Arvostelussa Pain

Kirjoittanut: Petteri Hemmilä, 23.syyskuu 2009

Peliarvostelu

Pelin nimi Pain
Alusta Playstation 3
HDTV-Tuki 480p/720p
Äänituki Dolby Digital 5.1
< >
Avaa pelin lisätiedot

Jo muinaisen Carmageddon 2:n tekijät ymmärsivät, ettei pelifysiikan hienous piile autopelien ajotuntumissa taikka turhanpäiväisissä painovoimapuzzleissa, vaan riutuvissa räsynukeissa ja uskottavasti tuhoutuvassa ympäristössä. Tätä oivallista havaintoa on sittemmin hyödynnetty ahkerasti eri peligenreissä, mutta jostain syystä puhtaaseen räsynukke-ilotteluun ja kaaokseen aiheuttamiseen perustuvia pelejä löytyy markkinoilta vain kourallinen. Yksi tunnetuimmista yrittäjistä lienee PS3:lle yksinoikeudella julkaistu Pain, joka on löytänyt tiensä Playstation Storesta erikseen myytävälle BluRay-kiekolle.

Jos muistaa vanhat Burnoutit hulvattomine crash-moodeineen sekä kotimaisen freeware-klassikon, Porrasturvat, ja osaa kuvitella näille raskasti fysiikkapainotteisen – sekä hieman hölmöllä pieruhuumorilla höystetyn – hengenheimolaisen, saa aika hyvän käsityksen siitä millainen peli Pain on. Perusidea on yksinkertainen: pelaaja poimii itselleen mieluisimman alter-egon ja sinkoaa tämän lentoon jättimäisellä ihmislingolla. Tavoitteena on aiheuttaa mahdollisimman suurta vahinkoa itselleen ja ympäristölleen. Iso kaaos tietää isoa pistepottia ja jokainen rikottu esine, tölväisty sivullinen, tai katkottu raaja kerryttää lopputulokseen vaikuttavaa pistekerrointa. On helppo ampua itsensä pää edellä päin ohikiitävää metroa, mutta kun samaan syssyyn pitäisi plokata houkuttelevasti kiiltelevä näyteikkuna, kadulla patsasteleva rollaattorimummo, sekä huteran tiilipinon päällä notkuva rakennusteline, vaatii onnistuminen jo hieman pelisilmää. Jos vauhtia onnistuu hakemaan ympäriinsä ripotelluista räjähdelaatikosta, tai ohi kiitävän lasinkuljetusauton konepellistä, niin aina vaan parempi.
Pelaaminen ei ole pelkkää tähtäystä ja lähtönopeuden tuunausta, vaan PS3:n padi on valjastettu hyötykäyttöön viimeistäkin painiketta myöten: lentorata hienosäätyy vasemmasta analogiohjaimesta ja tyylipisteitä heruu tekemällä parin napin poseerauksia kesken ilmalennon. Homma ei tyssää heti ensimmäiseen kallonhalkeamaan, vaan matkaa voi jatkaa vielä vauhdin hiivuttua eräänlaisin krampinomaisin nykäyksin, Oochauksin. Ooch-mittari latautuu jokaisesta vähänkin isommasta kolhusta ja uljaalla sixaxis-padin vispauksella sen saa muunnettua myös kertaluokkaa voimakkaammaksi Super Oochiksi. Oikean käden peukalopainikkeilla voi napata kiinni ympäristöstään ja jos vauhtia sekä inertiaa piisaa, voi kaiken itseään kevyemmän nakata lentoon. Irtokaman viskely vaatii treenausta, mutta on onnistuessaan palkitsevaa. Jopa niin palkitsevaa, että sen ympärille on rakennettu omat ”Mime Tossing”, ”Clown Tossing” ja ”Pain Darts” -alipelinsä, joissa ideana on tarttua ilmassa roikkuviin hahmoihin ja paiskoa nämä päin lasilevyjä, räjähtäviä tynnyreitä, tai jättiläismäistä tikkataulua.

Pelin BluRay-räiskäleeltä löytyy noin puolitoista tusinaa pelattavia hahmoja, mutta vain viisi varsinaista tasoa. Määrä on kieltämättä vähäinen, mutta vastapainoksi tasot on pakattu sen verran täyteen irtoromua ja liikkuvia osia, että niiden parissa jaksaa melskata helposti pari iltaa. Painin elinkaarta kasvatetaan myös vaihtelevin pelimoodein. Yksinpelitarjonnan parhaiksi paloiksi osoittautuivat perus-pisterallin ja miimikkonheiton ohella, Fun With Explosives, jossa tavoitteena on räjäyttää niin monta TNT-laatikkoa kuin kolmella laukaisulla suinkin kykenee sekä Pain Bowling, jossa kumotaan jättiläiskeiloja joko kehoaan tai ympäristöään hyödyntäen. Vähemmän toimivia tapauksia ovat apinoiden plokkailuun keskittyvä, Spank The Monkey, sekä lähestulkoon saman idean laatikkoversio, Cratetastic. Etenkin aikarajaan ja tähtäysnopeuteen perustuva Spank The Monkey tuntuu unohtaneen täysin sen tosiasian, että Painin hauskuus piilee fysiikassa ja tuhossa, eikä hätäisessä tähtäilyssä ja tarkkuusammunnassa.

