Ni no Kuni - Wrath of the White Witch

Ni no Kuni – Wrath of the White Witch - arvostelu

Peliarvostelu

Pelin nimi: Ni no Kuni - Wrath of the White Witch
Lajityyppi: Roolipelit
Alusta: Playstation 3
Arvostelukappale: Namco Bandai Partners
< >
Avaa pelin lisätiedot
Teksti: Petteri Hemmilä, 13.2.2013 Arvioitu lukuaika: 4 minuuttia
Arvostelun Ni no Kuni - Wrath of the White Witch kansikuva

Viime vuodet eivät ole olleet erityisen antoisia japanilaisen roolipelin ystäville. Jokaista Lost Odysseyta ja Dragon’s Dogmaa kohden on tarjoiltu tuplaten pettymyksiä aina umpikornista Final Fantasy XIII:sta kivaan mutta tasapaksuun White Knight Chronicles -duoon. Ei kannata kuitenkaan heittää kirvestä kaivoon ihan vielä, sillä genrellä on nykykonsolien osalta vielä viimeinen sana sanomatta. Sen lausuu Level-5:n ja karismaattisista anime-elokuvistaan tunnetun Studio Ghiblin yhteistuotanto, Ni no Kuni – Wrath of the White Witch.

Ni no Kunissa seurataan äitinsä kuolemaa surevan nuorukaisen, Oliverin, seikkailuja. Pienen pojan kyyneleet herättävät eloon rakkaan räsylelun, joka osoittautuukin rääväsuiseksi keijujen kuninkaaksi, Drippyksi. Särmikäs Drippy paljastaa ettei kaikki toivo äidin suhteen ole mennyttä, kunhan vain käydään ensiksi pelastamassa rinnakkaismaailma pimeän hallitsijan, Shadarin, kynsistä. Kuulostaa työläältä, mutta mikäs sen sopivampaa pojalle, joka sattuu sopivasti olemaan legendojen ennustama puhdassydäminen velho.

Tarina ei kuulosta kovin ihmeelliseltä, eikä se välttämättä olisikaan, ellei sitä värittäisi ghiblimäisen omintakeinen optimismi ja kaikin puolin sympaattinen hahmokaarti. Walesilaisella aksentillaan suorasukaisuuksia – jopa suoranaisia solvauksia – laukova Drippy naurattaa ääneen, eikä hillitystä ja hyvätapaisesta Oliveristakaan voi olla pitämättä. Karisma ja positiivisuus säteilevät vahvasti myös muista hahmoista, jopa itse pelimaailmasta. Rinnakkaistodellisuus on ilahduttava paikka, jossa kaupungit ovat värikkäitä, luonto kaunista ja ihmiset kilttejä. Hyväntuulisuudestaan huolimatta Ni no Kuni ei kuitenkaan tunnu siltä että se olisi suunnattu jotenkin erityisesti juuri lapsille, vaan se on satu kaiken ikäisille. Verrattuna genren tyypillisiin keskenkasvuisiin voimafantasioihin, Ni no Kunin rehellinen lähestyminen tuntuu jopa poikkeuksellisen kypsältä.

Pelimekaniikoiltaan Ni no Kuni on ehtaa JRPG:tä. Se ei niinkään mullista tyylilajiaan uusilla innovaatioilla, kuin valjasta käyttöönsä parhaat valmiista palasista. Monet genren lainalaisuudet toistuvat sellaisenaan: aarteet löytyvät valtavista arkuista, sivuhahmoilla on aina muutama lause sanottavanaan, maailmankartta pursuaa satunnaistaisteluja ja niin edelleen. Tarina kulkee lineaarista reittiä, mutta puolittain avoin pelimaailma rohkaisee poikkeamaan polulta erinäisten sivutehtävien, hirviöjahtien, kokemuksen sekä mammonan perässä. Nopeimmissa sivutehtävissä ravataan tartuttamassa innokkuutta, rohkeutta ja muita hyviä ominaisuuksia ihmisestä toiseen. Työläämmissä turvataan merireittejä zombie-merirosvoilta. Ylimääräisiä puhdetöitä tarjoillaan juuri sopivissa määrin ettei tarinan rytmi häiriinny, mutta niistä palkitaan riittävän avokätisesti, ettei innokaskaan pelaaja tule vahingossa kiiruhtaneeksi suoraan juonitehtävästä toiseen. Positiivinen aikasyöppö on myös Oliverin mukanaan raahaama taikurin oppikirja, Wizard?s Companion, joka sisältää rutkasti nippelitietoa pelimaailmasta ja jopa muutaman sivun mittaisia satuja.

Pelaamisen todellinen pihvi piilee luonnollisesti taisteluissa ja taistelumekaniikoissa. Oppia on ammennettu Tales of Gracen ja kahdennentoista Final Fantasyn puolittain reaaliaikaisista mäiskeistä, jossa hahmoja liikutellaan toimintapelimäisesti, mutta lyönnit ja loitsut poimitaan valikosta. Ni no Kunin nokkeluus ovat Oliverin ja kumppanien hallitsemat henkiolennot, familiarit, joita hellitään, huolletaan ja nakkaillaan kentälle kuin Pokémoneja konsanaan.

