Arvostelussa No One Lives Forever 2: A spy in H.A.R.M.’s way

Kirjoittanut: Mikko Kosonen, 19.tammikuu 2003

Peliarvostelu

Pelin nimi No One Lives Forever 2: A spy in H.A.R.M.'s way
Alusta PC
Moninpeli
Versio 1.1
< >
Avaa pelin lisätiedot

Cate Archer, UNITY ja HARM tekevät paluun tässä James Bond 007 elokuvasarjaa parodioivassa No One lives Forever räiskintäpelin jatko-osassa. Ensimmäisellä kerralla kun HARM ja Archer kohtasivat HARMin aikeissa tehdä ihmisistä käveleviä pommeja, sai HARM kuonoonsa ja aikeet estettiin onnistuneesti. No One Lives Forever oli noin kolme vuotta sitten yksi ilmestymisvuotensa parhaista, hauskimmista ja omaperäisimmistä räiskintäpeleistä. Sen verran suosittu oli myös pelaajienkin mielestä, että siitä päätettiin tehdä viime vuonna käännös Playstation 2:llekin.

Miten on sitten jatko-osan laita? NOLF 2:n alussa Cate lähetetään Japaniin jossa pitäisi tapahtua kansainvälinen rikollisten kokous. Paikan päällä Cate saa selville, että rikollisilla on vireillään suuri ja mystinen Omega-projekti. Asian tiimoilta hieman enemmän lähdetäänkin sitten selvää ottamaan niin Siperiassa sijaitsevaan sotilastukikohtaan, Intiassa sijaitsevaan toiseen HARMin osastoon kuin myös Pohjoisnavallekkin asti. Melko pian pelin alussa Catelle selviää myös, että HARMilla on jälleen kerran näppinsä pelissä ja näiden aikeiden estämisen lisäksi olisi tarkoitus myös estää Neuvostoliiton ja Yhdysvaltain välille uhkaavasti nouseva ydinsodan uhka joka on HARMin aikaansaamia tekosia sekin.
Hommaa lähdetään petraamaan 15 luvun verran joista jokaisesta löytyy useita alitehtäviä ja niinpä pelin tehtävien kokonaismäärä kipuaakin sinne pyöreähkön 40:n paikkeille. Huoletta voidaan siis todeta, että peli ei ainakaan pituudessaan häpeä alkuperäiselle pelille josta löytyi niin ikään saman verran kenttiä ja pituudeltaan olikin varsin pitkäkestoista pelattavaa. Pelin loputtua tosin jäi ainakin itseäni enemmän harmittamaan kuin mitään muuta, sillä loppu oli sen verran kuiva. Kukin saa tietysti tuomita sen ihan itsekseen.

Kuten ensimmäisessäkin osassa, myös jatko-osassakin tarvitaan apuna useita eri agenttilaitteita aseiden ohella. Tavallisempien kättä pidempien kuten Kalashnikovin, vaimennetun pistoolin, miekan, konekiväärin, jalkajousen, erilaisten kranaattien kuten käsi, tainnutus -ja nukutuskranaattien lisäksi Catelta löytyy ripsiväri tainnutin, hiuslakkapullohitsari, ruumiin poistavaa parfyymiä, kynsileikkuritiirikka, puuterirasia dekoodari, sekä tavallisia kolikoita sekä banaaneita joista ensimmäisellä voi harhauttaa vihollisen muualle heittämällä kolikon ja itse sitten siinä äänettömästi koettaa hiiviskellä itse pois ja toisella voi hetkellisesti tainnuttaa vihollisen mikäli onnistuu heittämään banaanin sen jalkojen eteen ja onnistua lennättämään sen takamukselleen.

Ykkösen hyvä huumori on saatu kakkoseenkin siis selkeästi mukaan ja kuten ykkösosassakaan, ei myöskään tässä pelissä huumori jää pelkästään aseiden ja lelujen tasolle, vaan humoristisuutta on sisällytetty niin eri hahmojen väliseen dialogiin, kuin myös kenttiin ja niistä löytyvään ”rekvisiittaankin”, sekä jopa niihin lippuihin ja lappuihin joita voi poimia ympäri kenttiä ja lukea vaikka omaksi huvikseen.

Harmi vaan, että vaikka peli ajallisesti sille samaiselle 60-luvulle edeltäjänsä kanssa sijoittuukin, niin ei sitä kyllä oikein havaitse mistään muusta kuin siitä, että pelistä löytyy muuan Neuvostoliitto jolla on ”napit vastakkain” Yhdysvaltojen kanssa. Mielestäni alkuperäisessä pelissä tämä näkyi paljon paremmin ja tekikin siitä osaltaan niin viehättävän ja omaperäisen räiskintäpelin kuin se oli. No One Lives Forever 2 ei valitettasti kaikesta positiivisuudestaan huolimatta oikein pysty samanlaiseen tunnelmaan kuin mitä alkuperäinen ja ilman Catea, sekä hänen aseita ja lelujaan putoaisikin NOLF 2 todennäköisesti askeleen alemmaksi tasolle miltä kaikki useimmat muut räiskintäpelit yleensä löytää.

