiden toteutuksessa on kuitenkin se, ettei mistään ole tingitty. Ohjauksen laadussa taikka tehosteissa ei säästellä ja eloisasti animoidut hahmot tekevät turhanpäiväisistä keskusteluistakin suorastaan kihelmöivää katseltavaa. Vuoden päästä tämä varmasti jo naurattaa, mutta tällä hetkellä Metal Gear Solid 4:n välianimaatiot ovat parasta koskaan näkemääni realiaikarenderöintiä.

Huikean viimeisteltyjen välianimaatioiden keskelle eksynyt peli onkin sitten vähän vähemmän vaikuttava, mutta ihan vankkaa ja tasalaatuista tekoa sekin. Sarjaa sen enempää tuntematta, erehdyin luulemaan Metal Gear Solid -sarjan pelejä hiiviskelypeleiksi, mutta illusio mureni jo ensimmäisessä tehtävässä, jossa käteen isketään rynnäkkökivääri ja sinko. Kun pelaaja hienoisen alkulämmittelyn päätteeksi törmää lukittuja aseita ”pesevään” Drebiniin, muuttuu pelin luonne kertaheitolla: tämän jälkeen maasta poimitut aseet muuttuvat automaattisesti valuutaksi ja uusien tuliluikkujen shoppailu onnistuu kätevästi suoraan pelin valikosta. Tämä toimii siis missä tahansa ja milloin tahansa. Touhun tyssääminen ammusten loppumiseen olisi kieltämättä melko veemäistä, mutta Drebinin pikaputiikin tyyppinen jokapaikan asevarasto tuo peliin hieman huijauksen tuntua. Lopputaistelut saavat uusia ulottuvuuksia, kun lykkää pikavalintaan pari tusinaa raskaita kertasinkoja ja konekiväärin ehtymättömine ammuksineen. Hiiviskelyä helpottaa äänenvaimentimella, sekä piipun alle kiinnittyvällä kranaatinheittimellä höystetyn M4-rynnäkkökivääri. Mainittujen esimerkkien ohella, pelistä löytyy täysin absurdi määrä todellisen maailman aseita, joita voi äänenvaimentimin ja punapistetähtäimin modata juuri sellaiseen kuosiin, kuin itse haluaa. Omassa pelissäni Snaken tavaramerkkipistooli, sekä sähköshokkeja jakeleva puukko esiintyivät lähinnä välianimaatioiden rekvisiittana.

Joku puristi voisi väittää, että pelamisen muuttuminen hiivinnästä räiskinnäksi on oma vikani, sillä MGS 4:n voi läpäistä myös perinteisellä varjoissa hiippailulla. Väite on tosi, mutta tähän ei juurikaan rohkaista. Vihollisjoukkion keskelle hiipiminen on helppo tapa päästä hengestään, eikä siitä sen kummemmin palkita. Hillityn räiskintävaihteen käyttäminen on sen sijaan hyvinkin perustetua. Kuolleiden vihulaisten aseista saa rahaa, joten tappaminen tulee usein kysymykseen silloinkin, kun se ei olisi pakollista. Useissa pelin tehtävissä riehuu myös moraalisesti mustavalkoinen sotatila, jossa pelaaja voi asettua taistelemaan kapinallisjoukkojen rinnalla. Tämä on oiva tapa välttää potentiaaliset yhteenotot kapinallisten kanssa ja kerätä siinä sivussa kaatuneiden taistelutoverien ja vihollisotilaiden rojut parempaan talteen.

Aivan överiksi räiskintää ei kuitenkaan voi vetää, sillä laukausten vaihto käy nopeasti raskaaksi vanhan Snaken psyykkiselle sekä fyysiselle kunnolle. Fyysinen rapautuminen johtaa luonnollisesti kuolemaan, psyykkeen vaikuttaessa lähinnä ampumatarkkuuteen sekä fyysisen kunnon palautumiseen. Niin henkiset, kuin fyysisetkin arvet saa parannettua ravintoa, lääkkeitä ja palautusjuomia popsimalla, mutta korvien väliä voi hoitaa hieman yllättäen myös tupakalla ja iPodilla.

