Arvostelussa Mirror’s Edge

Kirjoittanut: Mikko Kosonen, 20.marraskuu 2008

Peliarvostelu

Pelin nimi Mirror's Edge
Alusta Playstation 3
HDTV-Tuki 480p/720p
Äänituki Dolby Digital 5.1
< >
Avaa pelin lisätiedot

Useimmiten kun jonkin pelin yhteydessä mainitaan kirjainyhdistelmä FPS, tai sanat first person, oletetaan heti, että kyseessä on täysiverinen räiskintäpeli, jossa aseet hoitavat kaiken kanssakäymisen muiden pelin hahmojen kanssa. First person kuvakulmaa on kuitenkin hyödynnetty varsin mallikkaasti myös ”ammu-kaikki” -tyylisten pelien ohella muunkin tyyppisissä peleissä. Yksi esimerkki ovat tätä nykyä suosioon nousseet first person-seikkailut, mutta ehkäpä lähimuistissa erikoisin first person -peli on viime aikoina kuitenkin ollut Valve Softwaren loistava Portal. Portalissa koko pelin idea oli rakennettu portaaleja ampuvan aseen ympärille. Pelin ainoa apuväline valtaosan peliajasta olikin kyseinen, kahta eri portaalityyppiä piipustaan ampuva ase, joiden avulla sitten ratkottiin käytännössä kaikki pelin ongelmatilanteet. Esimerkiksi päästäkseen korkeammalle tasanteelle, täytyi pelaajan ensin muodostaa portaali vieressään olevaan seinään ja sen jälkeen ampua toinen portaali tasanteen vieressä olevaan seinään ja sen jälkeen yksinkertaisesti kävellä portaalista suoraan korkeammalle tasanteelle. Kyseinen esimerkki oli sieltä yksinkertaisimmasta päästä, mutta peli kuitenkin todisti sen, ettei kaiken tarvitse FPS- tai first person termeihin liittyvän tarvitse pelkkiä aseita tai tonneittain erilaisia, vaan että hyvällä pelisuunnittelulla voi yksinkertainenkin konsepti pärjätä varsin hyvin.

Vaikka first person-peli Portal olikin, on se kuitenkin lähestulkoon kaikkialla luokiteltu puzzlepeliksi ja sitähän se käytännössä onkin. Samaa voisi nyt sanoa Electronic Artsin pelistä nimeltä Mirror’s Edge. Miltä kuulostaisi first person -peli, jossa tarkoitus on koko ajan, koko pelin lävitse yksinkertaisesti vain juosta, hyppiä ja kiipeillä? Tällä kertaa voisi sanoa, että idea paperilla kuulostaa varmasti todella oudolta ja hölmöltä, mutta itse peli ja sen idea ovat käytännössä kaikkea muuta ja kyseessä onkin yksi vuoden omaperäisimmistä peli-ideoista.
Pelissä eletään lähitulevaisuudessa, ajassa jolloin sanan vapaus ei ole enää jokaisen oikeus, ”isoveli valvoo” termin alkaessa näytellä yhä suurempaa roolia yhteiskunnan keskuudessa. Asioiden oikeasta tilasta ilmaisua yrittävien, vapaata sanaa kannattavien yksilöiden viestit tukahdutetaan ja sensuroidaan hallituksen toimesta. Siksi maailma tarvitsee sankareita, tarkemmin sanottuna lähettejä, jotka vievät viestin kuin viestin mukanaan perille ilman, että kukaan pääsee sitä peukaloimaan tai laimentamaan. Pelissä ohjastettava Faith on yksi tällainen lähetti, jonka usko systeemiin mureni jo pienenä lapsena. Faith toimii lähettinä monien muiden tavoin, kunnes eräänä päivänä Faithin kaksoissirar – joka sattuu olemaan vieläpä Faithin kovasti inhoamien sinivuokkojen riveissä – lavastetaan syylliseksi murhaan. Tästä alkaa lavastajien etsiminen, sekä asian oikean laidan selvitys, jotta siskon maine saataisiin puhdistettua. Kukapas sen parempi hommaan, kuin totuuden varjelija.

Kuten aiempana sanoin, on pelissä tarkoitus juosta, hyppiä, kiipeillä ja sitten taas juosta. Koska lähetit ovat haavoittuvaisimmillaan maan tasalla, hyödyntävät he korkeita paikkoja, jonne virkavalta ei perässä kovin helposti pääse. Tyypillinen kohta Mirror’s Edgessä saattaisi mennä jotenkin seuraavaan tapaan: Faith juoksee täyttä vauhtia kohti seinässä näkyvää pystysuoraa putkea. Hän tarraa putkesta ja alkaa kiivetä sitä pitkin kohti talon kattoa. Katolle päästyään Faith juoksee täyttä häkää eteenpäin ja ponnistaa talon katon reunalla olevan laudan päältä niin lujaa, että vauhti riittää pienen välimatkan päässä olevalle toisen talon katolle. Katolle kuperkeikan kautta laskeuduttuaan poliisit ryntäävät katolle lähellä olevasta ovesta. Faith juoksee nopeasti poliisien ohitse, kiipeää ja hyppää nopeasti katolla olevan verkkoaidan ylitse ja paukauttaa parin metrin päässä olevasta punaisesta ovesta sisätiloihin turvaan.

