Arvostelussa Need For Speed Payback

Kirjoittanut: Mikko Kosonen, 28.marraskuu 2017

Peliarvostelu

Pelin nimi Need For Speed Payback
Alusta Playstation 4
Kehittäjä/Julkaisija: Ghost Games/EA
Pelaajamäärä/Moninpeli: 1-8/Verkossa
< >
Avaa pelin lisätiedot

Siitä onkin kulunut jo jonkin aikaa, useampia vuosia, kun allekirjoittanut on viimeksi pelannut Need For Speed -sarjan pelejä. Henkilökohtaisesti oma tuorein kokemukseni sarjan parissa on Need For Speed: Shift, josta arvostelijamme Petteri kynäili aikoinaan tekstin. Omaan makuuni Shift ei ollut aivan kaikkea sitä, vaikka peli varsin pelattava puolisimulaattori olikin. Pidin silti paljon enemmän mielenkiintoisesta konseptista, jonka saman konsolisukupolven peli, Carbon, toi aikoinaan mukanaan.

Need For Speed: Shiftin jälkeen pelisarja on nähnyt huimat kymmenen uutta osaa, joista nyt arvostelussa oleva Need For Speed Payback on uusin. Pienenä kertauksena käydää nopeasti lävitse mitä matkan varrella on ehtinyt tapahtua.

Näiden kahden tittelin väliin kun on mahtunut muutama DS- ja Wii-peli sekä jo pari vuotta sitten lakkautettu free-to-play MMO, Need For Speed World. MMO:n jälkeen julkaistiin ensimmäinen, BurnOut -peleistään tunnetun Criterion Gamesin NFS: Hot Pursuit, jota pitkälti kehuttiin kaikkialla ja sen ajateltiin olevan paluu sarjan juurille.

Itsensä julkaisijan toimesta paljon hehkuttama, vähän erilainen ja Hot Pursuitia seurannut tarinamuotoinen NFS-peli, ”The Run” oli potentiaalistaan huolimatta loppujen lopuksi enemmän floppi ja iski tavallaan pientä lommoa pelisarjan kylkeen Criterionin hienon projektin jälkeen.

NFS: The Run olikin pieni opetus mitä ei kannata tehdä ja ainakin arvosteluiden perusteella seuraavana ilmestyneet Most Wanted ja Rivals olivat pääasiassa laatupelejä. Sitten taas unohdettiin se, miten hyvää saadaan aikaiseksi ja pelisarjan eräänlainen ”rebootti”, pelkäksi Need For Speediksi nimetty peli sai huonomman vastaanoton muun muassa always online -vaatimuksen takia. NFS rebootti oli ruotsalaisen Ghost Gamesin toinen autopeli, ensimmäinen oli Rivals.

Potut pottuina

Nyt on takaisinmaksun aika, kun Ghost Games hyppää jälleen kerran ratin taakse Need For Speed Payback -pelissä. Onko aiemmista virheistä opittu? Onko Payback enemmän Rivalsin vai rebootin suuntaan kallistuva tuotos?

Valitettavasti EA yliohjaa pelisarjaansa jälleen vähän heikommille urille. Pohjafiilikseltään Payback on kuin paluu takaisin reilun kymmenen vuoden taakse, Need For Speed Underground -pelien aikaan, jolloin ensimmäiset Fast And The Furious -elokuvat olivat SE juttu.

Tuunattuja kaaroja, laittomia katukisoja, yöllistä mekastamista kaupungin kaduilla ja virkavallalta pakenemista, siitä on Payback tehty.

Peli The Runin jälkeen pelisarjan toinen tarinavetoinen kaahailu. Yksinpelin keskiössä toimii erittäin lineaarinen tarinapohjainen arcade-ajelu, jossa Hurjapäät -elokuvien tapaan ja äärimmäisen kliseisen tarinan siivittämänä päälle parikymppinen päähenkilö, katukisojen kingi Tyler Morgan yhdessä jenginsä kanssa ”omistaa” fiktiivisen Fortune Valleyn kadut – kunnes kuvioihin mukaan tulee tumma naishenkilö Navarro.