Toinen hyvä syy ramboilun hillitsemiseksi piilee hieman klassisemmassa hiiviskelypelimekaniikassa; jos vihulaisia nimittäin ei pudota riittävän nopeasti ja äänettömästi, on seurauksena useimmiten hälyytys. Tämä houkuttelee paikalle käytännössä loputtoman määrän lisäjoukkoja, joita voi murhata vaikka maailman tappiin saakka, mutta pisteen paniikille saa ainoastaan pysyttelemällä hetkisen aikaa näkymättömissä. Koska kyseessä on ainakin näin periaatteessa hiiviskelypeli, löytyy piilotteluun moninaisia keinoja. Näppärin tapa on iskeä naama hiekkaan nurkan takana ja verhoutua kameleonttimaisesti ympäristöön sulautuvaan Octocamo-pukuun. Jos tämä tuntuu liian futuristiselta, voi päälleen pukea Snaken pohjattomista taskuista löytyvän pahvilaatikon, tai peltitynnyrin. Viimeksi mainitulla voi kuuleman mukaan myös vyöryä vihollisten nilkoille, mutta tämä ominaisuus on raatojen piilottamisen ja tiedustelurobottina toimivan Metal Gear mark II:n ohella vain yksi niistä monista mukavista, mutta pelillisesti aivan yhdentekevistä elementeistä, joita ei oikeastaan missään tule välissä käytettyä.

Hiiviskelyyn on siis käytännön syistä pakko turvautua hetkittäin, mutta kokonaisuutena tämä puoli tuntui liian epävarmalta makuuni. Toisinaan puusilmäiset vihulaiset eivät näe kirkkaassa päivänvalossa paistattelevaa päähenkilöä metrinkään päästä, kun taas toisinaan varjoissa väijyvä Snake on kuin neliraajainen vihollismagneetti. Tämä olisi saattanut jopa häiritä pelikokemustani, ellei pakkaa tasoitettaisi jatkuvasti edullisilla, hieman jopa ylivoimaisillakin aseilla. Isommaksi riesaksi osoittautuivat pelin kontrollit; maassa ryömivän Snaken kääntäminen on suurin piirtein yhtä helppoa, kuin perävaunullisen auton peruuttaminen, eikä ryömimisnappulan kanssa samaan painikkeeseen mahdutetun väistöliikeenkään käyttö tuottanut aina toivottua lopputulosta. Näiden ja muutaman muun käyttöliittymäkukkasen kanssa oppii kyllä elämään, mutta pieneen trimmaukseen olisi ollut varaa.

Loppujen lopuksi, huterahko hiiviskelymekaniikka, kontrolleihin pesiytynyt kankeus ja räiskintäpainotteinen pelattavuus ovat pelkkiä sivuhuomioita Metal Gear Solid 4:n kaltaisessa eepoksessa. Pelattavuus tuntuu suurimman osan ajasta kuitenkin riittävän hiotulta, ettei se säikytä pois sarjan uusia tulokkaita, veteraaneista puhumattakaan. Suurempi vedenjakaja ovat pelin megalomaanisen välianimaatiot; itse ihastuin tyhjänpäiväisiin, mutta näyttäviin juonipätkiin ikihyviksi, mutta jos tapana on ollut skipata refleksinomaisesti lyhyemmätkin animaatiot, on MGS 4:llä hyvin vähän tarjottavaa. Kyseessä on eräänlainen interaktiivinen elokuva, joka toimii vain ja ainoastaan monen tunnin pätkissä pelattuna. Sunnuntaipelaajat kääntäkööt päänsä toisaalle.

Yhteenveto

Lähes virheetön suoritus

Hyvää

  • + Ohjaus, käsikirjoitus ja ääninäyttely enimmäkseen ensiluokkaista
  • + Koneistolla tehdy välianimaatiot loksauttavat leukoja
  • + Aseiden tuntuma ja virittely kohdallaan
  • + Juoni sivuaa vakaviakin teemoja...

Huonoa

  • - Tarina on japanilaisittain epälooginen ja sisältää karkeita kliseitä
  • - ...mutta ei riittävän selvästi ollakseen kantaaottava
  • - Käyttöliittymää olisi voinut hioa