Valtaosa Mirror’s Edgen pelaamisesta kuluu talojen katoilla tai muuten vain erittäin korkeilla paikoilla juoksentelusta. Kuten äskeisestä esimerkistä käy ilmi, välillä Faith seikkailee myös sisätiloissakin. Vaikka sisätiloissa seikkaileminen ei aivan samanlaista olekaan kuin avarassa ulko-ilmassa, on periaate silti sama; juostaan, kiivetään ja hypitään, jotta päästään seuraavalle ovelle, aukolle tai muulle vastaavalle, josta taas päästään eteenpäin. Peli on pelattavuudeltaan varsin lineaarinen, eli etenemisreittejä on aina tasan yksi, mutta Mirror’s Edgessä se ei pistä liiaksi silmään. Alkupuolella peliä eteneminen on varsin helppoa, sillä reitti on varsin selkeästi havainnollistettu. Koko pelin ajan etenemissuunta, eli ne oikeat putket, ovet ja muut tärkeät objektit on maalattu punaisiksi, jotta ne erottaisi helposti pelin muun värityksen väriskaalan joukosta. Kuitenkin mitä pidemmälle mennään, sitä vaikeammaksi oikean reitin hahmottaminen muuttuu ja välillä saakin tosissaan miettiä, mitenkäs sitä tuonne korkealle tasolle oikein päästäisiinkään. Joskus pelaaja saa miettiä tätä asiaa ihan rauhassa, mutta välillä ei yksinkertaisesti ole aikaa pysähtyä, kun sinivuokot juoksevat perässä yrittäen ampua pelaajan hengiltä. Pitämällä ohjaimen B-nappulaa pohjassa kääntyy Faithin katse siihen paikkaan, jonne olisi tarkoitus päästä ja tämä onkin todella hyödyllinen ominaisuus, varsinkin silloin kun ei todellakaan osaa samantien hahmottaa etenemissuuntaa. Kun oikea suunta on selvillä, ei muuta kuin jalkaa toisen eteen ja itse reitti käy selväksi yleensä juostessa, tai sitten ei ja Faith ammutaan, tai pelaaja onnistuu hyppäämään liian hitaalla vauhdilla suoraan kuolemaansa.

Parhaimmillaan pelissä on todella vahva pakoilemisen tunnelma, kun pelaaja yrittää pysytellä hengissä samalla kuitenkin tarkkaillen jatkuvasti sitä oikeaa kohtaa mistä hypätä. Vaikka valtaosa pelistä on alusta loppuun saakka melkeinpä yhtä nautintoa, mahtuu peliin myös muutamia erittäin hankalia, yleensä hyppäämiseen liittyviä kohtauksia, joita välillä saa toistaa moneen kertaan. Etenkin muutamat kohdat, joissa Faithin tulee juosta muutama sekunti seinää pitki (vain muutama, ei tämä mikään Matrix ole) ja sitten esimerkiksi hypätä seinältä kohti tankoa tai putkea, johon ei muuten yltäisi ovat paikoitellen rasittavia. Etenkin kun seinällä juoksemista ei ihan aina muutenkaan onnistu toteuttamaan. Ohjaimen vasenta olkapäänappulaa pohjassa pitämällä samalla kun pelaaja liikkuu eteenpäin kylki kiinni seinässä, aktivoituu tämä kyseinen seinällä juoksu, joskaan ei jostain syystä aina, jos pelaaja esimerkiksi liikkuu liian hitaasti tai onkin vahingossa väärässä asennossa. Pääosan ajasta kuitenkin homma toimii, eikä rasittavia kohtia pelissä ole kuin ne muutamat. Kokonaisuutena pelin kontrollit ovat seinällä juoksemisen ajoittaisesta ärsyttävyydestä huolimatta varsin toimivat ja muutoinkin erittäin simppelit. Vasemmalla olkapäänappulalla hoituu hyppiminen ja seinällä juoksu, Oikea olkapäänappula saa aikaan nopean täyskäännöksen, vasemmalla liipaisimella liutaan maata pitkin ja oikealla onnistuu lyöminen/ampuminen. Oikean olkapäänappulan, sekä oikean liipaisimen yhdistelmällä sen sijaan saadaan aikaiseksi ilmapotku.