Totta kai tämä uusi jäsen pettää Tylerin jengin ja koko porukka jää kiinni. Kisaamiselle tulee loppu ja jengi hajoaa, kunnes melkein heti seuraavaksi jo nähdään, kuinka vanha posse kasataankin takaisin. On kulunut puoli vuotta hajoamisesta ja Tyler janoaa kostoa! Navarrolle ja tämän ”The House” -autojengille pitää laittaa luu kurkkuun ja uhkua ja puhkua koko talo läjään. The House kun pilaa koko kaupungin ja on saanut jollain ihmeen konstilla jopa korruptoituneet sinivuokot poimittua omaan taskuunsa. Juoni on jotain niin kliseistä ja mielikuvituksetonta todistettavaa, että se ei edes naurata. Harmittavaa tässä vain on se, että se tekee myös yksinpelin pelaamisesta samalla puuduttavampaa.

Pelaaja pääsee Tylerin ohella kaahaamaan myös kahden muun jengikaverin roolissa, kun suoritetaan erinäisiä tehtäviä, kuten varastellaan luksusautoja tai toimitaan pakokuskina jollekin hepulle. Lähes aina kyse on kuitenkin kisaamisesta, joko annetun ajan puitteissa tai sitten mennään checkpointien läpi lisäaikaa kalastelemalla. Fortune Valleyta kansoittaa The Housen ja Tylerin possejen ohella muitakin pikkujengejä. Pelaajan tehtävä on kukistaa jengi jengiltä, ansaita mainetta ja nousta lopulta Taloa vastaan. Peruskaahaamisen ohella sekaan mahtuu myös driftaus- ja drag-racingkisojakin. Viimeksi mainituissa otetaan käyttöön manuaalivaihteet.

Tehtävien ja vapaan paikasta A paikkaan B kruisailun välissä sitten nähdään välipätkiä, jotka ovat kyllä näyttäviä, mutta ikävä kyllä hahmojen animointi on niin kamalan tönkköä. Etenkin pääpojan Tylerin eleetön ja ilmeetön naamavärkki häiritsee – ihan kuin tyyppiä ei kiinnostaisi suuntaan tai toiseen mitä tarinassa tapahtuu. Pitäisikö pelaajaa sitten kiinnostaa? Toinen ongelma on hahmot, joista on ylipäätään vaikea pitää kehnon käsikirjoituksen ja dialogin vuoksi.

Tyler on hajuton ja mauton, juuri siksi koska persoonaa ei naamarissa juurikaan ole. Siinä välissä on sitten rasittava ja elvistelevä lontoolaisräppäri Mac, joka eräässä kohtaa peliä vie ison egonsa kanssa hashtag-lol-livestream-selfie -sanastolla kyllästetyn lätsäpään oksennusta nostattavalle driftauskyydille.

Oksennuksesta puheen ollen, välillä onkin pakko ihmetellä, että onko kaikista pelin hahmoista tarkoituksella tehty näin vastenmielisiä ja ärsyttäviä vai onko kyseessä ollut vilpitön lipsahdus? Voisin kuvitella, että tästä maailmasta löytyy varsin fiksuja nykynuoriakin, jotka eivät ole oman sukupolvensa karikatyyrejä, vaikka tehokkaat älypuhelimet ja sosiaalinen media arkipäivää ovatkin.

Hahmojen käsikirjoittajan sekä välipätkien ohjaajan olisikin ollut hyvä katsoa edes Aaron Paulin tähdittämän NFS-elokuvan suuntaan. Kyseisestä pätkästä voi olla toki montaa mieltä (itse pidin), mutta ainakin siinä oli edes yksi tai kaksi hahmoa, joita jaksoi seurata elokuvan keston ajan. Toinen ääripää olisi lähteä klassisen The Wraith -scifiautoelokuvan suuntaan. Ikärajaa ylemmäs ja tekisivät ”pahisjengien” jäsenistä bensaa juovia punkkareita tai stiletin kanssa heiluvia psykoottisia permanenttipäitä.

