Arvostelussa Metro 2033

Kirjoittanut: Mikko Kosonen, 8.tammikuu 2011

Peliarvostelu

Pelin nimi Metro 2033
Alusta PC
Ikäraja 18
Julkaisija THQ
< >
Avaa pelin lisätiedot

Aina välillä tulee vastaan pelejä, jotka jäävät pelejä tiuhaan seuraavan (ja arvostelevan) arvostelijankin haavista ulos kokonaan. Yksi tällainen peli on Metro 2033, jota Game Reality ei sen julkaisuaikanaan, viime vuoden maaliskussa, päässyt arvostelemaan. Se vähä mitä ennakkoon pelistä kuulin ja näin kuvia toi mieleen samaisen julkasijan THQ:n toisen paljon luvanneen räiskintäpelin, S.T.A.L.K.E.R.in. Ennakkoluuloni siis olikin ”hyvä peli varmasti, mutta buginen ja kaatuileva kiirehdityn aikataulun vuoksi.” Nyt paljon myöhemmin tulin ostaneeksi pelin puhtaasti omaksi ilokseni, ennakkoluulojeni hieman laannuttua. Päätin silti kuitenkin arvostella pelin, koska mielestäni lopputulos oli jotain muuta kuin mitä kuvittelin ja osittain myös siksi, että pelille ollaan tekemässä tätä kirjoittaessa jatkoa, Metro 2034 -pelin muodossa.

THQ:n julkaisema Metro 2033 on kuin jonkinasteinen déjà vu. Aivan kuten vuonna 2007 julkaistu ensimmäinen S.T.A.L.K.E.R. -peli, myös Metro 2033 on venäläisten kehittämä FPS-räiskintä, joka perustuu ? joskin löyhästi ? erään venäläiskirjailijan samannimiseen teokseen. Pelin sankari ja pelaajan ohjaama hahmo, kaveri nimeltään Artyom on myös Metro 2033:ssa ilmeisesti mykkä, koska sanaakaan kaveri ei pelin aikana suustaan päästä. Silti taisteleminen tuntuu sujuvan sitäkin paremmin.
Metro 2033:n piti kaiketi alunperin muistuttaa S.T.A.L.K.E.R.ia vielä tätäkin enemmän, sillä peliä varten oli kaavailtu pääjuoni, sekä valinnaisia sivutehtäviä, joita olisi voinut suorittaa päätarinan ohella. Vaan kuinkas kävikään, suunnitelmat muuttuivat ja Metro 2033:sta tuli paljon virtaviivaisempi ja samalla lineaarinen FPS-peli. Toisaalta, jos muistellaan kuinka buginen etenkin ensimmäinen, epälineaarisen pelattavuuden sekä tukkukaupalla sivutehtäviä sisältänyt S.T.A.L.K.E.R. päivityksistä huolimatta oli, ehkä oli hyvä, että 4A Games päätti lopulta poiketa alkuperäiseltä reitiltään.
Kuten nimikin kertoo Metro 2033 sijoittuu tulevaisuuden Moskovaan, aikaan jolloin ydinpommit ovat aikoja sitten paukkuneet ja maailma kokolailla tuhoutunut ja auringon jäädessä tuhkapilvien taakse, maan pinnalle jääneiden, aikoinaan hienojen rakennusten rauniot muistuttamassa ihmisiä joskus kukoistaneesta sivilisaatiosta. Viimeiset ihmiset ovat paenneet turvaan maan alle, metroasemille, josta he ovat tehneet kotinsa. Elämä ei kuitenkaan ole helppoa, sillä ydinlaskeuman aiheuttamat mutaatiot ovat luoneet ihmisille monia uhkia, muun muassa mutatoituneita jättirottia ja muita hirviöitä, jotka vaanivat viimeisten ihmispolojen sieluja niin maan päällä, kuin metroasemillakin. Ihmiset kutsuvat kaikkia mutantteja yhteisellä nimellä: the dark ones. Dark Ones -monstereiden lisäksi joillain asemilla vaanivat natsien sotilaat, joista muodostuu pelin ihmismuodossa koettava uhka.