Vaikka peli keskittyy karkuun pakenemiseen, ei sinivuokkoja tosin aina juosta pakoon mikäli ei halua. Toiminnannälkäisemmät pelaajat voivat myös pysähtyä väijymään perässä juoksevia poliiseja ja piestä näiltä sitten jaloilla ja käsillään nirrin pois. Lisäksi Faith voi myös yrittää tarrata poliisilta aseen pois ja sen jälkeen ampua loput perässä juoksevat, mutta aina tämä ei ole niin yksinkertaista, eikä ole kannattavaa mikäli poliiseja on toistensa lähellä useampi. Vaikka toiminnallinen suuntauskin pelistä löytyy, ei Mirror’s Edge kuitenkaan mikään toimintapeli siitä huolimatta ole. Itse asiassa voisin valehtelematta sanoa, että melkeinpä kokonaisuudessaan pelin voikin pelata lävitse ampumatta kertaakaan koko pelin aikana. Muutoinkin aseettomana pelattuna Mirror’s Edge onkin parhaimmillaan.
Juoksemisen ja kaiken muun välillä pelaaja pääsee seuraamaan pelin tarinan edistymistä animaation muodossa, jonka tyyli sopii erittäin hyvin muun pelin sekaan. Tarina on mielenkiintoinen ja tarjoaa juonenkäänteitä, jonka lisäksi pelin sankaritar Faith itsessään on varsin mielenkiintoinen persoona. Siinä missä juonenkuljetukset näytetään pelaajalle hyvin toteutettuna animaationa, on myös muu peli varsin hienosti visualisoitu. Mirror’s Edgen utopiaan pyrkivä kaupunki on täynnä kirkkaita värejä. Yleensä katot hohtavat yhtä kirkkaasti kuin lumihanget talviauringon alla, kun taas vastapainoksi sitten sisätiloja on väritetty erittäin kirkkailla väreillä, kuten vihreä, oranssi ja sininen. Pelaajan lempiväri pelissä on punainen, sillä punainen tietää hyvää ja punainen kertoo minne mennään. Suurin osa objekteista ja hyödynnettävistä paikoista on, kuten sanottua, merkattu pelissä punaisella. Putket, tikkaat, ovet, tangot, laudanpätkät ja muut ovat kaikki punaisia ja onkin erittäin hyvä, että täydessä vauhdissa valkoisena hohtavan katon reunaa kohti juokseva pelaaja näkee jo kaukaa punaisena hohtavan lautapinon, pinon jonka reunalta tulisi sitten ponnistaa seuraavan pilvenpiirtäjän katolle halki ilman.

Pelin vahvaa utopian/pakoilun tunnelmaa ryydittää toimiva musiikkiraita. Rauhan hetkinä taustalla soi melkeinpä olemattoman tyyni musiikki, kun taas poliisien alkaessa jahdata pelaajaa tai huomatessa tämän ensi kertaa livahtavan takanansa jossain paikassa, valtaa äänimaailman nopeatempoinen jumputusraita, joka lisää ylimääräisiä kierroksia pelaajan sydämeen. Pelaajan selvitessä poliisien kynsistä, saattaa perästä kuulua huuto ”move, move, move!” joka tarkoittaa vain sitä, että poliisit etsivät vaihtoehtoisen reitin saartaakseen pelaajan pakoyrityksen, toiminnallisen musiikin vain laantuessa ikään kuin odottavaan tilaan. Päästyään karkuun ja liukuessaan esimerkiksi vaikkapa tikkaita alas pelaaja siis samalla tietää, että vielä ei ole pakoon päästy ja tikkaiden alapäässä pitää jälleen varautua juoksemaan henkensä edestä. Pelaajan ylimääräisenä silmäparina toimii eräänlaista pientä valvontakeskusta kotoaan käsin pitävä Faithin ystävä Merc, joka aika ajoin jakaa pelaajan korvaan ohjeita, sekä ilmoittelee lähestyvistä poliisivoimista, jotta pelaaja jälleen tietää, että kohta juostaan.

Kokonaiskestoltaan Mirror’s Edgen yksinpeli ei valitettavasti ole sieltä pisimmästä päästä, mutta sen laatu ja uusi, omaperäinen idea onneksi paikkaavat asiaa jollain tasolla. Tarinamoodin lisukkeena tarjoillaan race-pelimuotoa pelattavaksi Livessä. Kyseisessä pelimuodossa nimensä mukaisesti kisataan yksin haamua vastaan ja pyritään saamaan oma nimi maailmanlistoille mahdollisimman nopealla ajalla. Tarkoitus on mahdollisimman nopeasti ehtiä checkpointien lävitse. Kuten pelin henkeen kuuluu, on tiedossa totta kai hyppimistä, kiipeilyä ja sen sellaista. Racea pääsee tosin kokeilemaan vasta kun yksinpelin tehtäviä suorittaa, sillä oletuksena race-pelimuodon radat ovat lukittuina. Race on yksinkertaista, mutta yllättävänkin hauskaa hupia ja omaa parasta aikaansa kullakin radalla on hauska yrittää parannella.

Yhteenveto

Laadukas kokonaisuus

Hyvää

  • + Vahva pakoilun tunnelma
  • + Visuaalinen ulkoasu
  • + Omaperäinen idea
  • + Pelattavuus

Huonoa

  • - Muutamat rasittavat yritys-erehdys kohdat
  • - Lyhyt