Arvostelussa Motorstorm ? Arctic Edge

Kirjoittanut: Petteri Hemmilä, 13.joulukuu 2009

Peliarvostelu

Pelin nimi Motorstorm ? Arctic Edge
Alusta PS Vita/PSP
Arvostelukappale Nordisk Film
Ikäraja 12
< >
Avaa pelin lisätiedot

Sonyn lippulaivakaahailu Motorstorm herättää minussa lämpimiä muistoja. Se oli ensimmäinen (ja ainut) PS3-peli, johon rahani riittivät sen jälkeen kun olin haaskannut kottikärrykaupalla veronpalautuseuroja Sonyn uunituoreeseen pelikonsoliin. Vaikka kyseessä ei ollut autopelien mittapuulla mitenkään ennennäkemätön tapaus, ja kokemusta vesitti osaltaan myös paloturvaton, mustan punaiseksi värittävä kuvaputkitelevisioni, liimasivat toimiva fysiikanmallinnus sekä yksinkertainen ajomalli minut pelin pariin useaksi tunniksi kerrallaan. Kyseessä oli oikeastaan juuri sellainen helposti lähestyttävä kevytkaahailu, jollaisia pitäisi löytyä ainakin yksi ihan jokaiselta pelikonsolilta. Kiitos Sonyn alustojen välille levittyvän julkaisustrategian, ovat PSP:n ja PS2:n omistajat saaneet nyt oman Motorstorminsa, Arctic Edgen.

Mikäli on joskus pelannut alkuperäistä Motorstormia tai tämän jatko-osaa, tuntuu Motorstorm – Arctic Edgen lumiralli jo heti kättelyssä kotoisalta. Pelaaja valitsee kuorma-autojen, aavikkokilpurien, moottoripyörien, ynnä muiden menopelien sekamelskasta mieleisensä ja painelee kamppailemaan voitosta yhdestä pelin noin sadasta kilpailusta. Itse kisat ovat jotain offroadin ja romurallin väliltä ? pääasiassa lumesta ja mudasta koostuvia kärrypolkuja kynnetään 90-prosenttisesti kaasulla sekä kyynärpäillä. Jos vauhti ei riitä, pumpataan sitä lisää nitrotankista ja jos kilpailijat yrittävät ohi, ne runnotaan oitis lähimpään siirtolohkareeseen. Kolarit ovat arkipäivää, eikä pahastakaan peltien irroittelusta rangaista kuin muutaman sekunnin uudelleensyntymisviiveellä. Sellaiset genren yleistärkeät jutut, kuten hyvät ajolinjat ja oikea tilannenopeus ovat Motorstormin maailmassa enemmän suositus kuin vaatimus.
Arctic Edge luottaa pelimekaniikaltaan vanhoihin ja hyväksi havaittuihin konsteihin. Pelin radat haarautuvat lähes joka metriltä kahteen tai useampaan reittiin. Kaahaisiko seuraavan mutkan pitkin kallistettua ramppia, vai oikoisiko halki lumihangen? Kulkuneuvot käyttäytyvät eri maastoissa eri tavoin ja jujuna onkin löytää se omalle härvelilleen optimaalisin maasto. Reitinvalintaan vaikuttaa myös nitron käyttö: aiempien Motorstormien tapaan liika vauhtinesteen lorotus kuumentaa moottoria räjähdyspisteeseen ja nopein tapa viilennykseen on porhaltaa läpi kylmistä koskista sekä paksuista lumihangista. Pacific Riftin tropiikissa homma oli selkeää, mutta Arctic Edgen grafiikasta löytyy sen verran reippaasti siniharmaita sävyjä ettei pelaajalle ole läheskään aina selvää, mikä hanki viilentää ja mikä on vain tavallista lunta. Epäselvyydestä huolimatta, moottorin kiehuminen jää lähinnä tekoälyn harmiksi sillä ruutu välkehtii punaisena ja kaiuttimista puskee hälyytyssireeniä jo hyvissä ajoin ennen poksahdusta.

Vaikka kyse on pohjimmiltaan romurallista jossa kaikki keinot ovat sallittuja, tuntuu tekoäly viimeisimmän Need For Speedin jälkimainingeissa suorastaan kohteliaalta. Kilpailijat ajavat yli jos sattuu jäämään alle, mutta ylimääräisiä näpäytyksiä tulee harvoin vaikka pujottelisi moottoripyörällä keskellä kuorma-autojen letkaa. Tämä on enemmän yllättävää kuin harmillista, sillä kolarithan ovat tunnetusti hauskimpia silloin kun niistä selviää itse voittajana. Muilta osin Arctic Edgen pelattavuus jättää hyvin vähän kommentoitavaa. Ajotuntuma on niin lähellä PS3:n Motorstormeja kuin PSP:llä ja PS2:lla on mahdollista toteuttaa ja hyvä niin. Kun mikään ei ole rikki, ei mitään kannata myöskään korjata.

Pelityyppejä on löytyy vain kourallinen. Uramoodi koostuu tavallisten kisojen ohella jo Pacifict Riftissä nähdystä Time-Tickeristä, sekä tuoreesta Speed -moodista. Time-Tickerissä meno on kuin entisaikojen kolikkopeleissä ? pelaaja kiirehtii läpi checkpointien, sekuntikellon hiipuessa kohti nollaa. Speedissä kerätään voittopisteitä pysyttelemällä kisan johdossa mahdollisimman pitkään. Homma loppuu kun ensimmäinen kuljettaja saa kerrytettyä plakkariinsa pyöreän tonnin. Uramoodin ulkopuolella löytyy kelloa sekä haamukuskeja vastaan pelattava Time Attack sekä luonnollisesti moninpeli. PSP- ja PS2-versioiden suurimmat erot tulevat esiin usealla pelaajalla: PSP:llä kaverit haastetaan netissä, kun taas huonommin verkottuvalla PS2:lla nettipeli on korvattu 2-4 pelaajan jaetun ruudun moninpelillä. Vannoutuneena nettipelien vieroksujana preferoin jälkimmäistä lähestymistä, joskin useimmissa tapauksissa hankintapäätöksen vaikuttanee enemmän kotoa löytyvä laitteisto kuin moninpelitottumukset.

Kaikkiaan Motorstorm ? Arctic Edge onnistuu tehtävässään: se tuo PS3-Motorstormien herkullisen pelituntuman kertaluokkaa tehottomammille alustoille, sortumatta kummoisiin kompromisseihin. Jopa PSP:lle ongelmallinen ruudunpäivitysnopeus pysyttelee alusta loppuun tasaisena. Jos Arctic Edgestä pitäisi keksiä jotain nurisemisen aihetta, olisi se pelin ääniraita, joka koostuu hyvin tavanomaisesta valikoimasta aggressiivista mutta latteaa bilemusaa. Genret vaihtelevat angstirockista Prodigyn Omenin kaltaiseen, korvia riipivään konetilutteluun ja vaikka mukaan on mahtunut hyviäkin kappaleita ála Radioheadin Electrioneering, hakeutuvat sormet vaistomaisesti kohti volumenappia. Makuasioista tilittäminen tuntuu kuitenkin melko turhalta. Huonokin musiikki on lopulta aika pieni hinta näin hyvästä pelistä.

Yhteenveto

Laadukas kokonaisuus

Hyvää

  • + Teknisesti pätevä
  • + Hyvä ratasuunnittelu
  • + Suoraviivainen ja toimiva ajofysiikka

Huonoa

  • - Musiikit ottavat nopeasti aivoon