Arvostelussa Mirror’s Edge – Catalyst

Kirjoittanut: Mikko Kosonen, 5.syyskuu 2016

Peliarvostelu

Pelin nimi Mirror's Edge - Catalyst
Alusta Playstation 4
Kehittäjä/Julkaisija: Dice/EA
Pelaajamäärä/Moninpelityyppi: 1, ei moninpeliä
< >
Avaa pelin lisätiedot

Mirror’s Edge – Catalyst on peli, jota alkuperäisen pelin fanit ovat toivoneet jo vuosia. 2008 julkaistu futuristinen ”parkour -simulaattori” oli omasta mielestäni varsin nautittava ja ennen kaikkea erilainen FPS-pelikokemus ilmestyessään.

Alkuperäisen pelin, kuin tämän uudenkin, pääosassa on tyttö nimeltä Faith Connors. Ammatiltaan hän on runneri, eräänlainen lähetti, joka kuskaa arkaluontoisia paketteja paikasta A paikkaan B pilvenpiirtäjien kattoja ja ilmojen suomaa turvaa hyväksi käyttäen. Tulevaisuudessa kun sananvapaus ja sen semmoinen on ei-haluttua ja pelin maailmana toimivaa suurkaupunkia, Cascadiaa sekä sinne pesiytynyttä konglomeraattia hallitsee alkuperäispelistä tuttu yhtiö, Kruger, uuden johtajansa voimin.
Mirror’s Edge 2:n alussa Faith on juuri vapautumassa nuorisovankilasta, jäätyään aiemmin kiinni runnertehtäviensä aikana  – tarkemman syyn saa tietää, jos ostaa ja lukee Dark Horsen luomaa Mirror’s Edge -sarjakuvaa, mutta kukapa jaksaa. Aikaa alkuperäispelin tapahtumista on kulunut useampi vuosi, mutta maailma ei juurikaan ole muuttunut. Cascadiassa käydään yhä sotaa runnerit vastaan KrugerSec-yhtiö, joskin nyt tuo jättiyhtiö on laittanut peliin isommat panokset rikkaruohojen kitkemiseksi.

Alkuperäinen Mirror’s Edge oli lineaarinen toimintapeli, jossa suoritettiin annettuja tehtäviä, hypeltiin katoilla ja kiipeiltiin milloin missäkin putkissa, ilmastointikanavissa ja tikkaissa ja katsottiin siihen väliin juonta siivittäneitä 2D-välianimaatioita. Välillä myös jouduttiin pieksemään kaupungin ?poliisina? toimivia KrugerSecin joukkoja, joskaan ammuskelu tai käsirysyt eivät olleet koskaan oikeastaan pakollista puuhaa.

Sarjan kakkososa vie asiat uudelle tasolle. Lineaarisuudesta on luovuttu ja tilalle on tullut iso, vapaakulkuisempi Cascadia, jossa voi ja pitääkin kulkea edestakaisin ja josta löytyy tarinatehtävien ohella myös XP:tä kartuttavia sivutehtäviä ja muuta pikkupuuhasteltavaa. Piirretyt välianimaatiot ovat vaihtuneet isolla rahalla tuotetuiksi upeiksi elokuvamaisiksi välipätkiksi, joiden aikana voi ihailla varsin aidonoloista Faithia, mutta näin muutoin juoni sinänsä on edelleen vähän sellaista epäkiinnostavaa hömppää, joka toimii kyllä ihan hyvänä taustametelinä pelille, mutta ei kerää osakseen mitään oscareita.

Uutta peliä varten Faith on saanut myös osakseen taitopuun, jota varten kerätään taitopisteitä aiemmin mainitun XP:n voimin. Tämä osa-alue pelissä tuntuu kuitenkin jokseenkin väkisin väännetyltä, sillä suurin osa Faithin erikoistaidoista ja osaamisista on jo valmiiksi käytössä, kun taas osa on esimerkiksi sellaisia liikkeitä, mitkä Faith kyllä osasi alkuperäisessä pelissä, mutta kumma kyllä ei osaa enää ennen kuin päivittää hahmoa paremmaksi. Mielenkiintoisinta taitopuussa onkin Faithin oikeassa kädessä oleva ?rannetuki?, joka päivittyy pelin edetessä muun muassa Batman -henkisellä ammuntavaijerilla. Sen avulla voi ajoittain heilauttaa itsensä pilvenpiirtäjältä toiselle kuin Tarzan konsanaan tai vetää itsensä alemmalta tasolta korkeammalle, kunhan vain aina löytää vaijerille tarkoitettuja tarrautumispisteitä.

