Arvostelussa Pac-Man Championship Edition 2

Kirjoittanut: Mikko Kosonen, 26.syyskuu 2016

Peliarvostelu

Pelin nimi Pac-Man Championship Edition 2
Alusta Playstation 4
Kehittäjä/Julkaisija: Bandai Namco
Pelaajamäärä: 1
Avaa pelin lisätiedot

Pac-Man Championship Edition 2 on epäsuoraa jatkoa vuonna 2007 julkaistulle Pac-Man Championship Edition -pelille, sekä siitä eteenpäin jalostetulle DX-versiolle. Originaali Pac-Man CE oli alun perin vuonna 1980 tämän kyseisen keltaisen pallon ja klassiset haamuvastustajat luoneen Toru Iwatanin viimeinen peli Namcolle, ennen kuin mies jäi eläkkeelle. Kaikki muut Pac-man -pelit originaalin jälkeen ja ennen Pac-Man CE:tä ovat olleet jonkun muun luomuksia, kuten on myös tämä uusi Pac-Man Championship Edition 2, vaikka japanilaisten käsialaa onkin.

Mitä kaikkea Pac-Man Championship Edition 2 kätkee sisäänsä? Aivan ensimmäiseksi voisi todeta, että pelattavuudeltaan CE-pelit ovat aika lailla eri maata sen kaikkein klassisimman pillerinpopsimisversion kanssa ja pelit eroavat myös aika tavalla jokin aika sitten julkaistusta ja Game Realitynkin arvostelemasta Pac-Man 256:sta, joka paljastui aivan loistavaksi ja koukuttavaksi lisäykseksi Pac-Man pelien perheeseen.
Melkeinpä voisin jopa omasta puolestani sanoa, että Pac-Man 256 on paras versio siitä tuikitutusta pelistä missä tuo keltainen pallo koskaan on seikkaillut. 256 on ikäänkuin Pac-Man aseiden kera, mutta myös eteneminen loputtomasti jatkuvassa sokkelossa kohti ruduun ylälaitaa antaa oman mausteensa peliin. Kaksinpelinä 256 on loppumatonta hupia.

Pac-Man CE 2 sen sijaan on jo lähtökohtaisesti nopeudeltaan paljon vauhdikkaampi ja Pac-Man ahmii pillereitä paljon nopeammalla temmolla kuin muissa peleissä. Ideakin on vähän erilaisempi, kuin pelin perusversiossa. Toki päätavoitteena on saada kasaan niin paljon pisteitä kuin vain mahdollista, ennen kuin peli loppuu. Kuoleminen ja lisäelämät ovat pelissä niin ikään mukana, mutta viimeistään siihen pelaaminen päättyy kun pelikellon viisi minuuttia valuvat nollaan, vaikka elämiä vielä olisikin. Kuolema voi kuitenkin korjata jo aiemmin, mikäli haamut vievät kaikki elämät.

Pisteitä kerrytetään syömällä tavalliseen tapaan pillereitä sekä niitä tuttuja hedelmiä. Pillereistä tulee pisteitä, mutta kun kaikki pillerit syödään ruudulta, ei peli päätykään ja taso vaihdu seuraavaan, kuten klassisessa Pac-Manissa, vaan sen sijaan pelaajan tilille kolahtaa yksi kertakäyttöinen pomppupommi. Pillereitä syömällä ruudun alalaidassa oleva mittari kuitenkin sekin täyttyy hiljalleen ja kun mittari on täynnä, ilmaantuu kentän aloituspaikkaan hedelmä, jonka voi syödä.

