Arvostelussa Prince of Persia

Kirjoittanut: Petteri Hemmilä, 16.helmikuu 2009

Peliarvostelu

Pelin nimi Prince of Persia
Alusta XBOX360
Content Download On
Tuki omille musiikeille On
< >
Avaa pelin lisätiedot

Jordan Mechnerin vuonna 1989 debytoinut Prince of Persia on kokenut parikymmenvuotisen matkansa aikana niin monta muodonmuutosta, että se saisi jopa Michael Jacksonin kalpenemaa kateudesta. Parinsadan pikselin valkonuttu sai hieman väriä ja polygoneita jo 90-luvun puolella, mutta karisma tuli kuvioihin vasta Ubisoftin loistavassa Sands of Timessa. Ilo oli lyhyt, sillä se tärveltiin jo vuotta myöhemmin Warrior Withinin viiden pennin goottiteiniangstilla, joka leimasi myös edellispolven viimeiseksi prinssiksi jäänyttä The Two Thronesia.

Muodikkaan pelkistetyksi ”Prince of Persiaksi” itseään tituleeraava comeback heittää kehiin jälleen kerran uudistuneen päähenkilön. Tällä kertaa bittiprinssi lainaa persoonallisuuttaan Brendan Frasierilta ja muilta Hollywoodin pikkunokkeluuksia jakelevilta seikkailu-urpoilta. Jenkkityylinen huulenheitto istuu pelin teemaan arvatenkin yhtä huonosti, kuin kravaatti vasemmistonuorelle, mutta se ei ärsytä samalla tavalla kuin Warrior Withinin keinotekoinen synkistely.
Tämänkertainen Prince of Persia lähtee liikkeelle tuoreella tarinalla, jolla ei ole tekemistä sen koommin edellissukupolven, kuin 90-luvun prinssinkään kanssa. Nimettömänä seikkailijana esitelty sankarimme kompuroi keskeltä hiekkamyrskyä suojaisaan kanjoniin, jossa niskaan tupsahtaa isänsä vartijoita pakeneva prinsessa, Elika. Pilke ja prinsessan kauneus silmäkulmassaan, prinssi karkoittaa ahdistelijat ja lähtee herrasmiesmäisesti saattamaan Elikaa tämän määräpäähän, läheiseen temppeliin. Perillä prinsessan perheriita saa dramaattisen käänteen, kun isä-pappa vapauttaa temppeliin sinetöidyn pahan jumalan, Ahrimanin, ja yht’äkkiä vaarassa on päähenkilöiden ohella koko maailma. Sankarikaksikon ei siis auta kuin taiteilla läpi kahdenkymmenenneljän kuvankauniin temppelialueen ja palauttaa pimeyden jumala takaisin sinne missä aurinko ei paista.

Umpityperä päähenkilö pois lukien, Prince of Persia tekee suorastaan säväyttävän ensivaikutelman. Silmä kiinnittyy välittömästi pelin kauniiseen grafiikkaan, joka on vaihtunut edellispolven konsolien puolirealistisesta polygonimössöstä sarjakuvamaiseen Cel-varjostukseen. Yhdessä sulavan hahmoanimoinnin ja hypnoottisen kauniin taustamusiikin kanssa, tuntuu paikoin kuin pelaisi piirroselokuvaa. Pinnan alla uudistukset ovat olleet hieman varovaisempia ja pohjimmiltaan pelaaminen on samaa, edellisistä osista tuttua akrobaatishenkistä tasohyppelyä. Vaikka ”realismi” ei ehkä ole paras sana kuvaamaan aiempien prinssien fakiirimaista seinäkiipeilyä, on realismikampea väännetty piirun verran satumaisempaan suuntaan ja sankarimme osaa tällä kertaa mm. liukua pitkin jyrkkiä seinämiä metallikynsillään ja juoksennella lyhyitä matkoja katossa. Lisää fantasiamausteita tuo mukana notkuva Elika, joka pönkittää jo valmiiksi notkean prinssin menoa esimerkiksi heivaamalla maagista lisäpontta muutoin vajaaksi jääviin hyppyihin ja oppimalla lentämistä ynnä muita, juonen myötä hyödynnettäviä taitoja.