Aivan kuin hahmojen persoonat (tai persoonattomuudet) välianimaatioissa ei olisi tarpeeksi, jatkuu tyhjäpäinen länkytys myös ajamisenkin aikana. Jos ajetaan muita vastaan, kuittaillaan kilpailijajengien jäsenille radioyhteyden kautta (miten se radioyhteys on ylipäätään saatu?) tai jos ajellaan yksin, päähahmot puhuvat itselleen – Tyler puhuu itsestään usein vieläpä kolmannessa persoonassa. Tervettä.

Kun moottoritie on kuuma

Jos hetkeksi unohdetaan Need For Speed Paybackin tarina ja sen ohuen ohuet hahmot, onko pohjalla oleva kaahaus mistään kotoisin? Pelattavuudeltaan peli muistuttaa omasta mielestäni aika pitkälti noin kymmenen vuotta vanhaa klassikkoa, Burnout Paradisea.

Pelin melko isokokoinen ja avoin pelimaailma muistuttaa arkkitehtuuriltaan ja valaistukseltaan edellä mainitun pelin Paradise Citya, kun taas takaa-ajot virkavallan kanssa päättyvät aina runnottujen poliisiautojen lentäessä näyttävästi hidastettuna pitkin ruutua, kuin Burnoutien takedowneissa konsanaan. Takaa-ajot ovat hauskoja ja ajoittain vauhdikkaitakin. Kekseliäästi pleikkariversiossa poliisiradion keskustelut kuuluvat oletuksena peliohjaimen kaiuttimesta. Takaa-ajot on kuitenkin pitänyt pilata yhdellä tavalla. Jos ja kun poliisit välillä jäävät jälkeen savuttamaan, käy hektisen tunnelman säilyttämiseksi niin, että peli spawnaakin uusia poliisiautoja suoraan pelaajan takapuskuriin – termi ”kuminauhatekoäly” viedäänkin takaa-ajoissa välillä aivan uudelle tasolle.

Burnoutin sovittaminen Need For Speediin ei ole riittänyt, vaan mukaan on pitänyt matkia juttuja suosituksi nousseesta Forza Horizon -pelisarjastakin. Horizon 3 vei autofestarimeiningin Australian aurinkoisille takamaille, joten pitäähän myös Fortune Valleysta löytyä polttavaa autiomaata.

Pelin kartalta löytyy jättikylttien rikkomista, tähdillä palkittavia nopeuskameroihin ajamista, mainepisteillä palkittavia ilmalentoja sekä irtoroinan rikkomista. Radiossa pauhaa DJ, joka heittää välillä päivitystä tapahtumiin, jos pelaaja on suorittanut jotain tehtäviä. Hylkyautojakin pääsee etsimään pelimaailmasta ja sen sellaista. Hylkyautot tosin olisi voitu toteuttaa paremminkin. On toisaalta ihan kiva, että raatoja pääsee etsimään ja lopulta lisäämään omaan autotalliin entisöityinä, mutta siinä missä Forza Horizon -peleissä raato löytyi aina jostain ladosta kokonaisena, on Paybackissa raadon löytyminen vain se ensimmäinen askel. Sen jälkeen pitää etsiä ”puuttuvat lisäosat” ja ne onkin levitelty ihanasti pitkin karttaa ja ovat aina jossain korkealla kukkulalla, jonne pääsee ainoastaan hyppyristä hyppäämällä.

Yleensä karttajohtolangan avulla oikea paikka kyllä löytyy melko nopeasti, mutta se miten pääset autollasi sinne ylemmälle tasolle ei hahmotukaan ihan nopeasti. Peli ei myöskään päästä pelaajaa ajamaan vapaasti ihan kaikkialle. Loiva ylämäki ja sen huipulla näkyy yksi irto-osa? Näkymätön seinä tulee mäessä vastaan. Osat on yleensä pääosin ympäröity tahallaan isojen kiviröykkiöiden ja kallioiden avulla, joten aikaa kuluu sen yhden oikean reitin löytymiseen. Tylsää. Silti, raatojen metsästys on sinänsä kuitenkin sellaista pientä kivaa oheispuuhastelua – kunhan ei liian montaa osaa jää etsimään putkeen, voi alkaa ottamaan aivoon.