Natsit eivät ole suuri uhka moskovalaisille, mutta Dark Onesit ovat suuri riesa ja useasti tiedustelemaan lähteneet sotilaat eivät ole palanneet reissuiltaan. Yllätys, yllätys, juuri pelaajan hahmo Artyom saa kuulla, että on olemassa vanha ja tottakai ydinsodan myötä autoitunut ohjuskeskus, jonka arsenaalin avulla mutanteista voitaisiin päästä lopullisesti eroon laukaisemalla ohjukset niiden suurelle pesimäalueelle, joka sijaitsee maan pinnalla. Niinpä alkaa Artyomin matka kohti tätä tarujen mukaan olemassa olevaa keskusta.

Pelattavuudeltaan Metro 2033 on jokseenkiin suoraviivainen FPS, mutta jossa on erittäin vahva tunnelma. Pelissä taistellaan pimeyden voimia ? eli mutantteja ? vastaan pääasiassa erinäisissä metrotunneleissa ja muutenkin maan alla, mutta välillä eteneminen kohti ohjuskeskusta vaatii nousemista myös maan pinnallekin. Näky on jokaisella kerralla yhtä koruton: silmänkantamattoomiin ruostuneita autonraatoja, radioaktiivisia vesistöjä, sekä rakennusten rippeitä, jota kaikkea koristaa lohduttoman harmaasävyinen värimaailma.

Osan ajasta pelaaja pääsee taittamaan vaellustaan muutaman tekoälytoverin seurassa, joiden tekoäly on mukavan älykästä; kaverit osaavat ampua kuten asiaan kuuluu, eivätkä ne muutoinkaan säntäile sinne tänne päättömästi ? tämä tosin johtuu osittain myös pelin tapahtumien vahvasta ennaltaskriptauksesta, jossa useat pelin tapahtumat toistuvat samanlaisina jokaisella pelikerralla.
Sekaan mahtuu sitten odotettavasti myös kohtia, jolloin pelaaja joutuu talsimaan pimeitä paikkoja yksinään ? joskus erkaneminen muista tapahtuu kamalan keinotekoisella tekosyyllä. Onneksi pelaajan kattava ja matkan varrella paraneva asearsenaali auttaa mukavasti yhden miehen armeijan etenemistä. Siinä missä tekoälytovereiden seurassa räiskiessä on toimivan yhteishengen tunnelmaa, on yksin tallustellessa välillä jännät oltavat. Metro 2033 ei ole aivan pelkkää monstereiden räiskimistä tukka putkella, vaan peli yrittää useasti myös rakentaa tunnelmaa pelin pimeisiin ja ajoittain loputtomilta tuntuviin tunneleihin, joissa pelaajalla on ystävänään vain otsalamppu ja aseet. Peli myöskin onnistuu siinä ja Metro 2033 onkin jälleen yksi niitä pelejä, joiden pelaaminen pimeässä ? mieluiten yöllä ? kuulokkeiden kera tuottaa parhaimman, hiuskarvoja nostattavan tuloksen.

Hiostavaa tunnelmaa rakennetaan myös sillä, että pelaajan ammusvarasto on usein kortilla. Ei kuitenkaan niin kortilla, kuin ensimmäisissä Resident Evil -peleissä, joissa ammusten pihtaaminen meni ärsyttävyyksiin. Metro 2033:ssa kannattaa kuitenkin silti katsoa minne räiskii ja kuinka tiheään, mutta ammuksia on usein onneksi ripoteltu metrotunneleiden ruumiiden ja joskus aiemmin käytyjen tulitaistelupaikkojen läheisyyteen. Joskus on kuitenkin yksinkertaisesti todettava, että viisi patruunaa haulikkoa varten ja kuusi revolverin luotia ei hyvää lupaa selviytymisen kannalta, kunnes pelaaja lopulta jälleen selviytyy sellaiseen paikkaan, jossa lippaita ja muuta tarpeellista krääsää, kuten lääkintäpakkauksia voi itselleen kerätä.