Edellä mainittujen ”aseellisten apukeinojen” lisäksi peliin on kivana uutuutena lisätty hahmonkehitys. Hahmoaan voi kehittää pelin aikana usean eri taito-alueen parantamiseksi joita ovat esimerkiksi hiipiminen, kestävyys, osumatarkkuus, tavaroiden kanniskelu ja ruumiiden sekä muiden kuten laatikoiden tutkiminen. Käytettäviä taitopisteitä voi pelin edetessä kerätä esimerkiksi löytämällä ympäriinsä ripoteltuja lappuja, kirjeitä, kansioita tai vaikka vain joskus myös tutkimalla ruumiita tai laatikostoja ja niin edelleen.

Myös onnistuneista ovien tiirikoinneista, lukkojen dekoodaamisista tai muista vastaavista saa niin ikään lisää taitopisteitä. Vaikkakaan mikään pakko ei ole taitopisteitä pelissä hyödyntää, on se silti kannattavaa koska peli ei ainakaan normaalivaikeustasolla ollut mikään kovin helppo ja jos ei taitopisteitä käytä niin vielä tuskaisemmaksi se homma menee varsinkin pelin edetessä hieman pidemmälle.

Itselläni meni ainakin heti alkuun ensimmäisen Japani-jakson kanssa hermot, ensinnäkään kun ei ollut vielä pystynyt taitojaan yhtään parantamaan ja äsryttävän vaikeita ninjoja tuli jatkuvasti hyppimään silmille ja samalla vielä ehtivät kutsua ison kasan kavereitaan monesti avuksi tekemällä jatkuvasti hälytyksiä. Peli on sikäli ärsyttävästi totetutettu, että vaikka tappaisi jokaisen vähänkään liikkuvan vihollisen kentästä, niin aina peli luo uusia vihollisia kenttään partioimaan. Siinä sitten välillä käykin niin, että tulee huolettomasti juostua ympäri kenttää samalla kun yrittää päästä itse pelissä eteenpäin ja sitten se uusi vihollinen sattuu pelaajan näkemään ja tekee hälyytyksen jolloin saakin taas loputtomasti vihollisia niskaansa niin kauan kuin hälytys on päällä. Edellä mainittu tuottaa peliin mielestäni aivan turhaa vaikeutta ja kyllä sitä saikin pelissä tottua painelemaan aika tiuhaan tahtiin sitä quick save/quick load nappulaa. Tämän lisäksi piti aina raahata iso kasa vihollisten ruumiita jonnekin sellaisiin huoneisiin ja paikkoihin missä vihollinen ei ikinä käy, kuten vessat ynnä muut jottei jossain vaiheessa yksinäinen, uudelleen syntyvä vihulainen niitä näkisi ja pistäisi hälytystä soimaan.

Ensimmäisessä NOLF-pelissähän hiipiminen ja poissa vihollisen näköpiiristä pysyminen oli Thief-pelien tapaan nostettu suurimpaan rooliin ja usein esimerkiksi vartiokameroiden tai vihollisen tekemä hälytys saikin tehtävän loppumaan siihen paikkaan. Jatko-osassa tätä on valitettavasti vähennetty oleellisesti ja hiipimisen merkitys onkin hiipunut minimiin. Missään vaiheessa eikä missään tehtävässä ole pakko hiiviskellä jos ei halua ja niinpä pelissä voikin aivan vapaasti edetä jatkuvasti tykit laulaen jos niin vain haluaa. Hiipimällä tosin säästää ammuksia ja energiaakin, joita ei ehkä kuitenkaan niin usein edes jaeta, että jatkuva ammuskeleminen oli edes kannattavaa.

Toisaalta pelin kenttäsuunnittelijatkin ovat nähtävästi pitäneet NOLF2:ta enemmänkin räiskintäpelinä kuin minään muuna, sillä vaikka kuinka yrittäisi hiiviskellä pelin läpi, niin ei se tule onnistumaan, koska vaikka välillä sinnikäs hiiviskely tuottaa tulostakin, niin useimmissa tapauksissa pelaajan on yksinkertaisesti jossain vaiheessa pakko luopua hiiviskelystä, koska kenttäsuunnittelu ei enää yksinkertaisesti ”tue” sitä eikä anna mahdollisuutta sellaiseen. Usein sitä hiiviskelyn tiimellyksessä kuuleekin jotain kuten ”hey you!” jonka jälkeen saakin nopeasti alkaa kaivamaan kättä pidemmän esille ja alkaa jakamaan lyijyä alamaailman kaveruksille, mikäli mielii selviytyä tilanteesta ilman että vihollinen käy painamassa hälyytysnamikkaa joita on ripoteltu jokaiseen kenttään vihollisia varten ihan riittämiin.