Ollako vai eikö olla

Välillä tuntuu, että Payback ei oikein tiedä mitä se haluaisi olla – Forza Horizon vai Burnout vai kenties jotain siltä väliltä. Samaan aikaan se Need For Speedin syvin olemus – jämäkkää arcadekaahailua eksoottisilla urheiluautoilla poliiseja paeten tuntuu jääneen vähän kaiken muun jalkoihin.

Toisaalta se jämäkkyyskin ajotuntuman suhteen on jossain muualla. Jos esimerkiksi juuri apinoinnin kohteeksi otettua Forza Horizonia voitaisiin pitää erittäin jämäkkänä ja onnistuneena puolisimulaationa, on Payback jonkinlainen sekasikiö.

Ajotuntuma autoilla – oli sitten kyseessä off road maasturi, ralliauto, muskeliauto tai uudehko Audi – ei tunnu missään vaiheessa kovinkaan nautinnolliselta tai palkitsevalta. Autot kun tuntuvat jatkuvasti levottomilta ja epätasaisilta kontrolloida ja ne vaappuvat väkisinkin puolelta toiselle. Käsijarrun käyttäminen taas heittää auton melkeinpä aina keinotekoiseen yhdeksänkymmenen asteen kulmaan ja tuntuu siltä kuin auto kääntyisi kiskoilla.

Hauska pikkuominaisuus on ”live tuning”, jonka saa päälle painamalla ristiohjaimesta alaspäin. Sen jälkeen voidaan ajon aikana säätää renkaiden pitoa, downforcea, ohjaustehostinta sekä alustajäykkyyttä ohjaimen oikealla tatilla – varsin kätevää, joskaan sääteleminen ei tunnu lopulta vaikuttavan siihen vaappumiseen ja autojen levottomuuteen. Vaikka pelin autojen kanssa tulee toimeen ja niitä on kaiken kaikkiaan tarjolla ihan kiitettävä määrä ja jokaisessa on vähän sitä eroa ajettavuuden suhteen, ei Paybackissa autojen ajaminen oikeastaan missään vaiheessa ole oikeasti kovinkaan hauskaa.

Virittelyä, korttipeliä ja loot crateja

Autoja toki pääsee live tuningin ohella myös virittelemäänkin ja parantelemaan ihan uusilla osillakin, jotka parantavat auton tehoja sieltä täältä. Jostain ihmeen syystä Need For Speed Paybackissa pelaaja ei saa lainkaan ostaa uusia, parempia osia autoihinsa – kuten varmasti jokainen täysjärkinen olettaisi.

Ehei, eletään vuotta 2017 ja kaiken pitää olla virtuaalisina pelikortteina. Niinpä uudet varaosat Paybackissa ovat kortteja myös, speed cardseja tarkemmin. Mitä isompi lukema kortissa on, sitä parempi varaosa sen on. Uusia kortteja saa jokaisen pelatun tehtävän tai kisan jälkeen yhden ilmaiseksi, joka vedetään sokkona kolmen kortin pakasta. Kortteja saa myös ostaa pelirahalla tuunauskaupoista, joissa kaupattavat korttikokoelmat vaihtuvat satunnaisesti aina tietyn ajan jälkeen.

Erilaisia kortteja löytyy lähes kaikille auton osa-alueille (jarrut, moottori, turbo, vaihteisto) ja joka ikinen tallista löytyvä auto tarvitsee omat korttinsa – siis varaosat. Tuunauskaupoissa yksi kortti maksaa päälle kymppitonnin pelirahaa oli se sitten mikä tahansa osa. Sinänsä summa ei ole hintava, koska pelin kisoista ja muusta oheistoiminnasta tienaa ihan kohtalaisesti. Auton ei myöskään tarvitse olla teipattuna täyteen kortteja, jotta sillä pärjäisi pelin tylsää kuminauhatekoälyä vastaan. Omia olemassa olevia korttejaan voi myös myydä pois surkealla palkkiolla.

