Arvostelussa Okami

Kirjoittanut: Petteri Hemmilä, 7.maaliskuu 2007

Peliarvostelu

Pelin nimi Okami
Alusta Playstation 2
Arvostelukappale EA
Ikäraja 12
< >
Avaa pelin lisätiedot

Rakastan pelaamista. Tästä ei enää liene epäilystäkään, koska tuskinpa pienen japanilaisten pelitalon, Clover Studiosin lakkauttaminen muutoin olisi herättänyt Susan Kurosen paljastuskirjaa kummempaa tunnekuohua. Nyt Cloverin lopetuspäätöstä seurasi kuitenkin kosolti suuttumusta ja huolestuneisuutta pelialan muuttumisesta entistäkin vahvemmin epäinnovatiivisten jatko-osien ihmemaaksi, eikä pahaa oloa paranna laisinkaan Cloverin toiseksi viimeiseksi jäävän pelin, Okamin, osoittautuminen yhdeksi PS2:n kauneimmista ja kekseliäimmistä toimintaseikkailuista.

Vahvasti japanilaisiin kansantaruihin pohjautuvan Okamin tarina alkaa idyllisestä Kamikin kylästä, joka sadan vuoden hiljaiselon jälkeen havahtuu tarustojen muinaisen hirviön, Orochin, paluuseen. Ihmiskunnan vaipuessa epätoivoon jo pelkäksi legendaksi luullun kahdeksanpäisen hirviön edessä siirtyy vastuu laajan ja kauniin Nipponin (Japanin) pelastamisesta jumalille. Viimeisillä voimillaan Kamikin kylässä majaansa pitävä luonnonjumala, Sakuya kutsuu esiin muinaisissa tarinoissa Orochin päihittäneen auringon jumalattaren, Amaterasun, joka epäuskoisen ihmiskunnan onneksi tarttuu haasteeseen. Tarustoista tutun valkoisen suden muotoon reinkarnoituneen Amaterasun turkkiin tarttuu vieläpä suurisuinen, itseään vaeltavaksi taitelijaksi tituleeraava kirppu, Issun, jonka kanssa pitkä ja kivinen tie Orochin kukistamiseksi saa myös hieman koomista väriä. Näistä lähtökohdista käynnistyy Okami joka ei ehkä tarinansa puolesta kuulosta kaikkein omaperäisimmältä, mutta joka toteutukseltaan on kaikkea muuta kuin se kuuluisa kolmastoista peli PS2-toimintaseikkailujen tusinassa.
Okami suorastaan hehkuu persoonallisuutta heti alkumetreiltä lähtien. Ensimmäisenä silmiin osuu etäisestä piirroselokuvamainen grafiikka, joka ei oikeastaan muistuta kovin paljoa mitään aiemmin pelimaailmaassa näkemääni. Cel-varjostettuja sarjakuvapelejä löytyy toki jo Cloverin omastakin historiasta (esim. Viewtiful Joe), mutta esineiden epätasaisen paksut ääriviivat ja kaiken päälle asettuva rakeinen suodatus saa Okamin näyttämään siltä kuin se olisi maalattu mustesiveltimellä karkealle paperille. Lopputulos on hieman sekavahko, mutta kiistämättömän omaperäinen ja kaunis.

Mikä kuitenkin tärkeintä, persoonallisuutta ei ole unohdettu myöskään pelattavuuden kohdalla: normaalien hyppimisten ja vihollisten kanssa rähinöintien ohella yksi päähenkilö Amaterasun keskeisimpiä toimintoja on nimittäin maalaaminen. Mitään viiden pennin nälkätaitelijaa ei susijumalasta ole sentään yritetty tehdä, vaan maalausta käytetään lähinnä pelin varrella opittavien jumalaisten voimien välikappaleena. Idea on yksinkertainen ja toimiva; oikeaa yläliipasinta painamalla aika pysähtyy ja esiin ilmestyy taivaallinen sivellin, jota ohjastelemalla pelaaja pyrkii tuhertamaan ruudulle eri voimia kuvastavia yksinkertaisia kuvioita. Yö muuttuu päiväksi kun taivalle piirtää auringon, mitätön musteläiskä nurmikossa poikii puun ja pieni poikittaissivallus halkaisee mitä tahansa vihollisten ja kivien väliltä. Vastaavia voimia kertyy pelin edetessä luonnollisesti enemmänkin mutta yllätyksen pilaaminen täydellisellä listauksella olisi tarpeetonta ja typerää.