Sympaattiset ja persoonalliset henkiolennot ovat kuin pelaajahahmoja – niillä on omat vahvuutensa, heikkoutensa ja elementtinsä. Ne nousevat tasoja, oppivat taitoja ja niille voi jopa hankkia aseita ja suojia. Kun kentällä vilistää useita eri taitoprofiilein varusteltuja hahmoja, henkiolentoja ja vihollisia, muuttuu näennäisen pelkistetty taistelumekanismi selkäytimestä hallituksi sekamelskaksi, jossa pelaaja jakelee käskyjä ja mukauttaa strategiaansa salamarefleksein. Nahistelu on enimmäkseen toimivaa, mutta sen verran hektistä ettei virheliikkeiltä ja ohipainalluksilta voi aina välttyä. Ni no Kuni on onneksi vain harvoin niin rankaiseva että tästä koituisi todellista haittaa. Oliverin rinnalla taistelevien hahmojen tekoäly harmittaa sen sijaan enemmän. Mokomat kun tuppaavat tuhlaamaan magiapisteensä turhuuksiin sekä valitsemaan juuri ne takuuvarmasti epäsopivimmat henkiolennot ja liikkeet lähes joka tilanteeseen.

Nyt kun päästiin valituksen makuun, niin mainittakoon vielä muutama muukin mieleen tuleva asiaa. Ensimmäisenä Ni no Kunin taipumus ryöpyttää pelaajaa triviaaleilla taisteluilla. Vaikeustasoltaan tyhjänpäiväisten vihollisten hutkimiseen uppoaa yllättävän paljon aikaa ja jossain välissä pelin yli parikymmentuntista kaarta ylimääräiset hidastelut alkavat tökkiä. Ongelmaa helpottaa se, että heikoimmat hirviöt tapaavat pötkiä vahvempaa sankarijoukkoa pakoon. Eivät kuitenkaan läheskään aina ja kaikkialla. Toisena juttuna, osa sivutehtävistä tai niiden tavoitteista on kätketty hävyttömän hyvin. Ellei ego anna turvautua Internetin foorumeihin, voi varautua käyttämään parikin tuntia etsiäkseen apua tarvitsevaa metsäläisheimoa tai mereen pakenevaa tulvahirviötä. Viimeisenä ja eittämättä vähäisimpänä murheena on japaniroolipeleiltä periytynyt tapa hyppiä skitsofreenisesti puhutun ja kirjoitetun dialogin välillä. Tätä en ehkä ymmärtäisi minkä tahansa muun JRPG:n kohdalla edes mainita, mutta Ni no Kunin tapauksessa ääninäyttely on niin loistavaa ettei siitä haluaisi jäädä hetkeksikään paitsi.

Pelin pintakerroksessa näkyy ja kuuluu Studio Ghiblin kädenjälki. Graafinen suunnittelu on taidokasta kautta linjan ja peli näyttää aina hahmoista hirviöihin ja kaupunkien omintakeisiin arkkitehtuureihin, kuin se olisi revitty suoraan studion elokuvista. Runsas värien käyttö ja sarjakuvamainen cel-varjostus tekee peligrafiikasta teknisestikin kaunista ja ajatonta. Hieman yllättäen, suurin osa välinäytöksistä renderöidään pelikoneistolla, eikä varsinaista käsin piirrettyä animaatiota viljellä kuin harvakseltaan. Niin tai näin, lopputulos miellyttää silmää.

Äänipuolella huomion vievät musiikit sekä jo aiemmin kehumani ääninäyttely. Lukuisia Ghibli-elokuvia työstäneen Joe Hisaishin säveltämät ja Tokion filharmonisen orkesterin esittämät kappaleet ovat persoonallisia ja tunnistettavia. Ne iskostuvat mieleen nopeasti, sillä sävellyksiä on melko vähän ja tuttuja teemoja kierrätetään eri variaatioina, mutta eivät kuitenkaan ärsytä. Ääninäyttelyssä erityismaininnan ansaitsee englanninkielinen toteutus, jossa parrasvaloihin nousee paitsi näyttely- myös käännöstyö. Dialogista pääsee halutessaan nauttimaan myös alkuperäiskielellä. Ironista sinänsä, sillä Ni no Kuni on varmasti ensimmäinen pelaamani j-roolipeli, jota kyllä kuuntelee mieluummin englanniksi kuin japaniksi.

Tunnustettava se on: Ni no Kuni – Wrath of the White Witch on sydämellinen ja monin puolin onnistunut japanilaisroolipeli. Se on enemmän perinteinen kuin mullistava, eikä missään nimessä täydellinen, mutta riittävän viimeistelty ja karismaattinen noustakseen genrensä parhaimmistoon.

Yhteenveto

Lähes virheetön

Hyvää

  • - Maailma, hahmot ja yksityiskohdat
  • - Juonta ja sivutehtäviä sopivassa suhteessa
  • - Audiovisuaalisesti tuntuu kuin pelaisi Ghibli-animaatiota
  • - Lämmin, karismaattinen ja hauska

Huonoa

  • - Osassa sivutehtäviä tyhjänpäiväistä ravausta
  • - Tekoälyllä ei kaikki kotona
  • - Taistelua paikoin liikaa