Uusia kortteja ja muuta oheissälää saadaan myös ah niin ihanista loot crate -lähetyksistä! Pelissä pelaaja kerää rahan ja mainepisteiden (nostavat ajajatasoa) ohella myös tähtiä. Tähtiä saadaan tekemällä ”stuntteja”, kuten ilmahyppyjä ja nopeuskameroihin ajamista ja aina kun tietty tähtimäärä on saavutettu, saapuu uusi loot crate pelaajan avattavaksi. Loot crateista löytyy uusia kortteja, mutta myös autoihin pultattavaa sälää, kuten alustavaloja, värjättyä pakokaasua sekä uusia tööttejä.

Jos loot cratejen saapumistahti ei miellytä, voidaan uusia ostella speed pointseilla, eräänlaista pelivaluuttaa sekin. Ne ilmaiset loot cratet mitä pelaaja tähdillä saa, ovat peruslootia. Pelaaja voi speed pointseilla ostella peruslootien ohella kuitenkin myös kattavampia premium-laatikoita.

Ainoa ongelma on se, että speed pointseja ei saa oikein mistään. Viiden tunnin pelaamisen jälkeen allekirjoittanut ei ollut tienannut pisteen pistettä ja halvin lootakin maksaa sata speed pointsia!
Saako uusia laatikoita tokeneilla, eli pelimerkeillä? Ei niilläkään, tokenit on tarkoitettu tuunauskaupoista löytyvää hedelmäpeliä varten. Kertapyöräytys nielee kolme tokenia. Tokeneita saadaan niin ikään loot crateista, tai jos myy omia korttejaan.

Pelivalikosta löytyy alavalikko speed points. 250 SP:tä maksaa vaivaiset 2,4 euroa. Sillä saat itsellesi kaksi surkeinta loot cratea. Haluatko lisää pojoja? Miten olisi 2200 pistettä parinkymmenen euron hintaan? Tai jos oikein haluat törsätä voit laittaa likoon viisikymppisen ja saat sillä vajaan 6000 speed pointsia. Jos pelin Fortune Valley on eräänlainen fiktiivinen pienoismukaelma Las Vegasista ja Nevadan osavaltiosta (autiomaata), niin ainakin kaikenlainen uhkapelaaminen ja rahan polttaminen on otettu teeman osalta hyvin huomioon.

Katse horisonttiin

Vaikka Need For Speedin pelimaailma piirtyy suhteellisen pitkälle, aina peli ei kuitenkaan halua, että reitiltä aletaan liikaa poikkeamaan ainakaan tehtävän aikana. Sinisten waypointien mukaan pitäisi kutakuinkin ajella ja joskus jopa vähän vapaammassakin tilassa peli saattaa jopa varoittaa tekstillä, että ”you are leaving the mission area”. Pelimaailman rajoittuneisuutta lisäävät myös ne aiemmin mainitut näkymättömät vallit sekä kaikenmaailman pienemmällä ja isommalla kivellä tehdyt seinät, joita etenkin erämaassa ja lukuisien kanjonien kupeessa esiintyy. Jos haluan rikkoa off road maasturini kiviin ja pomppia niiden ylitse, antakaa minun! Sen sijaan kivet ovat yhtä kuin seinää; tästä et mene.