Elikan ja prinssin yhteistoimintaan on selvästi panostettu. Olipa kyse sitten parivaljakon keskinäisestä sanailusta, tai pienistä animaatioista, joissa prinssi ojentaa auttavaa kättään ylös kiipeävälle Elikalle, tuntuu kaksikon touhu kaikin puolin luontevalta. Pelillisesti prinsessa pysyy enimmäkseen sivussa, mutta ponnahtaa esiin silloin kun pelaaja tarvitsee tämän erikoistaitoja tai meinaa kuolla. Joka kerran kun pelaaja mokaa ja on syöksymäisillään kohti varmaa kuolemaansa, ponnahtaa Elika maagisine voimineen pelastamaan tilanteen, mikä tarkoittaa siis käytännössä, että pelissä ei – hyvin kirjaimellisesti – voi kuolla. Pelillisessä mielessä on helppo käsittää, miksi tällaiseen ratkaisuun on päädytty, sillä mikään ei harmita niin paljoa, kuin parin minuutin välein toistuva pikatallennus ja -latausrumba, mutta se miksi ihmeessä edellisten prinssien lähes täydellisestä ajan kelauksesta on pitänyt vaihtaa tällaiseen hieman keinotekoiselta haiskahtavaan vaihtoehtoon, jäänee ikuiseksi mysteeriksi.

Seurustelun ja tasohyppelyn lomassa, parivaljakko törmää aika-ajoin korruption synnyttämiin hirviöihin, joista selviää vain miekkaa heiluttamalla. Taistelu hoituu torjunnan ja neljän hyökkäysnappulan komboilla, jota rikotaan jo naurettavuuksiin lypsetyillä minirefleksipeleillä. Taistelussa menestyminen vaatii hyvää ajoitusta ja liiallisesta lyöntinapin rämpytyksestä tai ilman huitomisesta isketään poikkeuksetta takaisin. Taistelu kuulostaa konseptina paremmalta, kuin mitä se käytännössä on. Todellisuudessa jokaista vihollista vastaan muotoutuu oma rutiininomainen menestyskombonsa, jolla homma hoituu turvallisesti, mutta puuduttavan hitaasti. Jos aivokuolioon johtavasta peruskaavasta erehtyy poikkeamaan, verestyy nokka turhan helposti. Kuolla ei taaskaan voi, vaan Elika puhaltaa pelin poikki magialla, joka sivutuotteenaan parantaa vihollisia ja pitkittää jo lähtöjään uuvuttavan mittaisia taisteluita. Pahimmillaan epäonnistumisten sarja voi johtaa siihen, että tappelu lukkiutuu pitkäksi toviksi lähtökuoppiinsa, mikä on omiaan kirvoittamaan kovaäänistä sadattelua ja peliohjaimeen kohdistuvaa väkivaltaa. Miekkamähistelyä on aiempiin prinsseihin verrattuna vähän, mutta ei kuitenkaan riittävän vähän säästääkseen pelaajaa silloin tällöin lipsahtavilta ”Ei kai ***** taas?!” -parahduksilta.

Prince of Persia on huomattavasti onnistuneempi modernina tasohyppelynä kuin taistelupelinä, mutta aiempiin osiinsa verrattuna tämäkin puoli maistuu hieman vesitetyltä. Kontrollit antavat paljon anteeksi, eikä hyppyjen ajoituksen tai suuntiman kanssa tarvitse olla turhan tarkka. Ajatus on varmasti ollut ihan hyvä, sillä kukaan tuskin erityisemmin nautii, kun päähenkilö syöksyy kymmenettä kertaa samaan rotkoon omien rähmäkäpälärefleksien ansiosta, mutta Prince of Persian kohdalla paapominen johtanut siihen, että peli on yksinkertaisesti liian helppo. Pelaamiseen ei tarvitse juuri keskittyä, mikä sopii varmasti jollekulle, mutta itseäni se suoraan sanoen häiritsi.
Liian helpoksi väännetty vaikeustaso tekee pelaamisesta mekaanista, mutta se ei toki tarkoita, etteikö Prince of Persian parissa viihtyisi. Surrealistinen tasosuunnittelu, prinssin ja Elikan sulava liikehtiminen sekä satumaisen kaunis sarjakuvagrafiikka tarjoavat niin paljon esteettistä nautintoa, ettei pelin ilmeisiä heikkouksia tahdo alkuun edes huomata. Kun pelitunteja kertyy useampia, rupeavat pinnan alle kätkeytyneet kauneusvirheet kupruilemaan, mutta perushyvä pelikonsepti ja a-luokkainen audiovisuaalinen toteus kantavat helposti halki yhden läpäisykerran. Prince of Persia kätkee vaikuttavan kuorensa sisään toimivan, mutta pikkuvikaisen tasohyppelyn, jonka suurin ongelma on oikeastaan se, ettei siitä ole täyttämään edeltäjiensä valtavia saappaita.

Yhteenveto

Keskivertotasoa parempi

Hyvää

  • + Musiikit luovat tunnelmaa
  • + Graafisesti henkeäsalpaava
  • + Näyttää ja tuntuu sadulta

Huonoa

  • - Tasohyppelystä puuttuu haaste
  • - Tympäisevät taistelut
  • - Päähenkilö ei istu teemaan
  • - Ei ajan kelausta