Arvostelussa Need For Speed – Shift

Kirjoittanut: Petteri Hemmilä, 17.marraskuu 2009

Peliarvostelu

Pelin nimi Need For Speed - Shift
Alusta Playstation 3
Arvostelukappale Electronic Arts
Ikäraja 7
< >
Avaa pelin lisätiedot

Kohta jo kuudentoista vuoden ajan ihastuttaneen ja vihastuttaneen Need For Speedin touhu on ollut tämän vuosituhannen puolella enimmäkseen kamalaa katsottavaa. Loistavan Porche Unleashedin jälkeen sarja marinoi itsensä niin pahasti bling-bling -tuunauskulttuurilla, ettei sitä kehdannut pelata sälekaihtimet auki ja kun NFS – Undercover väänsi Fast & Furious -ruuvia entistäkin tiukemmalle oli pakko sulkea silmät ja korvatkin. Tänä vuonna Electronic Arts on puuttunut sietämättömään tilanteeseen pilkkomalla brändin kahteen osaan: neonvalot, jättispoilerit ja muut mauttomuudet saivat oman Need For Speed – Nitronsa ja se todellinen ajamisen riemu tiivistettiin PS3:lle, Xboxille ja PC:lle julkaistuun Need For Speed – Shiftiin. Muutaman viikon pelaamisella väittäisin Shiftin olevan juuri se uusi vaihde jota sarja on jo pitkään kaivannut.

Need For Speed – Shift on englantilaisen pelitalon, Sligthly Mad Studiosin käsialaa. Tiimi sai ennakkohypen pyörteissä suorastaan perätöntä tunnustusta, GTR 2:n ja GT Legendsin tuottajana, kunnes ruotsalaisen SimBinin juristit kiirehtivät muistuttamaan ennen Blimey! Gamesina tunnetun Slightly Madin ainoastaan avustaneen niiden tekemisessä. Niin tai näin, simulaattorikokemusta talosta tuntuu löytyvän, sillä NFS – Shift heivaa rohkeasti sarjaa vaivanneet mauttomuudet ja korvaa ne rehdillä rata-autoilulla. Poissa ovat laittomat katukisat, neon-valoilla höystetyt Subarut ja vaivaannuttavan nolosti näytellyt välivideot. Tilalle tarjoillaan aidon tuntuisia kisoja suljetuilla radoilla sekä ajofysiikkaa, jollaista kuvittelisi löytävänsä ennemminkin Gran Turismosta kuin Need For Speedistä.

EA:n lannistumattomat markkinamiehet ovat ehtineet hehkutella Shiftiä simulaattorimaiseksi jo paljon ennen sen julkaisua. Live For Speedin tottuneet realismifriikit nauravat moiset väittämät partaansa, mutta Colin McRae – Dirtin ja muiden semi-realististen arcadekaahailujen parissa varttuneet saavat varautua yllätykseen. Helpolla tasolla Shift tuntuu keskitason rällästelyltä, mutta kun väntää vaikeustason tappiinsa ja kytkee ajoavut pois, saa tilannenopeuksien ja ajolinjojen kanssa olla tarkkana. Kanttarien ylitykset sekä jo pelkkä varomaton kaasun annostelu saa peltihepan pyörimään väkkäränä ja koska tekoälylle tyypillistä kuminauhailmiötä ei tunneta, on kisa useimmiten pilalla jo ensimmäisestä virheestä. Täydellistä realismia ei tavoiteta, sillä jokainen auto on varusteltu ylitehoisilla jarruilla, jotka pelastavat tilanteen kuin tilanteen, eikä liimarenkaiden pito tunnu katoavan edes nurmikolla. Myös pelin vauriomallinnus on silkkaa Need For Speediä: auto ei lähde lunastukseen edes 150km/h nokkakolarista ja jos säröisen etuikkunan sekä sivulle viettävän ohjauksen kanssa tulee toimeen, saa autoaan paukuttaa mielin määrin pitkin seiniä.