Kun yksi hedelmä syödään, vaihtuu peli tason sijaan alemmalle ”kerrokselle”, jolloin randomina arvottu uusi sokkelo täyttyy jälleen uusista pillereistä. Pommien avulla ei voida räjäytellä haamuja, kuten edeltäneessä DX-versiossa, vaan sen sijaan pommin käyttö pompauttaa Pac-Manin suoraan aloituspaikkaan. Jos kohdalle on ehtinyt ilmestyä hedelmä, saa pelaaja tuon hedelmän samantien ja kerros vaihtuuu uuteen, minkä lisäksi hedelmästä saadaan bonuspisteitä. Kerätyt pommit ehtyvät sitä mukaa varastosta, kun niitä käytetään ja jos ei ehdi syödä koko ruutua tyhjäksi pelin tohinassa, ei uusia pommeja luonnollisestikaan kerry eikä itseään voi enää pompautella hedelmän luokse, vaan on ”manuaalisesti” mentävä sen luo sokkelossa kulkien.

Välillä tämä ei ole haaste eikä mikään, mutta vaikeammissa tasoissa haamuja on mukana täydet neljä. Eikä tässä vielä kaikki: pelaajan ravatessa sokkelossa uinuvien läpinäkyvien haamujen ohitse, nämä uinujat liittyvät ohitettaessa värillisten haamujen peränjatkoksi, eräänlaiseksi junanvaunuksi – vähän samaan tapaan kuin kännyköiden matopelissä mato kasvaa sitä mukaa, kun pelaaja syö hedelmiä. Tässä tapauksessa vain pelaajan Pac-Man kavattaa haamujen pituutta. Haamut eivät tapa pelaajaa kosketuksesta näin oletusarvoisesti, mutta seuraavat tätä joka paikkaan. Jos pelaaja kolme kertaa törmää yhteen haamuun heti peräjälkeen, haamu suuttuu ja kasvaa isommaksi ja lähtee vihaisena jahtaamaan. Vihainen haamu kun osuu, pelaaja kuolee ja menettää elämän.

Joskus voi käydä niinkin, että onnistuu suututtamaan kaikki neljä haamua peräjälkeen, jolloin saakin sitten peräänsä koko lauman sokkelon syövereissä. Koska vauhti on kovaa luokkaa pelin aikana niin pelaajalla kuin haamuillakin, ei sokkelossa puikkelehtiessa aina voi millään onnistua navigoimaan karkuun tai välttää seiniin osumista, kun Pac-Man säntäilee supervauhdilla sinne tänne. Haamujen viha ei kestä montaa sekuntia kerrallaan, mutta helppoa niiltä pakenenminen ei silti aina ole, etenkin jos useampi on perässä samaan aikaan. Uinuvat haamut kun nekin blokkaavat osan sokkelon kulkuväylistä ja vaikka niiden lävitse voikin tiensä pökkiä, se hieman hidastaa Pac-Manin vauhtia.


Haamujen viha onneksi laantuu myös silloin automaattisesti, kun hedelmä on syöty ja kerros vaihtuu, joten pelaaja voi riskillä ravata hedelmän luokse haamut perässään. Haamujen junan pituus taas kasvaa kasvamistaan, kunnes pelaaja pääsee nielemään sen ison palleron, pelletin. Joka kuudes sokkeloon ilmestyvä hedelmä kun on pelletti. Tällöin aktivoituu se perinteinen hetki, kun haamut pelkäävät keltaista hirmua ja yrittävät paeta. Ei muuta kuin perään ja syömään. Tosin, kun peli kerran joukosta haluaa erottua pelattavuudellaan, ei haamujen syöminenkään onnistu ihan noin vain.

Haamujunan voikin syödä vain veturia haukkaamalla. Tarkoittaa sitä, että keskeltä tai junan häntäosasta on turha yrittää haamua syödä – läpi ei pääse. Kun haamujuna syödään, ottaa peli ohjaimet haltuunsa ja näyttää ruudulla lennokkaan animaation, jossa Pac-Man sinkoutuu ulos sokkelosta yhdessä haamujunan kanssa ja hotkii koko pitkän junan suuhunsa pisteiden lennellessä pitkin ruutua. Animaatio on hieno, mutta pidemmän päälle monen sekunnin syöntianimaatio vähän kyllästyttää ? etenkin tasoissa, joissa on se neljä haamua mukana. Eli, jollei aika sitä ennen kellosta ehdi loppua, syö pelaaja jokaisen pelletin imemisen jälkeen neljä pitkää haamujunaa.