Taitopuu ei muutoinkaan ole pelimaailman tapaan epälineaarinen, vaan taidot tulevat ostettaviksi vasta silloin kun peli niin sanoo, koskee myös Faithin käsilaitetta. Ymmärrän toki sen, että nykymaailmassa, jossa pelaajat menettävät elämäntarkoituksensa jos saavutettavana ei ole trophyja, on oltava jonkinlaista porkkanaa kaman keräämiseksi pelimaailmassa. Silti, jos kolmaskin osa pelisarjaan vielä saadaan, unohtakaa EA ja Dice se taitopuu kokonaan.

Jos peliä tarkastellaan ruohonjuuritasolta, on Mirror’s Edge 2:n pohjalla pitkälti samanlainen peli kuin alkuperäinenkin oli. Kontrollit ja tuntuma näin muutoin on lähestulkoon identtistä sorttia edeltäjän kanssa ja alkuperäisen fanit ovat nopeasti kuin kotonaan. Kontrollit ottavat sen oman aikansa tottumiseen, mutta kun homma on hanskassa, ovat kontrollit mielestäni varsin erinomaiset ja park our pitkin Cascadian pilvenpiirtäjiä niiden suomissa korkeuksissa sujuu vaivatta ja kaikki onnistuu helposti aina seinäjuoksua ja kuperkeikkalaskeutumisia myöten. Vanhaan malliin kaupungissa on maalattu etenemiseen tarkoitettuja objekteja punaisella maalilla, mutta myös tavallisen värisiä objekteja voidaan käyttää etenemiseen ja kiipeilyyn, mutta kaukana edessä siintävä punainen esine on sellainen mitä kohti on hyvä suunnistaa, eikä tarvitse liiemmälti pysähtyä miettimään ja katsomaan mistä mennään.

Koska pelimaailma on niin iso, oli pelissä kuitenkin muutamia sellaisiakin hetkiä, kun allekirjoittanut ei oikeasti enää osannut suunnistaa takaisin ja seuraavalle tehtäväpaikalle. Eteen saattoi tulla esimerkiksi valtava pilvenpiirtäjien välinen, luotijunan halkoma kuilu. Tällöin oli turvauduttava karttaan tai aktivoitava runnerin näkö, joka tattia klikkaamalla näyttää pelaajalle punaisena vanana sen minne pitäisi mennä. Toinen vaihtoehto on pikamatkaaminen kartan kautta klikkaamalla turvataloihin, mutta tämä vaatii sen, että kyseistä turvataloa lähinnä oleva serverihuone on ensiksi hakkeroitava. Jos hakkerointi on jäänyt tekemättä, ei kauempaakaan matkustella yhtään minnekään, jos hakkerointeja ei ole tehty.

Tarinatehtävät ovat yleensä tyyppiä, juttele henkilölle X ja sen jälkeen vie tai nouda paketti, tai sitten riko tutkalaite tai varasta joku usb-tikku jostain talosta ja pakene KrugerSeciä. Hyvin yksinkertaista sorttia siis, mutta parhainta antia pelissä onkin kaikki se kiipeily ja se miten paikan päälle lopulta päästään. Reitti kun on pitkälti vapaa, on etenemistapojakin useita.

Audiovisuaalisesti Mirror’s Edge 2 on kuin palaisi vanhan ystävän luokse. Äänimaailmana toimii jälleen kerran aivan loistava ambienttinen ääniraita, joka soi rauhoittavana taustalla, mutta kun toiminta alkaa musiikki nostaa tempoaan sopiakseen paremmin tunteeseen takaa-ajettuna olemisesta ja paineen alla juoksemisesta. Peli näyttää PS4:llä todella hyvältä – vähän kuin HD-versio alkuperäisestä – ja sillä tavalla, että alkuperäisen pelin visuaalisesta suunnittelusta ei ole poikettu lähes lainkaan.