Pelissä on mahdollista myös joissain tilanteissa ? etenkin natseja kukistettaessa ? mahdollista yrittää edetä hiiviskellen ja äänenvaimennetulla aseella taikka veitsellä henkiä riistäen hiljaisuudessa. Myös valonlähteitä on mahdollista rikkoa ja lyhtyjä sammutella, jotta Artyomia ei nähtäisi. Myöhemmässä vaiheessa peliä Artyom saa käsiinsä myös yökiikarit, joiden avulla saa aikaan tarvittavaa pimeänäköä, jolloin vihollisen katseen houkuttavaa otsalamppua ei ole pakko käyttää. Homma ei kuitenkaan toimi aivan niin kuin pitäisi. Yökiikarit vilkuttavat patterin loppumisesta aina kun ne vetää päähän ja siksi yönäkö ei toimi niinkuin pitäisi: toisin sanoen laseista ei ole mitään hyötyä. Toisekseen pelissä ei auta vaikka sammuttaisi jokaisen lyhdyn ja oman otsalamppunsa, koska viholliset näkevät pelaajan lopulta kuitenkin, vaikka olisi kuinka pimeää. Myöskään vaimennetut pistoolit eivät aina tunnu auttavan ? osittain siksi, että päähän ampumisesta huolimatta viholliset eivät aina kaadu yhdestä osumasta ja kerkeävät huutaa äänekkään kuolonkorinansa muiden kavereidensa korvien kuultavaksi. Yleensä muutaman minuutin kestävä jännittävän hiippailun aloittaminen kaatuukin aina siihen, että pelaajan on yksinkertaisesti alettava vastaamaan vihollisen tuleen, joka on jo nähnyt tämän.

Yksi pelin keskeisistä seikoista selviytymisen kannalta on kaasunaamari. Monissa paikoissa niin maan pinnalla, kuin sen allakin on paikkoja, joissa ilma ei ole hengityskelpoista. Tällöin pelaajan on vedettävä naamari naamalleen ja hengitettävä hetken aikaa kuin Darth Vader konsanaan. Naamarin käytön kanssa on myös varottava hieman enemmän iskujen ottamista vihollisilta, sillä mikäli naamari saa liiaksi säröjä, voi ilma vuotaa raoista sisään. Myös kaasunaamarin suodatinta on aika ajoin vaihdettava, joten tuikitärkeiden lippaiden ja ammusten ohella pelaaja kerää tuon tuosta talteen myös suodattimiakin.

Taisteluiden välissä, pelaajan vieraillessa jos joillakin asutetuilla metroasemilla, voi pelaaja ”ihastella” metroasemien maisemia ja ihmiskohtaloita, jotka ovat majoittuneet ahtaisiin tiloihin, sotilaiden suojellessa näitä — vähän samaan tapaan kuin esimerkiksi ensimmäisen Terminator-elokuvan tulevaisuudenkuvissakin. Etenkin tällaisina hetkinä tulee mieleen Metro 2033 -pelin alkuperäissuunnitelma, jonka piti olla myös sivutehtäviä sisältävä räiskintäpeli.

Metroasemilla voi pelkän poukkoilun lisäksi myös tehdä täydennyksiäkin eli ostaa ja myydä ammuksia, kranaatteja sekä lääkintäpakkauksia. Viimeksi mainittuja en tosin ainakaan itse kovin montaa kertaa pelin aikana tarvinnut automaattisen terveydenpalautumissysteemin ansiosta, joka on jo melkein standardikamaa tämän päivän FPS-peleissä. Metroasemilla hengaillessaan pelaaja voi myydä pois sellaisten aseiden ammuksia, joita ei käytä ja vastaavasti ostaa lisää ammuksia niihin, joista muodostuu pelin kuluessa omia suosikkeja. Ammusten hankkimisen ohella pelaaja voi ostaa aseista eräänlaisia viriteltyjä versioita, joissa oma perusluikku annetaan vaihdossa pois ja maksetaan väliä uudesta, muokatusta aseversiosta. Esimerkkeinä Kalashnikoviin ka revolveriin saa molempiin kiikaritähtäimen ja äänenvaimentajan, kun taas haulikkoon saa ostettua pistimen, sekä isomman patruunapesän, jolloin hauleja voi ladata kerralla enemmän sisään.