Kun haamut on syöty, homma jatkuu mihin jäätiin. Uusi lennähtää ruudulle ja uudet pillerit odottavat syöjäänsä ? hedelmämittari äkkiä täyteen vain ja sitä kuudetta odottamaan, jotta päästään syömään junia ja kerryttämään pistepottia, jotka yleensä yhdessä tasossa sen viiden minuutin aikana kasvavat sinne kolmeen, jopa neljään miljoonaan. Vielä suuremmaksikin jos on aivan pro-tasoa pelaamaan. Kaikki tämä pelaaminen tapahtuu välkkyvien neonvärien tahdissa, jumputusmusan soidessa taustalla uinuvien haamujen hytkyessä musiikin tahdissa.

Kyseessä onkin varsinainen adhd-versio perinteisestä Pac-Manista. Tätä ylivilkasta aspektia pelissä saa onneksi hillittyä valitsemalla ennen kunkin tason aloitusta. Voi valita vaikkapa vähän hillitymmän taustakuvan tai vähemmän värikkään sokkelon, tai jopa visuaalisesti vähän pelkistetymmät haamut ja Pac-manin. Myös sokkelon kuvakulmaa saa vaihtaa muutamista erilaisista, jolloin sokkeloa ei ole pakko tuijottaa suoraan edestä, vaan esimerkiksi niin että kuva on ruudulla vähän viistosti. Jumputtavan taustamusiikinkin saa halutessaan myös kokonaan pois. Jokseenkin hölmöä pelissä on se, että nämä pelaajan suosikkiasetukset eivät ikinä tallennu minnekään, vaan aina kun pelin pariin uudelleen palataan on kuvakulmat vaihdettava ja musiikit otettava pois päältä, jos se parhaalta tuntuu.

Pac-Man CE 2 kätkee sisälleen kaksi – tai oikeastaan kolme pelitilaa, sillä tutoriaalitehtävistä on pakko pelata puolet ennen kuin score attackin tai adventuren puolelle on edes asiaa. Ihan hyvä toisaalta, sillä näitä kaikkia pikkujuttuja ei ihan heti tajuakaan, jollei vähän käy ”manuaalia” lävitse. Itse en ilman tutoriaalia edes olisi tajunnut, että Pac-Man CE 2:ssä keltaisella pallolla on jarrut pohojassa, tai että mutkissa jos onnistutaan kääntymään koskettamatta ennen kuin osutaan seiniin, lähtee Pac-Manista kipinää ja kerrytetty vauhti pysyy yllä eikä hidastu. Mitäkö jarruilla tekee? No, jos halutaan välttää törmäilyjä haamujen kanssa, jotta eivät suuttuisi. Aina jarrutkaan eivät kuitenkaan auta siinä kaaosmaisessa hektisyydessä mikä sokkeloissa kovimmillaan on.

Parasta antia pelissä ehdottomasti on sen score attack -pelitila. Tämä pitää sisällään 30 tasoa, kymmenen jokaiselle vaikeustasolle ja kolme kappaletta per sokkelon muoto. Ensin on selvitettävä helppo, jotta medium aukeaa ja niin edelleen. Jonkin lokerikon vaikein tasokaan ei välttämättä aukea, jos kirjainarvosana mediumissa on liian huono. Eli loppujen lopuksi, kun kaikki mahdollinen on saatu auki ”normaalipelaamisella”, pitää alkaa hinkkaamaan omia vanhoja ennätyksiään. Siinä vaiheessa peli alkaa vähän kyllästyttää ja niin kauan score attack onkin hauskaa, kun omaa ennätystään voi jotenkin vielä parantaa.