Cascadian pääväri on edelleen lähes sokaiseva lumenvalkoinen, lähes pilvettömän sinisen taivaan alla. Väriä maailmaan tuodaan pienillä hienoilla yksityiskohdilla, kuten niillä punaisilla objekteilla, mutta myös elävillä mainostauluilla sekä rakennusten osilla, jotka on maalattu aina kirkkain värein tuomaan hienoa kontrastia valkoisen keskelle. Etenkin sisätiloissa kirkkaita värejä, kuten vihreää, sinistä ja keltaista käytetään runsaasti seinissä, tauluissa ja huonekaluissa ja se toimii edelleen upeasti välittäen raikkaan tunnelman. Punainen sen sijaan on aina se lohdullinen väri. Jos näet kauempana häämöttävän punaisen oven, tiedät että sen saa iskettyä auki ja sitä kautta pääsee sisätiloihin ja kenties vaikka katonrajassa olevaan ilmastointikanavaan turvaan.

Turvasta puheen ollen, pelin maailmaa on verestetty siten, että tällä kertaa runnerit ovat oikeasti näkyvässä ja kuuluvassa asemassa pelissä. Alkuperäispelissä ne olivat lähinnä maininta ja muita runnereitakaan ei oikeastaan koskaan nähnyt missään. Tällä kertaa runnereilla on ihan oma tukikohtansakin, jota pyörittää Faithin adoptioisä. Tukikohdassa käydään silloin tällöin hakemassa uusia tehtäviä, mutta se toimii myös turvatalona, jonne voi paeta KrugerSecin valvovan silmän alta jos tilanne alkaa kuumentua liikaa ja joukkoja alas pudottavat miehistönkuljetushelikopterit alkavat pörrätä taivaalla. Joukkoja partioi katoilla ihan ilman hälytystilaakin, joten välillä juoksennellessa kannattaa vähän katsoa mihin juoksee, jos ei halua taistella.

Jos pelissä aiheuttaa paljon hämminkiä lähtee eräänlainen hälytystila kaupungissa päälle ja sen jälkeen taivaalla pörräävät porukkaa pudottavat miehistöhelikopterit, sekä alempana pelaajan tasolla energiasäteitä ampuvat lennokit, jotka jahtaavat armottomasti pelaajaa. Lisäjoukotkin hyökkäävät ulos KrugerSecin lukituista ovista.

Hälytystilan aikana pitääkin karata joko turvataloon tai sitten muuten vain onnistua liukenemaan tarpeeksi pitkäksi aikaa näkyvistä, jotta hälytystila rauhoittuu ja päättyy. KrugerSecin joukkojen voimistaminen ja lisääminen pelissä tuo enemmän tunnetta siitä, että runnereita oikeasti vainotaan, siinä missä alkuperäispelissä tunne tästä oli lähinnä keinotekoinen – joukot harvoin seurasivat pelaajaa kuilujen yli. Tällä kertaa ne tulevat perässä jos suinkin kykenevät. Ja jos jalkamiehet eivät tule, lennokit tulevat. Jalkamiehistä on kuitenki ryhmässä enemmän harmia, kun osa jää ammuskelemaan kauempaa ja muut tulevat päälle nyrkkiensä ja jalkojensa kanssa.

Kaikki Faithin ja pelaajan taisteleminen tapahtuu tällä kertaa käsin ja jaloin – sillä verukkeella, että KrugerSecin käyttämät aseet on DNA-koodattuja käyttäjälleen. Lähitaisteluliikkeiden määrää onkin lisätty, eikä taistelemisessa sinänsä mitään vikaa mielestäni olekaan, mitä nyt välillä peli ei jokseenkin keinotekoisesti joissain kohtauksissa etene ennen kuin kaikki viholliset on piesty. Etenkin kohta, jossa piti ”kukistaa KrugerSec” oli äärimmäisen rasittava yritä uudelleen ja uudelleen -tyyppinen kohtaus. Siinä vyörytettiin pelaajan kimppuun ison läjän joukkoja loppumattomalta tuntuvassa lähitaistelussa, joka tallensi pelaajan etenemisen vasta puolivälissä kyseistä kohtausta. Lisäksi, jos tililtä löytyi käyttämättömiä kokemuspisteitä ja käytti ne juuri ennen kohtauksen alkua, joutui ne asettaa joka kerta uudelleen jos sattui kuolemaan ja kohtaus alkoi alusta.