Okami ei toki ole pelkkä yhden innovaation ja kauniin ulkokuoren ihme vaan suurin osa pelistä taittuu ihan perinteisten toimintaseikkailu-elementtien kautta. Peli sisältää aimo-annoksen taistelua, tasohyppelyä ja rahan, ruoan sekä käyttöesineiden välillä vaihtelevan bonusrojun keräilyä. Ikään kuin genren standardina, kerää pelaaja tekemisellään kokemusta (tai uskoa) jota voi sopivin väliajoin käyttää kasvattamaan Amaterasun ”ominaisuuksia” aina kestävyydestä kukkaron kokoon. Välttäen onnistuneesti pahimmat kliseet, Okami ei jaa kokemusta vihollisten kurmottamisesta, vaan ihmiskunnan usko kasvaa hyvistä teoista kuten puiden ja kasvillisuuden herättämisestä henkiin ja eläinten ruokkimisesta. Jos suu ei mene muikeaan hymyyn villisikapentueen kiittäessä ruoasta pikkuruisin leijailevin sydämin, voi varmuudella todeta olevansa kivestä tehty.

Okamin Japani (tai Nippon, kuten tarina siihen viittaa) koostuu palasista, vaihdellen laajoista ulkoilma-alueista luolastoihin ja pikkuruisiin mutta persoonallisiin kyliin. Pelin varsin käsityöltä tuntuvat kartat pursuilevat elämää aina villieläimistä, useimmiten lievän koomisesti käsikirjoitettuihin hahmoihin sekä edestakaisin vaelteleviin vihollislaumoihin. Pelimaailman tutkiminen on enimmäkseen vapaata: vaikka juoni toki asettaakin rajoitteita uusien paikkojen aukeamiselle, voi pelaaja lähes aina palata tutkimaan jälkeensä jättämiä alueita. Tähän jopa rohkaistaan; kartat on ahdettu käytännössä katsoen täyteen erinäisiä mielenkiinnonkohteita ja piilotettuja aarteita, joista osaa ei voi edes tavoittaa ilman myöhemmin saatavia taitoja, houkuttaen pelaajaa seikkailemaan pitkin jo aiemmin nähtyjä maisemia yhä uudelleen.

Persoonallisten ympäristöjen ohella Okamin hyvä pelillinen suunnittelu paistaa myös pelin rytmityksessä. Pelaajaa mielenkiintoa potkitaan eloon sopivan mittaisin väliajoin erinäisin palkitsevin alipelein, uusin maalaustaidoin tai muuten vaan vaikuttavasti esitetyin juonenkääntein. Suoranaisena kulttuuritekona, Okamin pelattavuus ei painotu liialti taisteluun vaan pelaaja voi useimmiten kiertää hitaasti ympäriinsä leijailevat vihollislaumat turvallisen välimatkan päästä. Pakollisia yhteenottojakin toki löytyy, mutta kiitos hyvän pelattavuuden sekä varsin kekseliään ja kirjavan vihollisvalikoiman, tuntuvat taistelut enemmän viihteeltä kuin taakalta jopa vielä pelin loppumetreilläkin.
Näin kaikkiaan Okamista on todella vaikea keksiä pahaa sanottavaa, joskin kehumiseen tuntuu löytyvän aihetta katselukulmasta riippumatta. Myönnettäköön että uusien pelillisten mahdollisuuksien aukeaminen hiljalleen jaettavien jumalaisten voimien kautta haiskahtaa hieman lainaukselta The Legend of Zelda -sarjan hyväksi todettua pelimekaniikkaa, mutta toisaalta olen aina ajatellut että musiikkimaailmassakin asiat saattaisivat olla paremmin mikäli useampikin bändi ymmärtäisi lainata ideansa rehellisesti The Beatlesilta. Joka tapauksessa kyseessä on kaikin puolin onnistunut peli, jonka kauneutta on vaikea välittää kirjoitetun tekstin ja yksittäisten kuvakaappausten kautta. Ei voi kuin toivoa että Okamin tekijät löytäisivät itselleen uuden julkaisijan jonka rahoittajat ymmärtäisi paremmin hyvien pelien ja pitkäaikaistuoton, kuin kvarttaalitalouden pikavoittojen päälle.

Yhteenveto

Lähes virheetön suoritus

Hyvää

  • + Kekseliäs maailma, joka monipuolistuu pelattaessa
  • + Taivaallinen sivellin toimii
  • + Visuaalisesti kaunis ja omaperäinen

Huonoa

  • - Kaikki hyvä loppuu aikanaan