Kentistä puheen ollen, hiiviskelyn rajoittaminen ei ollut ainoa asia mikä pelin joitain kenttiä vaivasi. Itse ainakin olin sitä mieltä, että osaa pelin tehtävistä vaivasi yksinkertaisesti pieni sekavuus. Osaa pelin tehtävistä oli aika tylsä pelata lähinnä sen takia, että osa Catelle kussakin kentässä annetuista tehtävistä oli joskus piilotettu hölmösti niin monen mutkan taakse, että ei meinannut millään keksiä mitä seuraavaksi pitäisikään oikein tehdä. Vihjeitä tähän ei voi peliltä anella vaan apuna on ainoastaan kompassi, joka joskus silloin tällöin näyttää minne pitäisi seuraavaksi mennä. Välillä sitä joutuikin kuljeksimaan ympäriinsä tolkuttoman kauan ennekuin sitten puolivahingossa keksi mitä pitäisi seuraavaksi tehdä.

Peli käyttää LithTechin uutta Jupiter pelimoottoria ja vaikka peli ei graafisesti enää ole eikä oikeastaan ollut missään vaiheessa ilmesyessäänkään siinä viime vuoden lopulla mitenkään kovin mullistavan näköinen niin kyllä peliä silti kelpaa katsella. Varsinkin hahmografiikka pelissä oli erittäin realistisen näköistä aina erilaisista ilmeistä huulisynkkaan saakka. Etenkin Catea oli saatu ehostettua edellisestä pelistä huimasti.

Ympäristötkin olivat ihan hienoja ja sopivat pelin yleisilmeeseen hyvin, joskin kenttien graafinen monipuolisuus näkyi ehkä eniten lähinnä pelin alkupuolella. Ikimuistoinen oli tosin pelin Ohio levelissä nähtävä tornado, jonka riepottelemaan ja vähä vähältä paloiksi hajoavaan taloonkin Cate yhdessä vaiheessa joutuu. Pääasiassa peliä pelattiin 1152x864x32 resoluutiolla ja testikoneella peli pyöri tällä asetuksella kaikilla detaileilla hyvin alkupuolella peliä, kunnes rupesi hidastumaan tolkuttomasti hieman pidemmälle päästyä. Tämä ei tosin omien havaintojeni mukaan johtunut itse pelistä, vaan vika oli testikoneessa.

Ääniensä osalta NOLF 2 ajaa asiansa ihan hyvin. Ääninäyttely on tasokasta ja mukana ovat kaikki aina tökeröistä aksenteista ylinäyteltyihin kuolonkorinoihin. Aseiden äänissä ei niin ikään ollut mitään valittamista ja kaikki kuului niin kuin pitääkin. Musiikin osalta sen sijaan voisin olla hieman eri mieltä. Siinä missä ykkösosa tarjosi letkeää musiikkia 60-luvun tyyliin, tuo kakkonen peliin aika vaisua ja tylsää melodiaa kuunneltavaksi. Yleisesti ottaen musiikillisesti pelin musiikit kyllä sopivat kuhunkin kenttään ja esimerkiksi Intian leveleissä kuulee juuri Intialaistyylistä musiikkia siinä missä Japani-leveli tarjoaa japanilaistyylistä.
Itse en musiikeista kuitenkaan pahemmin pitänyt ja olisinkin toivonut peliin enemmän juuri samantyylistä 60-lukua mukailevaa. Ehkä väärä valinta musiikin suhteen onkin juuri yksi niistä seikoista, miksi peli ei tuntunut oikein misään vaiheessa 60-luvulle sijoittuvalta peliltä. Sentään edes jotain lohtua tuo se, että Siperian kentässä pelaaja voi pistää eräästä paikasta löytyvän radion päälle ja kuunnella klassista ykkösosan tunnaria, jollaistakaan ei kakkososa muuten pelaajalle tarjoa.

Yhteenveto

Keskivertotasoa parempi

Hyvää

  • + Grafiikka ja äänet
  • + Hahmonkehitys
  • + Huumori
  • + Pitkä yksinpeli
  • + Aseet ja lelut

Huonoa

  • - Musiikki
  • - Hiiviskelyä rajoitettu
  • - Ajoittain turhan vaikea
  • - Osa tehtävistä sekavia
  • - Peli ei tunnu 60-luvulta