Eli joitain pakotettuja taistelukohtia pelistä löytyy, mutta onneksi näitä on vain muutama kappale koko pelissä. Omasta mielestäni vartijoiden piekseminen silloin tällöin oli pelkästään mukavaa vaihtelua kaikelle sille juoksemiselle ja kiipeilylle etenkin liikkeiden monipuolistuttua, vaikka alkuperäisessä pelissä yritinkin aina välttää kaikki ampumakohtaukset.

Jos pelissä seuraa pelkkää tarinaa ja suorittaa sinnikkäästi vain sen tehtäviä, ei peli ole mikään älyttömän pitkä kokemus, mutta ei toisaalta liian lyhyeltä tuntuvakaan. Itse päädyin tekemään alun jälkeen näin sillä sivutehtävät tuppaavat olemaan vähän tylsiä yritys-erehdys -tyyppisiä juttuja. Ne jakautuvat kahteen osaan: alkuperäisestä pelistäkin löytyneisiin time trial -tyyppisiin juoksukisoihin pilvenpiirtäjien katolla, missä yritetään saada vähintään se pronssiaika ja sitten on paketin kuskaamista paikasta A paikkaan B. Pakettien kanssa meni joka kerta hermo, koska aikarajat on ruuvattu niin tiukoiksi, ettei mokailuvaraa ole. Reittikin pitäisi kutakuinkin tietää ulkoa. Ei kiitos – etenkin kun jokainen uusintayritys vaatii latausruudun tuijottamista, sen sijaan että päästäisiin suoraan uusintayrityksen kimppuun.

Pikkujutut, kuten mainostaulujen hakkeroiminen, energiapallukoiden nappaaminen sieltä täältä sekä turvasirujen varastaminen sulakekaapeista sen sijaan oli omasta mielestäni paljon hauskempaa puuhaa ja niitä saattoi tehdä samalla kun juoksenteli kohti seuraavaa juonitehtävän paikkaa. Näistäkin tekemisistä saa tarinatehtävien suorittamisen ohella pienesti XP:tä.
Kokonaisuutena Mirror’s Edge 2 on omasta mielestäni onnistunut jatko-osa. Se pitää ydinosan, eli pelattavuuden samana kuin aiemmin, kuitenkin parantaen ja muuttaen varovaisesti joitain seikkoja vähän erilaiseksi. Pohjalla toimii kuitenkin vanha tuttu ja kauniin raikas pelimaailma, nyt vain isompana temmellyskenttänä.

Lähitaistelukohtauksien kanssa saattaa muutaman kerran pelin aikana mennä hermo, eikä yksinpelitarina ole niin älyttömän pitkäikäinen ja sivutehtävät vähän niin ja näin, mutta se itse pelattavuus on niin hauskaa ja edelleen jotain aivan erilaista (vaikka zombiepeli Dying Light yrittikin vähän apinoida ME:tä), että peliä on vaikea sanoa epäonnistuneeksi.
Ainakin jos tykkäsit ensimmäisestä niin ei Mirror’s Edge 2 – Catalyst tule myöskään olemaan pettymys.

Yhteenveto

Laadukas kokonaisuus

Hyvää

  • + Audiovisuaalinen suunnittelu pysyy edeltäjän raikkaissa jalanjäljissä
  • + Isompi, eläväisempi maailma
  • + Kiipeileminen, hyppiminen ja loikkiminen on kaikki yhä niin tuoretta
  • + Lähitaistelu toimii ja on vähän monipuolisempaa kuin aiemmin
  • + Peruspelattavuus ja kontrollit

Huonoa

  • - Ne muutamat pakotetut taistelukohtaukset
  • - Taitopuu ja kokemuspisteet osittain turha viritelmä
  • - Sivutehtävät ovat tylsiä tai ärsyttäviä
  • - Taustajuoni on vähän hömppää