Kaikkaan NFS – Shiftin ajotuntuma jättää vallan hyvät fibat. Samaa ei voi valitettavasti sanoa pelin tekoälystä, joka sopisi paremmin romuralliin kuin rata-autoiluun. Keinoälykuskit jakautuvat karkeasti kahteen kategoriaan: kovaa ja virheettömästi ajavaan kärkijoukkoon ja hidastelijoihin, joiden ainoa tehtävä tuntuu olevan pelaajan ajosuorituksen häiritseminen. Etenkin jälkimmäinen poppoo ottaa kupoliin, sillä peli ei tunne aika-ajoja, jonka ansiosta pelaaja pitää aloittaa kilpailunsa aina letkan puolivälistä ja taistella tiensä ykköseksi läpi kolaroivan törppölauman. Kilpailun kohtalo ratkeaa usein jo ensi metreillä, sillä mikäli sunnuntaikuskeista ei pääse ohi heti kättelyssä, on paalupaikalta startannut kärki ehtinyt luultavasti tavoittamattomiin. Mikäli alkukaaoksesta sattuu selviämään ykköseksi, saa kielen pitää keskellä suuta, sillä keinoäly päästelee surutta spinnaavan tai hidastelevan pelaajan niskaan. Tekoälyn asennevammaisuus harmittaisi vähemmän, mikäli Shift toteuttaisi Race Driver ? GRIDin lanseeraamaa ajan taaksepäin kelausta. Enpä olisi koskaan uskonut kritisoivani Need For Speediä plagioinnin puutteesta, mutta aikajanalla surffauksesta on tullut modenien autopelien keskuudessa sen verran standardia kamaa, että sen puuttuminen on kuin jättäisi Instant Replay -toiminnon toteuttamatta.

Yksinpelin keskiössä piilee uramoodi, joka tarjoaa tieteellisesti pätevän kombinaation vaihtelua ja palkintoja maksimaalisen riippuvuuden aiheuttamiseen. Itse kisatyypit eivät herätä suuria tunteita: tarjolla on tuttu kirjo kelloa vastaan ajettavista Time Attackeista, kahden auton välillä ratkottaviin merkkimestaruuksiin. Kumin polttoon keskittyvät driftauskisat ovat vaikeita ja ottavat arvatenkin päähän, mutta kaikki muu tuntuu enemmän tai vähemmän peruskauralta. Eri kilpailuja on onneksi tarjolla runsaasti, joten jos joku kisatyyppi ei miellytä, ei sitä ole myöskään pakko pelata. Ruokaketjussa edetään normaaliin tapaan: mitalipaikoista ja kisakohtaisista bonustavoitteista jaetaan tähtiä, jotka avaavat uusia kisoja sekä haasteita, kun taas menopelit hankitaan joko riihikuivalla virtuaalirahalla, tai vinguttamalla ihan oikeaa PS-Storeen rekisteröityä Visaa. Idea oikean rahan sotkemisesta osaksi peliä ei ole varsinaisesti uusi, mutta ostoruudun ymppääminen osaksi pelin käyttöliittymää on. Mielestäni tämä edustaa sellaista tosi- ja virtuaalimaailman integraatiota, jonka ymppäämisen alle K-18 peliin olisi voinut jättää tekemättä.

Ulkoisilta puitteiltaan NFS – Shift on kaunista katsottavaa. Automalleihin ja ratoihin on upotettu enemmän polygoneja kuin Lara Croftin kurveihin, mutta silmiinpistävin parannus ovat autojen tarkoin mallinnetut virtuaaliohjaamot, jotka – toisin kuin useimmissa autopeleissä – ovat varsin pelikelpoisia. Hieno yksityiskohta ovat myös ruutua hämärtävät jälkiprosessointiefektit, joilla mallinnetaan kuljettajan tuntemuksia: kun vauhti lipuu satasen tuolle puolen, alkavat ruudun laidat sumentua ja pienetkin kuopat heilauttavat ruutua maanjäristyksen omaisesti. Rajummat kolarit täräyttävät näkymän harmaaksi puuroksi. Moiset efektit olisi helppo leimata pelkäksi turhanpäiväiseksi silmäkarkiksi, mutta itse koin niiden luovan illuusiota vauhdista sekä sellaista ?siellä olemisen? tuntua, joka useimmista vakavista autosimulaattoreista puuttuu.

Kaikkiaan Need For Speed – Shift on positiivinen yllätys. Ajotuntuma ja virtuaaliohjaamon luoma immersio onnistuvat vakuuttamaan, että Slightly Mad Studios on yrittänyt tosissaan nostaa Need For Speediä niistä kamalista neonvärisistä pohjamudista, joihin se teinituunattuine menopeleineen ehti vajota. Yritys on hyvä, mutta vajaavainen vauriomallinnus, aikakelauksen puuttuminen sekä reikäpäinen tekoäly jättävät korjattavaa tulevillekin vuosille. Pahimmasta teinisyndroomasta on kuitenkin päästy eroon ja suunta on oikea. Toivottavasti linja pitää seuraavanakin vuonna.

Yhteenveto

Laadukas kokonaisuus

Hyvää

  • + Ajotuntuma
  • + Toimivat virtuaaliohjaamot

Huonoa

  • - Vauriomallinnus voisi olla parempi
  • - Ajan kelaus puuttuu
  • - Tekoäly ajaa romurallia