Jos ohjaimista ja pelaajista ei ole pulaa, tarjoaa Pain myös läjän moninpelimoodeja. Moninpelin parasta antia edustaa Fortress, jossa kahdesta neljään pelaajaa pommittavat vuorotellen toistensa laatikkolinnoituksia ihmiskatapultein. Viestiään voi korostaa, poimimalla mukaan ilmassa ilmassa kelluvia räjähdelaatikoita ja viimeinen hengissä pihisevä vetää luonnollisesti voiton. HORSEssa ja TRAUMAssa pelataan hirsipuuta siten, että ensimmäinen pelaaja sanelee mihin osutaan, tai mikä raaja murretaan ja muut yrittävät tehdä saman perässä paremmilla pisteillä. Erätappiosta saa kirjaimen, kokonaisesta sanasta häviää pelin. Pain Bowlingissa kaadetaan yhä keiloja, mutta sillä erotuksella että muut pelaajat voivat häiriköivät heittovuorossa olevaa pelaajaa, tiputtelemalla tämän tielle tielle esteitä. Koko pinon hämmentävin ilmestys on Call Da Shot, jossa pelaajat haastavat toisiaan osumaan useampaan kohteeseen yhellä ilmalennolla. Yksi pelaaja poimii esineet ja heittää haasteen, toinen yrittää suoriutua siitä ja loput lyövät vetoa joko onnistumisen puolesta tai vastaan. Vedonlyöjät voivat hämmentää soppaa läimimällä räsynukkena liihottavaa pelaajaa haluamiinsa suuntiin. Jos haaste tuntuu mahdottomalta, voi pelivuorossa oleva pelaaja voi aina heittää hanskat tiskiin ja palauttaa haasteen sen laatijalle, jolloin tämä joutuu selvittämään sotkunsa itse.

Kaikkiaan Painin yksinpeli jää melko lyhytikäiseksi huviksi, eikä se toimi moninpelinäkään aivan niin hyvin kuin pitäisi. Ongelmaksi muodostuu turha monimutkaisuus: kontrolleja on simppeliin peli-ideaan nähden yksinkertaisesti liikaa ja lähes kaikki moninpelimoodit vaativat omaksumista, joko pelattavuutensa tai sääntöjensä puolesta. Fun With Explosives tarjoaa helppoa viihdettä, mutta esimerkiksi ihmistikan heitto Pain Dartsissa vaatii oman harjoittelunsa, eikä esimerkiksi Call Da Shotin sääntöjä ehdi käytännössä sisäistää, ennen kuin ensimmäinen pelaaja ikävystyy kuoliaaksi. Jopa täydellisen hauska Fortress-moodi edellyttää että kaikilla on aikaa ja energiaa muutamalle harjoituskierrokselle. Varsinaista perusmoodia ei ole moninpelissä laisinkaan, mikä on harmi, sillä se on kertakäyttöisyydestään huolimatta melkeinpä Painin yksinpelin parasta antia.

Ollakseen hyvä moninpeli, Painin pitäisi olla pelkistetympi. Siihen pitäisi voida tarttua minuutissa ja eri pelimoodien omaksumisaika pitäisi voida laskea sekunneissa. Jo pelkkä Quick Play -moodi, jossa yksi tai useampi pelaaja voisi keskittyä pelkkään ruhojen linkoukseen, ilman mitään ylimääräistä kikkailua, auttaisi paljon. Tällöinkin ilmassa poseeraukset, Oochit, esineisiin tarttumiset, ynnä muu olennainen pikkukiva saattaisi kasvattaa oppimiskäyrän turhan jyrkäksi puolentoista promillen sievissä hassuttelevalle illanistujaisporukalle, mutta ainakin aloituskynnys olisi matalampi. Kun pelistä kuitenkin löytyy TRAUMAa, Paindemoniumia ja muita nokkelia sanaleikkejä, ei voi kuin ihmetellä, minne se tärkein akronyymi unohtui. KISS – keep it simple, stupid.

Yhteenveto

Keskivertotasoa

Hyvää

  • + Fun With Explosives ja Fortress
  • + Fysiikka tekee rikkomisesta kivaa

Huonoa

  • - Liikaa opeteltavaa illanistujaispeliksi
  • - Oikeasti hauskat moodit vähissä