Adventure-pelimuoto onkin se tylsin. Tässä läpäistään erinäisiä pienikokoisia sokkelotasoja, joissa kaikissa on jokin tavoite minkä pitää täyttyä ennen kuin hyvin rajattu aika loppuu kesken. Ei ole score attackin tapaan viittä minuuttia aikaa, vaan yleensä esimerkiksi kaksitoista sekuntia. Syö siinä ajassa pillerit, varo suututtamasta haamuja ja nappaa hedelmä, syö uudet pillerit, nappaa hedelmä ja niin edelleen. Yleensä tavoite voi olla vaikkapa syödä viisi omenaa. Jokaisesta hedelmästä saa noin kymmenen sekuntia lisäaikaa kelloon, joten kaiken pitää sujua lähestulkoon nappiin, että tason pääsee lävitse edes normaalivaikeustasolla, helppoa ei ole. Kyllä ketuttaa jos se jää aina siihen viimeiseen hedelmään, tai jos elämät loppuvat kesken haamujen kanssa törmäillessä.

Kun kaikki yhden ”maailman” perustasot on suoritettu, on pomotaistelun aika, jossa ideana on päihittää sokkelon taustalla häämöttävä jättimäinen haamu. Pomo voitetaan syömällä pillereitä ja kun pillerimittari on täynnä, napataan hedelmä (joka juoksee vieläpä karkuun) ja ”heitetään” se päin pomohaamua. Muutaman kerran tätä toistetaan ja yritetään samalla pysyä hengissä sekä varoa suututtamasta niitä sokkelossa pyöriviä pikkuhaamuja. Pidemmän päälle adventureakaan ei oikein jaksa ja sitä huomaa palaavansa yhä uudelleen ja uudelleen rennomman score attackin pariin, avaamaan uusia tasoja ja hiomaan omia huipputuloksiaan yhä paremmiksi ja paremmiksi, sekä silmäilemään leaderboardseja sekä tarkistamaan aina silloin tällöin oman sijoituksensa maailmantilastoissa.
Kaiken kaikkiaan Pac-Man Championship Edition 2 olisi takuuvarmasti SE Pac-Man peli, jota kaikki – mukaanlukien allekirjoittanut – suosittelisi ensimmäisenä hankkimaan PS4:lle, mikäli Pac-Man 256:tta ei olisi koskaan julkaistukaan.

Fakta kuitenkin on se, että omasta mielestäni 256:sta saa paljon enemmän riemua ja hauskuutta irti pidemmällä tähtäimellä ja kyseisen pelin hinta on vain alle puolet Pac-Man CE 2:n hinnasta. Pac-Man 256:n pariin palaankin aina tuon tuosta yhdessä ystäväni kanssa, mutta Pac-Man CE 2:n kohdalla en usko näin itselleni käyvän kovin usein. Suurin syy tähän lienee näiden kahden pelin eroavuus hauskuuden tasossa, eikä CE 2:ssa ole myöskään minkäänlaista kaksinpeliä, joka jo sinänsä oli iso ja mullistava juttu Pac-Man -pelien saralla.

Ei uusin Pac-Man silti huono peli ole missään nimessä ja se kolmetoista euroa ei sinänä ole mikään suuri menetys, jos pelistä ei kestohittiä oman konsolin pelikirjastossa muodostuisikaan.

Lue loput arvostelusta

Yhteenveto

Keskivertotasoa parempi

Hyvää

  • + Hinta ei päätä huimaa
  • + Pohja-idea erottaa pelin klassisesta veriosta riittävästi

Huonoa

  • - Kalpenee puolet halvemman Pac-Man 256:n rinnalla hauskuudessa
  • - Omat asetukset eivät tallennu
  • - Adventure-pelimoodia ei jaksa kauaa hinkata..
  • - ki..Eikä score attackissa ennätyksiäkään loputtomiin