Metro 2033 on siis näin kiteytettynä tunnelmallinen, maailmanlopun jälkeinen räiskintäpeli, jossa mennään lineaarista reittiä pitkin. Kestoltaan peli oli omasta mielestäni aika lailla sopivan pituinen pelikokemus, mutta kaiken sen räiskimisen ja hikoilun jälkeen pelin pimeissä tunneleissa oli pelin lopetus jokseenkin pettymys. En spoilaa tietenkään, mutta vaikka peli ei päättynytkään ärsyttävään cliffhangeriin, joka tuntuu olevan monile peleille nykyään pakkomielle jatko-osaa ajatellen, en yksinkertaisesti ymmärtänyt sen loppua kaikilta osin. Voihan olla, että lukemalla itse kirjaversion pelin loppukin saattaisi valottua paremmin, mutta toisaalta pitäisihän asioiden selvitä pelkkää peliäkin pelaamalla. Tällaisenaan osa kokonaisnautinnosta karisi hieman ? osittain tunnetila oli sama kuin peleissä, jotka päättyvät cliffhangeriin ja jolloin tulee ajateltua: kaikki tämä pelaaminen olikin turhaa.
Yksi Metro 2033:n valttikortteja sen viehättävyydessä ja tunnelmanluonnissa on sen todella upea grafiikka. Kuuleman mukaan peli näyttää vielä upeammalta jos koneesta löytyy DirectX 11-tuella varustettu näytönohjain, mutta on peli näyttävä jo DX-10 korteillakin teräväpiirtoresoluutiolla sekä kaikilla detaileilla pelattuna. Testilaitteisto pyöritti peliä sulavasti kaiken aikaa ? paitsi silloin kun kranaatit räjähtelevät ja tuottavat ruudulle hienoja savuefektejä — silloin peli ruudunpäivitys hidastui tuntuvasti. Pelin valaistus -ja varjostusefektit ovat todella hienoja ja osaltaan auttavat pimeiden metrotunneleiden painostavan tunnelman luomisessa. Maan pinnalla pelin grafiikka sen sijaan piirtää ruudulle uskottavannäköisen ydinsodanjälkeisen maailman, jossa ei juurikaan pelastumisen toivoa tuntuisi olevan. Peli käyttää myös nVIDIAn realistista PhysX -fysiikanmallinnusta, joka luo tunnetun Havokin tapaan realistisenkaltaiset fysiikat peleihin, mutta valitettavasti Metro 2033:ssa fysiikanmallintamiset jäävät aika lopulta vähäisiksi ja huomaamattomiksi (lue: tasolle ennalta määrättyjen, hajotettavien puuovien rikkoutuminen paloiksi). Äänimaailma pelissä toimii lähes yhtä hyvin kuin grafiikkakin ja usein pimeissä tunneleissa kuulee vain vaimeaa huminaa, kun taas maan pinnalla ulvovat jättirotat ja kirkuvat lentävät kummajaiset, loputtoman tuulen ujeltaessa korvissa. Ääninäyttely on toimivaa, vaikka kaikilla pelin hahmoilla onkin venäläisaksentilla puhuttu englanti kielelänsä. Ääninäyttelijöitä on myös ollut mukana melko vähän — sen huomaa siitä, että useilla hahmoilla on lähes sama ääni ? mutta tämä ei äidy kovin suureksi ongelmaksi, koska kokonaisuutena pelin tunnelma on silti varsin onnistunut.

Yhteenveto

Laadukas kokonaisuus

Hyvää

  • + Äänimaailma
  • + Näyttävä grafiikka
  • + Tekoäly
  • + Tunnelma

Huonoa

  • - Metroasemilla ja niiden asukeilla ei lopulta ole sen suurempaa merkitystä pelillisesti
  • - Hiiviskeleminen ei toimi käytännössä
  • - Erittäin lineaarinen
  • - Pelin loppu on osittain hieman kummallinen