Keinotekoisten esteidensä kanssa Fortune Valley onkin paljon lineaarisempi leikkikenttä kuin Forza Horizon 3:n valtava Australia ja ”mennään minne vaan” -mentaliteetti onkin ajoittain silmänlumetta. Pelin niin ja näin olevan ajotuntuman sekä rajoittuneemman temmeltämisen vuoksi Fortune Valleyn halki kruisailu ja kaahaaminen ei olekaan samalla tavalla hauskaa kuin Microsoftin pelissä. Siinä missä FH3:ssa (sekä aiemmissa sarjan osissa) harvemmin tulin käyttäneeksi fast travelia liikkumiseen kartalla, huomasin Paybackin osalta käyttäväni ominaisuutta aika paljon. Onni onnessa, että Paybackissa se toimiikin paremmin kuin Horizonissa. Pikamatkaaminen ja sitä seuraava lataustauko on lyhyttä sorttia ja maksaa kertalaakista vain kaksisataa taalaa, siinä missä Horizon rokotti kymppitonnin per matka pitkällä lataustauolla. Lisäksi matkata voi autokorjaamoina toimivien bensa-asemienkin kautta, mutta myös pelaajan omat autotallit sekä tuunauskaupat toimivat hyppypisteinä.

Vaikka pohjalla siis toimii frostbite, on Ghost Games silti onnistunut saamaan uusimman Need For Speedin näyttämään kamalan vaisulta. Kaupungissa huristeltaessa ei oikeastaan vastaan tule mitään mikä pistäisi näyttävästi silmään, asvalttien ja rakennusten tekstuurit ovat sanalla sanoen rujoa katsottavaa. Autot sentään ovat sinnepäin, eivät kamalan rumannäköisiä, mutta mitään kovin suurta yksityiskohtaisuutta tai visuaalista tykitystäkään ei ole tarjolla. Onneksi autoja saa tuunailla ja muokkailla muutamilla ehostavilla osilla per auto, joka on plussaa.

Visuaalisesti uusimmalla Need For Speedillä on omat hetkensä – lähinnä erämaassa ajeltaessa, jossa vaisuus ei ole niin silmiinpistävää, mutta toisessa päässä painaa ajoittaiset tekstuurien katoilut sekä ruudunpäivityksen notkahdukset etenkin poliisitakaa-ajojen aikana. Äänimaailmankin osalta Payback on vain tasoa toimiva, koska autojen äänissä ei oikeastaan ole sen kummempaa hurraamista, vaikka kuinka olisi tuunatttu menopeli käsittelyssä. Ääninäyttely taas hukkuu heikkojen ja robottimaisten hahmojen alle ja ajonaikainen suunsoitto ja pölinä häiritsee autoradion kuuntelua. Toisaalta pelin musiikkivalikoima on niin rap- ja r&b -painotteista, että se saakin hukkua. Enemmän ja laajempaa kirjoa olisi saanut musiikin osalta olla.

Kokonaisuutena Need For Speed Payback on yritys tunkea vähän kaikkea yhden konepellin alle. Lopputulos on ajoittain jotenkuten toimiva, mutta usein vähän sekava ja joka osa-alueelta keskinkertainen autopeli. On Paybackilla omat hetkensä jolloin se osaa jopa olla pelattava arcadekaahailu, mutta vain pieninä annoksina – kahdeksan hengen peruslaatua oleva nettipeli mukaan lukien. Virtuaalikortit ja laatikot sen sijaan ovat jo niin eilispäivän juttu – unohtakaa nyt jo ne.

Yhteenveto

Ei suositella

Hyvää

  • + Iso pelimaailma
  • + Forza Horizonin ja Burnoutin parhaat puolet toimivat ainakin teoriassa
  • + Fast travel on kerrankin nopeaa
  • + Autovalikoima ja niiden visuaalinen tuunaus
  • + Live tuning on kiva pikkuominaisuus

Huonoa

  • - Pelin tarina, hahmot ja käsikirjoitus huonoa B-kamaa
  • - Speed cardsit ja lootboxit ovat höpöä
  • - Peligrafiikka ei säväytä ja välillä töksähteleekin
  • - Kuminauhatekoäly ja tyhjästä perään spawnaavat poliisit
  • - Pelin ajotuntuma on tylsän epätasainen
  • - Pelimaailma ei ole aina niin avoin kuin luulisi (näkymättömät seinät ja esteet)
  • - Musiikkivalikoiman suppeus
  • - Autojen äänet ovat vaisuja ja ääninäyttely rasittavaa